”Huonot vitsit tuntuvat saavan seuraa vielä huonommista – ja mustemmista – sitä mukaa, kun vuodet vierivät ja naamat harmaantuvat” – haastattelussa Paradise Lost

Kuinka usein kuusitoista studioalbumia kolmessa vuosikymmenessä julkaisseesta rockyhtyeestä huokuu fiilis, että porukkahan elää yhtä uransa huippukausista? Niinpä niin. Obsidian-pitkäsoitto todistaa vastaansanomattomasti, että Paradise Lost ei kumartele tai nöyristele todennäköisyyksien edessä.

08.08.2020

Skype hälyttää tasan sovittuun aikaan, pohjoisesta Englannista soitetaan. Paradise Lostin perustajajäsen Nick Holmes kuulostaa langan päässä suorastaan ylitsevuotavan pirteältä, vaikka juttutuokio Infernon kanssa on päivän haastattelusaagan viimeinen. Ja näitä saagoja on riittänyt.

– Tuore studioalbumi Obsidian on uramme… aika mones levytys, joten toimittajille tarinoiminen ei ole minulle mitään uutta. Koronatilanne näkyy kuitenkin esimerkiksi siinä, että kaikilla tuntuu olevan vähän enemmän aikaa. Olenkin puhunut journalisteille viime viikkojen aikana ahkerammin kuin koskaan aikaisemmin. Vaikuttaa melkein siltä, että kaikki maailman musiikkijulkaisut ovat kiinnostuneita tekemisistämme. Ihan aina näin ei ole ollut, Holmes naurahtaa.

– Ja tiedätkö mitä? Kasvokkain jutusteleminen on ihan okei, mutta puhelinhaastattelut… No, en diggaa niiden tekemisestä ollenkaan, mutta ei anneta tämän pikkuseikan häiritä. Hah hah!

Jospa avaisimme Skypen videoyhteyden pelkän äänen sijaan?

– Muuten kyllä, mutta tässä käyttämässäni tietokoneessa ei ole webbikameraa. Ja vaikka olisikin, kameran asetukset olisivat luultavasti sellaisessa solmussa, että näkisin koko ajan vain omat kasvoni. Kuulun 70-luvun alussa syntyneenä kaverina siihen koulukuntaan, joka vilkaisee peiliin, mikäli oman naaman tuijottaminen alkaa jostakin kumman syystä kiinnostaa. Kovin usein ei ala.

Tosiaan, viralliselta Instagram-sivustoltasi löytyy useita satoja kuvia, mutta selfiet loistavat poissaolollaan.

– Monet tuntuvat yllättyvän siitä, miten aktiivinen olen sosiaalisessa mediassa. Minulla on ollut esimerkiksi Twitter-tili yli kymmenen vuoden ajan, ja paiskaan sinne kaikenlaista älytöntä ja joskus vähän vakavampaakin läppää. Jos vaikkapa heittäydyn jonkin elokuvan maailmaan – katson niitä ihan älyttömiä määriä –, saatan kommentoida leffaa jollakin tavalla.

– Somerähinöinti on sitä vastoin aivan perseestä, eikä tapanani ole vääntää mielipiteistä Twitterissä. Jos sinne puskee jotakin vähänkään… no, räväkämpää, eivätkä vastaanottajat näe kirjoittajan ilkikurisia ilmeitä, mielensäpahoittajia ja väärinymmärtäjiä riittää tuutin täydeltä.

– Instagram taas… No, ajattelen sen olevan matkapäiväkirjani. Julkaisen siellä toki muutakin materiaalia, mutta suurin osa kuvista on napattu tien päällä jossakin päin maapalloa. Minulla on kaksi tytärtä, 18- ja 23-vuotiaat, ja heidän IG-käyttäytymisensä on puolestaan sellaista, että he julkaisevat kuvia lähes yksinomaan itsestään. En ymmärrä sellaista ollenkaan, mutta minähän olenkin vanhus eikä minun pidäkään ymmärtää. Tähän liittyen: lapseni ovat muuttaneet takaisin kotiin tämän poikkeustilanteen ajaksi, ja taloutemme ruokamenot ovat kasvaneet huomattavasti. Eivät he edes syö paljon, mutta rahaa palaa silti aivan tolkuttomasti!

Miten muuten korona on vaikuttanut elämääsi?

