Robb Weir vaikuttaa äärimmäisen mukavalta englantilaiselta herrasmieheltä. 63-vuotias kitaristi puhuu paljon ja höpöttää vähän omiaan, mutta on vilpittömän ystävällinen ja aidon innostunut kertoessaan tarinoita yhtyeestä, joka on hänen elämäntyönsä.
Tygers of Pan Tangin tarina alkoi vuonna 1977, kun Weir haki moderneja klassikoita esittävään bändiinsä basistia sanomalehti-ilmoituksella.
– Kaksi tuntia ilmoituksen julkaisun jälkeen vanhempieni puhelin soi – asuin tuohon aikaan isäni ja äitini kanssa, olinhan vielä nuori ja herkkä poika! Weir nauraa.
– Soittaja oli Richard Laws eli Rocky, ja sovimme tapaamisen. Rockylla sattui olemaan rumpuja soittava luokkakaveri yliopistossa, joten pyysimme hänetkin mukaan.
Weir, Rocky ja rumpali Brian Dick vuokrasivat pienen treenikämpän ja jammailivat Motörheadiä, AC/DC:tä ja Ted Nugentia. Weir halusi esitellä myös itse kirjoittamiaan biisejä ja kokeilla, voisiko porukka soittaa niitä yhdessä. Yksi niistä oli debyyttialbumi Wildcatille päätynyt Slave to Freedom.
– Yhteistyömme toimi kaikin puolin hyvin, joten päätimme ottaa seuraavan askeleen ja aloittaa laulajan etsimisen.
– Mark Butcher -niminen heppu tykkäsi meiningistämme ja halusi liittyä bändiin. Soitimme noin 25 keikkaa yhdessä kunnes Mark totesi, ettei hän näe bändin kehittyvän mihinkään suuntaan. Niinpä hän liittyi toiseen bändiin, joka soitti ainoastaan covereita!
Butcher meni menojaan ja bändillä oli nyt kaksi laulajaehdokasta.
– Toisella heistä oli omat PA-vehkeet ja toisella ei, joten voit varmaan arvata, kumpi sai paikan, Weir nauraa.
– Mies oli Jess Cox, ja se oli Tygersin alku.
Yhtyeen omaperäinen nimi syntyi puolestaan Rockyn vanhempien kellarissa.
– Istuimme siellä pohtimassa nimeä tälle mahtavalle bändille, joka toisi meille vielä miljoonia puntia! No, valitettavasti se ei tuonut, mutta aina voi unelmoida!
Rumpali ehdotti nimeä Tygers of Pan Tang. Nimi oli Weirin mielestä niin outo ja epätavallinen, että se oli aivan mahtava.
– Rocky luki paljon fantasia- ja scifikirjallisuutta, ja idea lähti Michael Moorcockin Stormbringer-kirjasta. Siinä mainitaan Cliffs of Pan Tang -niminen paikka, jota vartioivat tiikerit. Kehittelimme nimen siitä ja vaihdoimme tigers-sanaan y-kirjaimen.
Lupaava alku
Iron Maidenin, Saxonin ja Def Leppardin vanavedessä Tygers of Pan Tangistä tuli yksi New Wave of British Heavy Metal -liikkeen suurista nimistä. Kaikki eivät ole olleet termistä mielissään, mutta Weirin mielestä se oli ainoastaan hyvästä.
– Se oli tarpeellista siihen aikaan. Ihmiset tykkäävät leimata asioita, ja mehän olimme heviä soittava uusi bändi Britanniasta. Toimittaja Geoff Barton keksi termin kirjoittaessaan näistä skeneen ilmestyneistä rokkibändeistä, ja me kaikki olimme ihan tyytyväisiä siihen.
Miten kuvailisit yhtyeesi musiikkia ilman tätä termiä?
– Musiikkimme on hyvää, rehellistä hard rockia, jossa on hieman rock’n’rollin elementtejä. Sitä kuunnellessa tulee niin hyvälle tuulelle, että sitä haluaa kuunnella lisää ja lisää!
Yhtye soitti kaikkialla mihin vain pääsi: työväen klubeilla, syntymäpäivillä, pubeissa ja tanssisaleissa.
– Whitley Bayssä, jossa asuimme, oli Mingles-niminen klubi, jonka kanssa meillä oli sopimus. Soitimme saman setin joka viikko samaan aikaan, ja kerran eräs kaverini, todellinen musadiggari, tuli katsomaan keikkaamme.
– Hän piti meistä kovasti, joten kysyin, alkaisiko hän manageriksemme. Hän ei oikein tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta sain puhuttua hänet siihen. Niin alkoi yhteistyö Tom Nobelin kanssa. Hän on ollut managerini viimeiset 43 vuotta!
