Sólstafir ei ole Queen. Yhtye ei ole koskaan soittanut Wembleyn stadionilla. Mutta kerran yhtyeensä historian aikana laulaja-kitaristi Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason on kokenut jotain, mitä on sittemmin kuvaillut ”Queen Wembleyllä -hetkekseen”.
Tuo hetki koitti kolme vuotta sitten, syksyllä 2017. Sólstafir kiersi Etelä-Amerikkaa saman vuoden toukokuussa julkaistun Berdreyminn-albuminsa tiimoilta.
Eteläamerikkalaisen rock- ja metalliyleisön intohimoinen suhtautuminen musiikkiin tunnetaan. Mutta nyt oltiin Bogotassa, Kolumbiassa, kiertueen pienimmällä keikkapaikalla, vain 300 katsojaa vetävällä klubilla. Oletus oli, ettei vastaanotto olisi yhtä eläväinen kuin edeltävinä iltoina.
Sólstafirin maalailevasta post-metalista puhuttaessa käytetään harvoin termiä ”hitti”. Mutta jos jotain Sólstafirin kappaletta haluaa hitiksi kutsua, se on Fjara, singlenäkin julkaistu Svartir sandar -albumin (2011) kappale.
Kun yhtye käynnisti Fjaran Bogotassa, yleisö osoitti olevansa kaikkea muuta kuin vaisu.
– He lauloivat joka ikisen sanan islanniksi. Ja sellaisella volyymilla, että Addi lakkasi laulamasta ja antoi heidän jatkaa, Sólstafirin rumpali Hallgrímur ”Grimsi” Hallgrímsson muistelee.
– Minulla oli hankaluuksia soittaa, sillä ihoni meni ihan kananlihalle. Rakkaus todella huokui yleisöstä sinä iltana.
Tuossa hetkessä Hallgrímsson todella ymmärsi, kuinka mittava ja voimakas merkitys Sólstafirilla faneilleen on. Jos keikka olikin merkittävä kokemus koko yhtyeelle – johon kuuluvat myös kitaristi Sæþór M Sæþórsson ja basisti Svavar Austmann – se oli erityisen avartava Sólstafiriin vuonna 2015 liittyneelle Hallgrímssonille, jolle Berdreyminn oli ensimmäinen levy yhtyeen riveissä.
Fjaran tavoin valtaosa Sólstafirin sanoituksista on islanninkielisiä. Kielimuuri ei kuitenkaan estä yhtyeen musiikin emotionaalista latausta välittymästä vastaanottajille.
– Olisi toki upeaa, jos saisimme kokea jotain tuollaista toistekin. Yleisöstä ei voi koskaan tietää, eikä heidän tarvitse laulaa mukana luodakseen kanssamme väkevän tunnelman. Vuorovaikutus välillämme voi syntyä ihan vain siitäkin, miten he katsovat meitä. Kun tuntee, mitä yleisö tuntee, tietää että siitä tulee hyvä keikka, Hallgrímsson toteaa.
– Ja siitähän meidän keikoissamme on pohjimmiltaan kyse. Pyrimme saamaan yleisön tuntemaan. Keikka on kuin keskustelu, johon jokainen paikallaolija osallistuu.
Kesäkiertue jatkuu
Sólstafir julkaisee marraskuussa uuden keskustelunavauksen, seitsemännen albuminsa, joka kantaa pitkää ja painavaa nimeä.
Vaan ei hätäillä vielä sen äärelle. Palataan Hallgrímur Hallgrímssonin ja Sólstafirin yhteisen taipaleen alkuaskeliin. Edelsihän hänen liittymistään yhtyeeseen sen historian ravistelevin turbulenssi: Tryggvasonin kanssa Sólstafirin vuonna 1995 perustaneen rumpali Guðmundur ”Gummi” Pálmasonin ja muun yhtyeen peruuttamattomasti tulehtunut suhde, jonka lopputulema oli Pálmasonin erottaminen.