– Jos jätetään laskuista ne ilmeiset seikat, ettei kiertueita tai muita reissuja ole, niin ei oikein mitenkään. En ole kovinkaan sosiaalinen ihminen ja viihdyn aivan hyvin neljän seinän sisällä. Niin kauan kuin hienoa musiikkia ja kiinnostavia elokuvia on saatavilla, olen täysin sinut tilanteen ja itseni kanssa.

– Okei, valehtelin hieman tuosta neljän seinän sisällä olemisesta, sillä olen lenkkeillyt reilun kymmenen vuoden ajan varsin ahkerasti. Pari päivää sitten olin juoksemassa eräällä varsin kapealla maalaistiellä, kun vastaan tuli yhtäkkiä vanhempi pariskunta. Tein selkeän väistöliikkeen keskelle tietä, sillä halusin luonnollisesti jättää selkeän turvavälin näihin ikäihmisiin. Juuri samalla hetkellä mutkan takaa ilmestyi auto… Ajattelin kuskin hiljentävän meidän kolmen vuoksi, mutta paskat. Kaveri painoi lisää kaasua ja ikään kuin viestitti meille, että menkäähän nyt helvettiin siitä minun autoni edestä. Vittu mikä idiootti!

– Tiedätkö sen vanhan tarinan sammakosta ja skorpionista? Skorpioni on kuolemassa metsäpalon kourissa, mutta pelastus tulee viime hetkellä, sillä eteen ilmestyy joen rantatöyräs. Yhden lumpeenlehden päällä sattuu vieläpä istuskelemaan sammakko. Tämä rupikonna päättää hyvää hyvyyttään pelastaa kanssaeläjänsä – siis sen jälkeen, kun skorppari on kerta toisensa jälkeen vakuuttanut, ettei myrkytä auttajaansa hengiltä. No, sammakko ottaa skorpionin selkäänsä ja lähtee kuljettamaan sitä toiselle puolelle jokea, kunnes tuntee yhtäkkiä kipua niskassaan. ”Miksi pistit minua, mehän olemme nyt tuhon omia?” sammakko ennättää kysymään. ”En voinut itselleni mitään, luonteeni vain on sellainen”, skorpioni vastaa ennen hukkumiskuolemaansa… 

– Kerroin tämän tarinan, koska moni toimittaja on kysynyt minulta, tuleeko korona muuttamaan ihmiskuntaa. Varmasti jotenkin, mutta en jaksa uskoa ihmisen perusluonteen muuttuvan miksikään. Yleinen auttamishalu on varmasti lisääntynyt viime viikkoina ja monet jeesaavat vaikkapa vanhuksia, mutta valitettavan monen kohdalla sellainen käytös taitaa unohtua samalla hetkellä, kun tilanne jonakin päivänä normalisoituu. Eikä toki unohdeta sitä, että suurin osa ihmisistä on muutenkin kusipäitä, eivät pelkästään autoilijat. Hah hah!

Venyy ja paukkuu

Mutta niin, Paradise Lost -haastatteluhan tämän pitäisi olla. Hypätäänpä siis West Yorkshiressa sijaitsevassa Halifaxin kaupungissa perustetun yhtyeen maailmaan ja otetaan ilmasilta helmikuuhun 1990. Tuolloin, siis melko tarkkaan kolmekymmentä vuotta sitten, ilmestyi Paradise Lostin debyyttialbumi Lost Paradise.

Levytys oli tuon ajan raskaamman musiikin kentällä varsin omaperäinen tuulahdus, sillä Paradise Lostin riffit möyrysivät pääosin hitaasti ja laulu oli death metal -tyylistä örinää. Tänä päivänä yhdistelmä ei nostata yhtäkään yllättynyttä kulmakarvaa, mutta aikoinaan asiat olivat toisella tolalla.

– Muistan 80-luvun loppupuolen ja 90-luvun alun vaiheet todella tarkasti, varmaankin sen vuoksi, että kaikki oli uutta ja jännittävää, laulaja aloittaa.

– Kuuntelimme muun muassa Candlemassia, jonka Epicus Doomicus Metallicus [1986] oli aikamoinen vedenjakaja, sekä death metalia, ja päätimme sitten yhdistää nämä erilaiset tyylit omissa biiseissämme. Lopputulos soundasi varsin omalaatuiselta, ja saimme paljon huomiota osaksemme heti ensimmäisellä albumilla. 