Tygers keikkaili koko ajan enemmän ja isommin, joten sana levisi. Pian myös yhdysvaltalainen levy-yhtiö MCA oli kuullut yhtyeestä.
– Äänitimme ensimmäisen singlemme paikallisella studiolla ja painatimme siitä tuhat kappaletta, mikä oli todellinen riski siihen aikaan. Ne myytiin loppuun kolmessa päivässä!
– Kun 3000 levyä lisää oli painettu, MCA astui kuvioihin. Teimme ensimmäisen sopimuksemme, 50 000 kappaleen diilin seuraavasta singlestä. Olimme todella onnekkaita, sillä olimme juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Nykyään on niin vaikeaa saada sopimus hyvän levy-yhtiön kanssa!
Suosiolle ei näkynyt loppua, sillä myös toinen single oli pian loppuunmyyty. Kun yhtyeen debyyttialbumi julkaistiin elokuussa 1980, se nousi Britanniassa listan sijalle 13.
– Se oli aivan mieletöntä, sillä kyseessä ei tosiaan ollut mikään rokkilista, vaan ihan oikea Britannian albumilista! Siellä me olimme Gloria Gaynorin, David Bowien ja vastaavien joukossa!
Levy-yhtiö halusi bändiin toisen kitaristin erityisesti live-esiintymisiä ajatellen. Yhtye piti koe-esiintymistilaisuuden heti Wildcatin äänitysten jälkeen, ja toisen kitaristin rooliin päätyi John Sykes.
– Lähdimme loppuunmyydylle Britannian-kiertueelle promotoimaan albumia. Jokainen keikkapaikka oli tupaten täynnä, sillä kaikki halusivat nähdä bändin!
– Johnin ensimmäinen keikka oli 40 000 ihmisen edessä Reading-festivaaleilla vuonna 1980. Se oli pieni tulikoe!
Sykes soitti yhtyeessä kaksi vuotta, kunnes lähti havittelemaan paikkaa Ozzy Osbournen bändistä. Sitä ei irronnut, mutta mies päätyi Thin Lizzyn ja myöhemmin myös Whitesnaken riveihin.
– Hän on mahtava tyyppi ja upea kitaristi. Kasvoimme tavallaan yhteen, kuten kitaristeilla on kai tapana, ja olemme ystäviä tänäkin päivänä.
Napit vastakkain
Jess Cox jätti yhtyeen pian albumin ilmestymisen jälkeen, mutta Tygersin vauhtia se ei hidastanut. Uudeksi laulajaksi kiinnitetyllä Jon Deverillillä vahvistettu yhtye julkaisi seuraavana vuonna peräti kaksi albumia, Spellboundin ja Crazy Nightsin.
Kun neljännen albumin työstäminen alkoi, alkoivat myös ongelmat levy-yhtiön kanssa.
– The Cage -albumilla MCA toi kuvaan poptuottaja Peter Collinsin. Hän ei ollut ikinä tuottanut rock- saati sitten hard rock -albumia, joten olimme eräänlainen koekaniini.
– Hänellä oli mahtava teknikkokaveri Phil Harding ja he tekivät hyvää työtä, mutta soittamamme biisit olivat ihan poppia!
Paria bändin itse kirjoittamaa biisiä lukuun ottamatta albumin kappaleet tulivat ulkopuolisilta tekijöiltä. Levylle päätyi myös kaksi coveria, joista tunnetumpi lienee The Cloversin Love Potion No. 9.
– Meidät haluttiin viedä Yhdysvaltoihin jonain uutena Def Leppardina. MCA oli nähnyt heidän suosionsa ja tahtoi kehittää meitä samaan suuntaan. Se meni todella pitkälle!
Niin pitkälle, että yhtyeen jo demotettua viidettä albumia ei koskaan äänitetty tai julkaistu.
– Veimme demon levy-yhtiölle. He sanoivat, että se on hyvä, mutta ei sitä, mitä he hakevat. He halusivat, että soitamme levylle kymmenen heidän valitsemaansa biisiä. Nekin olivat amerikkalaisilta biisinkirjoittajilta, joista emme olleet koskaan kuulleetkaan!
– Sanoin, etten ole lupautunut mihinkään tällaiseen. Tämä ei ole sitä, mitä haluan tehdä.
Enimmäkseen ulkopuolisten tekijöiden kappaleista koostunut The Cage oli sijoittunut albumilistoilla huomattavasti edeltäjiään paremmin, joten levy-yhtiöllä oli argumenttiensa tueksi mustaa valkoisella.