Tuon traagisen käänteen tapahtuessa Hallgrímsson oli tuntenut Sólstafirin jäsenet, etenkin Tryggvasonin, jo runsaat puoli vuosikymmentä.
– Opiskelimme Addin kanssa edellisen vuosikymmenen lopulla ääniteknologiaa Glasgow’ssa, Skotlannissa. Sólstafir äänitti niihin aikoihin kolmatta levyään Köldiä. Muistan, kun Addi antoi minun kuulla muutamia levyn biisejä ennen julkaisua. Pidin kuulemastani todella, todella paljon, etenkin levyn päätösbiisiksi valitusta Goddess of the Agesistä. Ai että, miten rakastankaan sitä biisiä.
Hallgrímsson ja Tryggvason pitivät yhteyttä Islantiin palattuaan. Heistä tuli hyvät ystävät, ja Hallgrímsson tutustui muuhunkin yhtyeeseen – ja sen pahenevaan tilanteeseen.
Yritykset ilmapiirin parantamiseksi osoittautuivat tuloksettomiksi, ja alkuvuodesta 2015 koitti Pálmasonin aika siirtyä syrjään. Sólstafirilla oli edessään sovittuja kiertueita eikä rumpalia riveissään. Yhtye selviytyi ensimmäiset kiertueet sessiorumpalein, mutta pysyvämpiä vieraita heistä ei tullut.
Kesäkiertueen 2017 lähestyessä Tryggvason keksi kysyä ystävältään Hallgrímssonilta, pystyisikö tämä raivaamaan tilaa kalenteristaan ja lähtemään kiertueelle.
Se kesäkiertue ei sitten päättynytkään.
– Niin voi tosiaan sanoa. Se kiertue oli todella hauska, kemiamme natsasivat yksiin hienosti, luontevasti. Eli olen yhä siellä, yhä sillä kiertueella.
Viime vuonna aiemmin mainittu Köld täytti vuosikymmenen. Sen kunniaksi Sólstafir soitti joukon juhlakeikkoja, joilla albumi esitettiin kokonaisuudessaan. Rumpalille oli iso asia juhlistaa levyä, joka julkaistiin jo ennen hänen aikaansa yhtyeessä.
– Kaikilla meillä neljällä on omat näkemyksemme, mutta jos minulta kysytään, Köldillä on erittäin tärkeä asema diskografiassamme. Se on hyvin tunnusomainen Sólstafir-albumi. Pidän kaikista levyistämme ja nautin vanhan kaman soittamisesta, se syventää yhteyttäni bändiin edelleen.
– Mitä soittamiseen tulee, haluan aina kunnioittaa Gummia, hänhän vanhojen biisien rumpuosuudet on tehnyt. Olemme tietenkin erilaisia rumpaleita, mutta pyrin tekemään parhaani.
Luonnon lailla
Jos Sólstafirin edellinen englanninkielistä nimeä kantanut albumi Masterpiece of Bitterness (2005) oli nimeltään melkoisen eeppinen, se jää toiseksi, kun uuden levyn otsikkona komeilee Endless Twilight of Codependent Love.
Johtunee osin siitäkin, että Sólstafirin koti on nimenomaan Islannin jylhissä maisemissa, mutta kun uutta levyä vertaa vaikkapa Masterpiece of Bitternessiin ja Köldiin, kehityksen kutsuminen luontevaksi tuntuu vähättelyltä. Sólstafirin musiikki on kuin luonto, ikuisessa, vääjäämättömässä, pakottamattomassa muutostilassa.
Hallgrímsson ilahtuu luonnehdinnasta.
– Kun ajattelee kehitystä vaikka juuri noista mainitsemistasi levyistä tähän uusimpaan, niin kyllä, se käy järkeen. Jokainen levymme on oma uusi lukunsa, ja Endless Twilight of Codependent Love on mielestäni risteymä koko katalogistamme. Tietenkin me kokeilemme tietoisesti uusia asioita, mutta intuitiolla ja hetkessä olemisella on silti merkittävä rooli, kun teemme musiikkia.