Kitaristi Greg Mackintosh oli myös tuolloin päävastuussa sävellyksistä, mutta Nick Holmesin vaikutusta yhtyeen kokonaissoundin muovautumiseen ei kannata väheksyä. Laulajan edessä jo 1980-luvun lopulla auenneet maailmanlaajuiset kanavat mahdollistivat sen, että Paradise Lostin miehistö pysyi valtavalla vauhdilla edenneen metallitsunamin aallonharjalla. 

– Jos palaan aikaan ennen Lost Paradisea, niin mehän rakastimme Candlemassin lisäksi muun muassa Venomia, Celtic Frostia, Bathorya, Kreatoria ja Mercyful Fateä, mutta ne vaikuttivat isoilta, ikään kuin saavuttamattomilta bändeiltä, olivathan ne julkaisseet jo useita levyjä.

– Ihan omalta tuntunut juttu alkoi löytyä joskus 1987, kun hyppäsin tape trading -skenen syövereihin, ja kohta postilaatikkooni tipahteli Mantasin [myöhemmin Death], Masterin ja Repulsionin varhaisia demoja ja treeninauhoja. Niiden rupisten nauhojen äärellä tuli fiilis, että mekin voisimme tehdä jotakin sellaista. Kaikkein kovimman vaikutuksen tekivät Morbid Angelin ja Nihilistin [myöhemmin Entombed] demonauhoitukset, ja viimeistään niiden innoittamana päätimme perustaa oman yhtyeen.

Paradise Lost ei jäänyt aikailemaan, ja debyyttidemo Morbid Existence ilmestyi jo bändin perustamisvuoden 1988 aikana.

– Pääsimme itse mukaan kansainvälisiin tape trading -kuvioihin, mikä tuntui aivan mahtavalta. Ei mennyt kauankaan, kun demotilauksia alkoi tulla solkenaan. Jengi lähetteli minulle kirjeitä ja niiden sisältä saattoi löytyä vain pari puntaa… Olin 17-vuotias, eikä minulla ollut rahaa nimeksikään, minkä vuoksi kopioin Morbid Existencen aina halvimmalle mahdolliselle kasetille. Muistan edelleen kuulijoiden ja pienlehtien palautteet, sillä ne olivat hyvin samansuuntaisia: ”Musa on mahtavaa, mutta miksi ihmeessä demo on nauhoitettu surkeimmalle mahdolliselle kasetille, joka venyy ja paukkuu jo ensimmäisen kuuntelun aikana?”

Samoja peruspilareita

Ansioistaan huolimatta Lost Paradise -debyyttiä ei voi pitää hyvällä tahdollakaan puhdasverisenä metalliklassikkona. Yhtyeen potentiaali oli kuitenkin kuultavissa, eikä vierähtänyt kuin vuoden päivät, kun Halifaxista kaikui jo varsin toisenlaisia sävyjä.

Maaliskuussa 1991 ilmestynyt Gothic ei välttämättä ollut jokaisen kappaleensa osalta viiden tähden suoritus, mutta albumin kokonaisansiot ovat kiistattomat. Nimensä mukaisesti Gothicia pidetään yleisesti ensimmäisenä pesunkestävänä goottimetallilevynä.

– Olimme parikymppisiä kundeja ja kaljoittelimme paikallisissa kuppiloissa harva se ilta. Englannissa järjestettiin tuolloin ahkerasti goottiklubeja, ja The Sisters of Mercyn, The Missionin, Bauhausin, Siouxsie and the Bansheesin ja The Cultin kaltaisten yhtyeiden kitaramelodiat iskostuivat päähän väkisinkin. Diggasin kaikista mainituista, mutta täytyy myöntää, että aika monena baari-iltana toivoin dj:n laittavan seuraavaksi Iron Maideniä tai Metallicaa, Holmes naurahtaa.

– Gothic oli siis erilaisten goottiyhtyeiden ja vanhojen death metal -suosikkiemme innoittama albumi. Emme valinneet levyn otsikkoa ennustellen, että tästä muuten tulee kokonaisen metallin alalajin nimi, mutta hienoltahan se näin jälkikäteen tuntuu. Yksi siisteimmistä jutuista 80-luvun Venomissa oli se, että he soittivat ”itse keksimäänsä” black metalia, ja eräänä päivänä me sitten tajusimme soittavamme gothic metalia. Ainakin yhdessä asiassa on siis onnistuttu!

Kun Lost Paradisea ja Gothicia kuuntelee tänä päivänä ja vaihtaa sen jälkeen magnetofoniin Paradise Lostin uudempaa materiaalia, yhtäläisyysmerkkien vetäminen on varsin vaivatonta. Totta kai bändin varhaiset julkaisut ovat hiomattomia, romuluisia ja kulmikkaita, mutta kappaleet rakentuvat edelleen täsmälleen samoista peruspilareista.