– MCA uhkasi purkaa levytyssopimuksemme jos emme suostuisi, mutta olin saanut tarpeekseni. En halunnut myydä itseäni ja soittaa muiden biisejä.
Weir seisoo yhä lähes 40 vuotta sitten tekemänsä päätöksen takana.
– En kadu mitään. Uskoin sydämeni pohjasta, että pystymme kirjoittamaan itse vähintään yhtä hyviä kappaleita kuin ulkopuoliset tekijät. Vaikka minulla olisi aikakone, palaisin ajassa taaksepäin ainoastaan kokeakseni kaiken uudelleen, sillä nautin siitä niin paljon!
Yhtye aloitti uuden levy-yhtiön etsimisen, mutta sitten myös bändin välit alkoivat rakoilla.
– Meillä oli hyvin vahvoja näkemyksiä siitä, mitä meidän tulisi tehdä. Ne eivät kuitenkaan olleet välttämättä yhtenäisiä, kitaristi nauraa.
Weir ja Rocky jättivät bändin vuonna 1983. Deverill ja Dick tekivät vielä kaksi albumia, The Wreck-Agen (1985) ja Burning in the Shaden (1987).
– Budjetti oli olematon, eivätkä levyt tuottaneet yhtään mitään. Kaikki lähtivät lopulta omiin suuntiinsa tekemään jotain muuta.
Toinen mahdollisuus
Weir oli mukana muutamassa projektissa, mutta mikään niistä ei täyttänyt miehen odotuksia. Kitaristi leipiintyi ja irtautui musiikkibisneksestä täysin vuonna 1987.
– Vuonna 1999 sain puhelinsoiton, joka muutti kaiken. Olisinko kiinnostunut Tygersin 20-vuotisjuhlakeikasta Wacken Open Airissä? Kyllä, olen hyvin kiinnostunut!
– Jouduin hankkimaan pari kitaraa ja opettelemaan vanhat biisit uudestaan. En ollut tajunnut aiemmin, miten paljon olin ikävöinyt soittamista. Rokkikärpänen puraisi minua jälleen sillä keikalla, ja minun oli pakko jatkaa!
Weir kokosi Tygers of Pan Tangin uuden version, ja yhtyeen tarina sai jatkua.
– Tässä me olemme 21 vuotta ja kuusi albumia myöhemmin!
Yhtyeen muut alkuperäisjäsenet eivät olleet halukkaita jatkamaan bändissä ainutkertaista keikkaa pidempään, joten sittemmin Weir on vaikuttanut yhtyeessä sen ainoana perustajamiehenä.
– Lähes kaikkien bändien historiaan kuuluu lukuisia miehistönvaihdoksia. Niistä puhutaan kohdallamme aika usein, mutta katsokaa vaikka Whitesnakeä. Kuinka paljon siinä bändissä on vaihtunut porukkaa?
– Levyarvioissamme lukee aina ”Tygers of Pan Tangin ainoa alkuperäisjäsen Robb Weir”, mutta Whitesnaken levyarvioissa ei koskaan lue ”Whitesnaken ainoa alkuperäisjäsen David Coverdale”!
Kitaristin mielestä asiaan on turha takertua, sillä ihmiset tulevat ja menevät omista henkilökohtaisista syistään.
– Joskus täytyy lähteä bändistä, jos tahtoo tehdä jotain muuta tai elämän prioriteetit vievät toiseen suuntaa. Ihmiset tahtovat kulkea eteenpäin, ja se täytyy hyväksyä.
Weir on erityisen otettu siitä, että hänen rakas yhtyeensä sai toisen mahdollisuuden.
– Kun bändi hajoaa, soittajat siirtyvät yleensä tekemään jotain muuta tai jättävät musiikkibisneksen kokonaan. Minulla oli onnea, kun onnistuin herättämään tämän bändin uudelleen henkiin 13 vuotta sen hajoamisen jälkeen. Menestyimme aikoinaan todella hyvin, mutta olemme nyt aivan yhtä suosittuja, ellemme jopa suositumpia kuin silloin!
Kitaristi kiittelee yhtyeen agentteja, levy-yhtiötä ja manageria, mutta painottaa myös oman toiminnan merkitystä.
– Soitamme suurissa saleissa ja meitä buukataan mahtaville festivaaleille. Keikoillamme emme seisoa pönötä paikoillamme, vaan viihdytämme yleisöä! Jututamme heitä, ja keikkojen jälkeen vietämme fanien kanssa aikaa juuri niin kauan kuin he haluavat. Koemme olevamme samanlaisia ja samanarvoisia ihmisiä kuin kaikki muutkin!