Uuden levyn promokirjeessä Tryggvason kertoo, että kokee olevansa etuoikeutettu, kun voi sekoittaa yhteen kaikki suosikkigenrensä eikä edes jää ”rikoksesta” kiinni. Voisi ajatella, että Hallgrímssonilla on tuoreimpana jäsenenä ulkopuolisempi näkökulma siihen, miten Tryggvason ja yhtye tässä onnistuvat.
Rumpali nauraa, että kysymys on tosiaan hyvä.
– Ehkä sitä kannattaisi kysyä joltakulta, joka kuuntelee paljon Sólstafiria. Itse ajattelen, että… äh, en minä tiedä. Ihmiset vain pitävät laajasta väripaletista, tai siis jotkut pitävät, toiset eivät todellakaan. Jotenkin me vain löydämme kiinnostavia reittejä biiseihimme, kuljimmepa jazzgroovesta blastbeatiin tai mihin tahansa. Ja nautimme siitä aidosti itsekin. Pidämme sekä Pink Floydista että äärimetallista, niin jazzista kuin countrysta.
– Toivon todella, että olen tehnyt osaltani väripalettiamme entistä laajemmaksi. Ja uskon että olen. Jätkät olivat olleet yhdessä jo pitkään ennen kuin liityin mukaan, mutta en ole kokenut hetkeäkään ulkopuolisuutta. Olen ollut koko tämän ajan osa yhtyettä, mukana biisinteossa. Tämä on minun bändini, nämä ovat minun ystäviäni.
”Sehän on biisi!”
Sólstafirille on ominaista, etteivät yhtyeen jäsenet arkaile käyttää painavia sanoja kuvaillessaan musiikkinsa muotoutumista. Kun jokainen jäsen pistää luovuutensa peliin, tapahtuu jotain, mitä he kuvailevat suoranaiseksi magiaksi.
Ja näiden maagikoiden eteen tulee jokaista albumia työstäessä täysin ennustamattomia löytöjä.
– Uuden levyn toiseksi viimeisen biisin Orin ei ollut tarkoitus tulla sille lainkaan. Biisejä kirjoittaessamme tulimme tehneeksi kaksi osaa, emmekä kuvitelleetkaan, että ne sopisivat yhteen. Ajattelimme, että okei, säilytetään nämä seuraavaa albumia varten, niissähän on alku jo kahdelle uudelle biisille, Hallgrímsson muistelee.
– Kokeilimme kuitenkin jammailla niitä studiolla. Soitin vain ulkomuistista nuo kaksi osaa peräkkäin, minulla ei ollut edes minkäänlaista demoäänitystä, jonka mukaan olisin rumpaloinut. Jätkät soittivat omat osuutensa siihen päälle, ja yhtäkkiä huomasimme, että vau, sehän on biisi! Oli hauskaa tehdä biisi tuolla tavalla, ja me todella pidämme lopputuloksesta.
– Or lähtee liikkeelle vähän bluesahtavasti, tai no, itse asiassa aika vahvastikin blueshengessä, ja kasvaa aina vain raskaammaksi, rumpali luonnehtii intuitiivisesti syntynyttä lopputulosta.
Hän korostaa, että joskus yhtyeen biisit syntyvät vielä Oriakin sattumanvaraisemmin.
– Treenikämpillähän voi käydä koska tahansa niin, että pari meistä soittelee keskenään ja samalla yksi vain testailee instrumenttiaan. Äkkiä joku toinen äkkää, että hei, mitäs tuo oli, kuulostipa hyvältä, kokeile tuota uuteen biisiin. Ja usein ne kokeilut onnistuvat. Sitä on Sólstafir.