– Vuosituhannen vaihteen popsävyt näyttäytyvät toki jonkinasteisena sivuloikkana, mutta muuten Paradise Lostin soundi on aina pohjautunut Gregin ”antikitarointiin”. Käytän tarkoituksella sanaa ”anti”, sillä Greg on ollut kautta vuosien loistava biisinkirjoittaja, mutta hän ei ole koskaan välittänyt vittuakaan siitä, miten kitaraa soitetaan… no, oikeaoppisesti. Greg on aina tallustellut tasantarkkaan omia polkujaan, mikä on ollut – ja tulee olemaan – kivijalkamme.

– Eräs soundimme salaisuuksista liittyy tietenkin myös siihen, että meidän kahden lisäksi Aaron [Aedy, kitara] ja Steve [Edmondson, basso] ovat olleet kehittämässä ja säilyttämässä tätä juttua alkuhämärästä asti. Ilmeisesti me olemme jonkinlaisella ikuisella luokkaretkellä, ja huonot vitsit tuntuvat saavan seuraa vielä huonommista – ja mustemmista – sitä mukaa, kun vuodet vierivät ja naamat harmaantuvat.

Mutta miksi rumpalit eivät ole pysyneet kelkassa samalla tavalla? Paradise Lostin tahdeista on viime vuosina vastannut suomalainen Waltteri Väyrynen, joka on yhtyeen viides virallinen rumpali. Lisäksi keitosta ovat hämmentäneet Mark Heronin kaltaiset sessiokannuttajat.

– Olemme toki saaneet kuulla oman osamme Spinal Tap -vitseistä, mutta voin vakuuttaa, ettei yksikään rumpalimme ole oikeasti räjähtänyt, Holmes naurahtaa.

– Jostakin syystä vaihdokset ovat aina osuneet rumpaleihin, ja syyt ovat olleet mitä moninaisimpia – esimerkiksi vuosina 2004–2008 bändissä soittanut Jeff Singer joutui jättäytymään sivuun perhesyiden takia. Mukavampi juttu taas on se, että olemme edelleen reiluissa väleissä kaikkien yhtyeessä soittaneiden herrojen kanssa. Esimerkiksi ensimmäinen rumpalimme Matthew Archer on tänäkin päivänä yksi parhaista ystävistäni.

– Samaan hengenvetoon täytyy painottaa, että olen valtavan iloinen siitä, että Waltteri liittyi porukkaamme vuonna 2016. Hän on uskomattoman taitava rumpali ja tekee aivan erityisen hienoa työtä uudella levyllä. Usein metallirumpalit ovat vahvimmillaan joko nopeiden tai hitaiden komppien parissa, mutta Waltterilta taittuvat kaikki tyylit tuosta vain. Hän on jo nyt yksi alan parhaista tekijöistä maailmassa.

Olen yli vilkuilua

Waltteri Väyrynen ei ole kiitettävän arvosanan ansaitsevan Obsidian-albumin ainoa onnistuja. Mackintoshin sävelkynä on edellistä Medusa-julkaisua (2017) värikkäämmässä terässä, ja Holmesin laulusuoritus on mahdollisesti monipuolisempi kuin kertaakaan aikaisemmin. Aika hyvin pitkäikäisen yhtyeen 49-vuotiaalta solistilta.

– Kun valmistelimme The Plague Within -pitkäsoittoa vuonna 2015, kirjoitimme viimeisenä uutena kappaleena Beneath Broken Earthin. Se soi doom- ja death metalin syvissä tunnelmissa, ja me kaikki diggasimme biisistä aivan raivokkaasti. Yhtyeen kollektiivinen fiilis oli sellainen, että tällaista kamaa pitää tehdä seuraavalle levylle enemmänkin, ja Medusasta tulikin sitten melko puhdasverinen doom/death-kiekko, Holmes kertoo.

– Obsidianin avainbiisejä taas ovat ainakin Fall from Grace ja Ghosts. Ensin mainittu on uuden levyn vanhimpia kappaleita, ja se jatkaa Medusan viitoittamilla poluilla. Ghosts taas… Kun Greg lähetti kappaleen varhaisen demon, olin aivan fiiliksissä. Että älyttömän siistiä, pitkästä aikaa kunnon goottimeininkiä!