Yhtyeen viimeisimmän studioalbumin Ritualin ja Wildcatin välissä on lähes 40 vuotta. Vaikka bändikaverit, teknologia ja lähes koko maailmanjärjestys on muuttunut, yksi asia on pysynyt Weirin mielestä aina samana.
– Olemme aina pysyneet uskollisina omille musiikillisille juurillemme. Kun kuuntelee Tygers of Pan Tangin levyä, tietää kuuntelevansa sellaista! Tietysti meillä oli hieman kokeellisempi ja raskaampi levy Noises from the Cathouse [2004], mutta Animal Instinctillä [2008] palasimme muottiimme.
– Kun ostat 2000-luvun Tygersin levyn, se on sataprosenttisesti Tygersiä! Uudet levymme kuulostavat erilaiselta, mutta se johtuu vain teknologiasta. Käytämme 40 vuotta uudempaa laitteistoa, emme äänitä enää nauhureilla vaan tietokoneella. Teknologiaa täytyy arvostaa ja hyödyntää, ja yritämme pysyä kehityksen tahdissa.
Isossa-Britanniassa asetettujen liikkumisrajoitusten vallitessa yhtye on puuhaillut uuden albumin parissa. Viime vuonna bändiin liittynyt italialaiskitaristi Francesco Marras majailee Saksassa, joten ideoita täytyi jakaa myös internetin välityksellä.
– Seuraava levy on kirjoitettu ja demotettu, ja nyt keskustelemme siitä, miten voimme äänittää sen ammattimaisesti. Olemme tehneet Francescon kanssa jo ep:n, joka julkaistaan toivottavasti viimeistään lokakuussa.
Takaisin lavoille
Tygersin tuorein julkaisu on toukokuun lopussa ilmestynyt kokoelma-albumi Majors & Minors. Se on näin vanhan bändin kokoelmaksi hieman poikkeuksellinen, sillä sen kappaleet ovat peräisin vain viimeisen 13 vuoden ja neljän albumin ajalta.
– Se ei ole best of -albumi, vaan kokoelma bändin omia suosikkikappaleita siltä ajalta, kun Jack on ollut bändissä.
Jacopo ”Jack” Meille liittyi yhtyeen laulajaksi vuonna 2004, minkä jälkeen uuden aikakauden Tygersin kokoonpano on pysynyt enimmäkseen samana. Weir harmittelee, että niin monet vanhat fanit eivät tunne bändin uutta tuotantoa lainkaan.
– Siksi kiertäminen on niin tärkeää. Soitamme yhtä lailla uusia kuin vanhoja biisejä, ja myymme uudempia levyjä keikoilla. Joku ostaa levyn ja huomaa, että meillä on yhä vaikka mitä annettavaa.
– Uusi materiaali on todella hyvin tuotettua, sillä olemme vieneet teknologian aivan äärirajoille. Instrumentit kuulostavat sellaisilta kuin niiden pitää, ja soundit ovat massiiviset. Majors & Minorsilla on todella hyviä biisejä, mutta odottakaa vain uutta levyämme. Kaikki kappaleet ovat aivan absoluuttisia monstereita!
Uuden albumin julkaisua on kaavailtu ensi vuoden lokakuulle. Alkuvuodesta bändin kalenterissa on toistakymmentä Britannian-keikkaa, ja Weir toivoo yhtyeen pysyvän kiireisenä. Mies harmittelee Brexitiä, mutta ylistää kotimaataan vikkelästä rokotustahdista.
– Minusta tuntuu, että muu Eurooppa laahaa perässä, mikä voi koitua ongelmaksi keikkailun suhteen. Meistä olisi ihanaa tulla myös Suomeen, sillä emme ole koskaan soittaneet siellä! Toivon, että voimme ottaa ensi vuonna lentokoneen, veneen tai taksin, tai vaikka kävellä, ja tulla sinne soittamaan!
Loppukevennykseksi kitaristi jakaa muiston paremmilta ajoilta, vuodelta 1982.
– Olimme keikalla Osakassa, ja samana iltana toisella puolella kaupunkia soitti Scorpions. Emme tienneet sitä, mutta hotellille palatessamme koko bändi istui siellä baarissa. Olimme kiertäneet pari vuotta aiemmin yhdessä, joten se oli mahtava jälleennäkeminen!
– Promoottorimme juttelivat keskenään, ja omamme tuli pian luoksemme suuri hymy kasvoillaan. Hän sanoi hyvin hiljaisella äänellä, että olimme päihittäneet Scorpionsin ja myyneet sinä iltana noin 500 lippua enemmän kuin he. Se oli aika mieletöntä!
Julkaistu Infernossa 7/2021.