Jos puhutaan rosoisen rockmagian mestareista – ja nythän puhutaan –, ei sovi ohittaa Neil Youngin suurpiirteisen sydäntäriipivää sointia. Häntä ei ole ohittanut myöskään Sólstafir. Uudella levyllä sekä Her Fall From Gracen että Alda Syndannan kitaroinnissa kuuluu selkeää youngismia.
– Mukava kuulla, otan tuon kehuna. Toimivatko ne jutut?
Toimivathan ne.
– Hyvä! Tehtävä suoritettu! Kyllähän Neil Young kuuluu keskeisimpiin vaikuttajiimme, ja jos vaikutteet ovat joskus löytäneet tiensä musiikkimme tiedostamatta, niin tällä kertaa olimme ihan tietoisia asiasta.
Jylhä nimi, jylhä kansi
Palataanpa albumin nimeen. Endless Twilight of Codependent Love tosiaan on painokas, eeppinen otsikko. Jotain Sólstafirin kuuluttamasta magiasta kertoo se, miten levy nimensä sai.
– Alun alkaenhan levyn nimen piti olla islanniksi. Ketkäs meistä sen keksivätkään? Muistaakseni Addi ja Svavar olivat kummatkin tykönään miettineet käytännössä samaa lausetta, samaa nimeä levylle. Koimme kaikki samastuvamme nimeen, se kuvasti hyvin levyn sisältöä. Kun käänsimme levyn nimen englanniksi, sen ja Köldin välille syntyi kiinnostava yhteys. Köldillä on islanninkielinen nimi ja englanninkieliset lyriikat, uudella levyllä päinvastoin, Hallgrímsson toteaa.
– Ja jos nimi onkin eeppinen, se on merkitykseltään lopulta myös aika arkinen. Läheisriippuvuus on tunnistettava ilmiö. Usein ihmiset elävät niin kuin joku toinen elää, olettaen että niin heidän tulisi tehdä. Tuollaiseen perustuvat ihmissuhteet ovat aina matkalla kohti iltahämäräänsä.
Endless Twilight of Codependent Love on saanut jylhän nimensä kumppaniksi yhtä lailla jylhän kannen. Levyn kansikuvana toimii saksalaisen kuvataiteilijan Johann Baptist Zweckerin (1814–1876) vesivärimaalaus Vuoren neito vuodelta 1864.
Neito maalauksessa on Islanti itse, mutta islantilaiset tunsivat aivan viime vuosiin asti vain puupiirrosjäljennöksen aiheesta. Alkuperäinen teos löytyi lopulta walesilaiseen museoon varastoituna, mistä se päätyi takaisin islantilaisten ihasteltavaksi – ja Sólstafirin levynkantta komistamaan.
– Vuoren neito on tunnistettava jokaiselle islantilaiselle. Aina kansallispäivämme juhlallisuuksissa kesäkuussa neidoksi sonnustautunut näyttelijä nousee lavalle lausumaan runoja. Idea kanteen tuli Addilta, ja käyttöoikeuksien saaminen teetti töitä. Onneksi onnistuimme saamaan ne.
Vesivärimaalaus muistuttaa tunnelmaltaan ja värimaailmaltaan vahvasti Smashing Pumpkinsin Mellon Collie and the Infinite Sadness -albumin kansitaidetta.
– Niin tekee, se on huvittavaa. Me kaikki rakastamme Smashing Pumpkinsia, mutta mistään tietoisesta viittauksesta siihen levyyn ei ollut kyse. No, alitajuisesta ehkä.
Solisti, perkussionisti
Maagisesti muotoutuvan musiikin ja jylhän kansitaiteen rinnalla kulkevat Endless Twilight of Codependent Loven tummanpuhuvat sanoitukset. Ne tarttuvat ennen kaikkea mielenterveydellisiin ongelmiin. Siihen pimeyteen, jota ei voi nähdä, mutta jonka sen uhriksi ajautuva, samoin kuin ympärillä olevat tuntevat.