– Uudelta albumilta siis löytyy varsin paljon olan yli vilkuilua, mutta kaikki nämä takavuosiin kurkottavat fiilikset päätyivät mukaan täysin pakottamatta. Greg on saapunut säveltäjänä siihen tienhaaraan, jossa kaikki ilmansuunnat ovat avoinna eikä mitään enää suljeta pois.

Onko sinun ja Gregin yhteistyö muuttunut paljonkin vuosien varrella?

– Toki tekemisen tavat ovat väkisinkin hioutuneet ja kehittyneet kolmenkymmenen vuoden aikana, mutta perustukset ovat pysyneet samanlaisina.

– Kuten arvata saattaa, olemme aina olleet hyvin rehellisiä toisillemme. Saatan työstää jotakin ideaa pitkäänkin, mutta Greg toteaa aihion äärellä saman tien, että tämä ei muuten toimi. Yleensä tajuan viimeistään siinä vaiheessa itsekin, että olet oikeassa, tämä ei lähde. Hah hah! Sama tapahtuu myös toisin päin: jos en saa kiksejä jostakin Gregin uudesta tekeleestä, kerron hänelle mielipiteeni sen kummempia kiertelemättä.

– Yhteistyömme toimii yleensä niin, että Greg lähettää minulle jonkin idean, ja minä testailen siihen erilaisia lähestymistapoja. Lähetän kaikki erilaiset kokeilut Gregille, ja hän muokkaa ideoiden tulvasta lopullisia kappaleita. Joskus käy niin, että Greg kääntää aihion täysin päälaelleen, enkä aluksi edes tunnista alkuperäistä biisiä.

Ettekö te ikinä riitele?

– Usko tai älä, mutta tunteet pysyvät aika hyvin kurissa. Biisit ovat kuitenkin vain biisejä, ja Gregillä on viimeinen sana jos jollakin, Holmes vakuuttaa.

– Olen kyllä eronnut yhtyeestä kahdesti – kummallakin kerralla noin vartiksi. Ensimmäisen kerran lähdin treenikämpältä ovet paukkuen jo ennen ensimmäisen albumin tekemistä, mutta palasin takaisin melkein saman tien, kun fiilikset tasaantuivat viileässä ulkoilmassa. Toisen kerran olimme kiertueella Saksassa, ja suutahdin jostakin asiasta melkoisen verisesti. Kävelin läheiselle bussipysäkille ja päätin hypätä seuraavan dösän kyytiin, menipä se minne tahansa. Pistin tupakaksi, mutta yhtään bussia tullut. Totesin, että jaahas, en kai minä sitten lähde mihinkään.

Kun isompia tappeluja ei ole vuosikymmenten jälkeenkään esiintynyt, pystyt varmaankin näkemään Paradise Lostin aktiivisena vielä pitkään?

– Tottahan toki. Eikös Judas Priest juhli tänä vuonna viisikymppisiä? Odotahan… Jos Paradise Lost viettää joskus 50-vuotisjuhlia, niin minähän olen silloin vasta seitsenkymppinen. Ei tässä siis ole mitään hätää, Holmes nauraa.

– Jotkut vähän tavallisemmissa duuneissa olevat ystäväni kyselevät vieläkin, mitä aion tehdä elääkseni, kun nämä musiikkihommat loppuvat. Vastaan heille aina, että aion hakea astronauttikoulutukseen. Halusin nimittäin kymmenvuotiaana Star Wars -fanina avaruusmieheksi, ja sehän voisi olla ihan hauskaa hommaa edelleen.

Oletko ikinä miettinyt soololevyn tekemistä?

– Kyllä vain, ja minulta löytyy joitakin aihioitakin. Mutta ennen kuin kysyt: mahdollisen sooloalbumin tekeminen ei ole edennyt koronan vapauttaman ajan ansiosta, sillä kohdallani työskentelystä ei tule oikein mitään, mikäli ahdistaa ja vituttaa. Ja vaikka aikaisemmin kerroinkin pärjäileväni ihan hyvin, niin päätä tuntuu juuri nyt puristavan sen verran tiukka vanne, etten ole kyennyt uhraamaan omalle materiaalille ajatustakaan.

– Tiedän tämän kuulostavan hieman paradoksaaliselta, mutta negatiiviset tuntemukset tappavat inspiraation, kun taas aurinkoisella fiiliksellä on oikein kiva hypätä sinne ajatusten ja muistojen paskakaivoon. Hah hah!

Julkaistu Infernossa 5/2020.

Lisää luettavaa