Tryggvasonille henkilökohtaisin uuden levyn kappaleista on sen ainoa englanninkielinen raita, Her Fall from Grace, joka käsittelee sitä kipua, kun joutuu näkemään rakkaan ihmisen mielenterveyden murenevan.
– En tiedä kirjoittiko Addi tekstin englanniksi siksi, että halusi sen välittyvän mahdollisimman monelle kuulijalle. Mutta alusta alkaen hän painotti haluavansa kirjoittaa sen englanniksi. Me muut vastasimme, että jos hän kokee pääsevänsä siten tekstissä syvemmälle, ratkaisu on varmasti oikea. Niin se olikin, Hallgrímsson sanoo.
Jotkut teksteistä käsittelevät sitä, miten miehet välttelevät heikkouden pelossaan puhumasta pahasta olostaan, masennuksestaan ja sen syistä. Jokaisella Sólstafirin jäsenellä on kyseisistä asioista omakohtaisia kokemuksia, ja yhtyeessä vallitsee nykyään sääntö, että kaikilla on lupa kertoa pahasta olostaan toisille, milloin tahansa.
– Pyrimme siihen, ettei meidän tarvitse salata toisiltamme mitään, vaan voimme tuoda vaikeimmatkin asiat esille. Jos jokin on huonosti, on oltava mahdollisuus tuoda se muiden tiedoksi, jotta voimme keskustella asiasta ja jatkaa eteenpäin. Tuo sääntö on tehnyt meille hyvää niin muusikoina kuin ihmisinä.
Hallgrímsson osallistui uuden levyn sanoitusten kirjoittamiseen. Hän laskeskelee kirjoittaneensa noin puolet teksteistä.
– Istuin kotona pienessä studiossani – jos nyt varastotilaa voi studioksi sanoa! Mutta siellä minä istuin, mietin näkemääni, kokemaani, lukemaani, ja kirjoitin. Pyrin kirjoittamaan mahdollisimman tarkasti Addia ajatellen, koska tietenkin on olennaista, että hän saa solistina kiinni tekstien rytmistä. Muutaman kerran hän kommentoikin, että tämä ja tämä sana ovat vähän outoja suuhuni, ja sitten muokkasimme tekstejä.
Hallgrímsson myöntää olevansa perkussionisti myös sanoittaessaan.
– Solisti on perkussionisti myös. Hänkin voi kiihdyttää, laahata, mitä vain. Rocksolisti on täsmälleen taimissa, kun taas jazzsolisti on cool vähän venyttäessään, laahatessaankin, hänen ei tarvitse olla ihan taimissa. Välillä on hauska sekoittaa erilaisia rytmityksiä myös Sólstafirin teksteihin.
Metsien mies
Niin suuri ja laaja kuin Sólstafirin sointi onkin, yhtyeen musiikkia määrittää kaiken pohjalla kytevä, laavavirran lailla vääjäämättömästi etenevä yksinkertaisuus.
– Juuri näin. Ehkei musiikki koskaan ole pohjimmiltaan monimutkaista, kyse on vain siitä, millaiseen pakettiin sen sovittaa. Toki tätä ajatusta voi katsoa hyvin eri kanteilta eri musiikkityyleissä, enkä tiedä, olisiko esimerkiksi progeväki kanssani lainkaan samaa mieltä. Mutta jos ajatellaan musiikin välittämiä tunteita, niiden pitäisi olla samastuttavissa kaikille.
Hallgrímsson on grungen kasvatti. Pesti Sólstafirissa on avartanut hänen äärimetallin tuntemustaan ja ymmärrystään.
– Jo ensimmäisillä kiertueillani yhtyeen kanssa huomasin, miten kiinnostavaa oli seurata metallifestivaaleilla lavan sivustalta rumpalien työskentelyä. Aloin kunnioittaa heidän työtään aivan uudella tavalla. Ainahan minä kuuntelen ensiksi rumpuja, sitten laajemmin sitä, miten biisit on rakennettu ja millainen emotionaalinen lataus niissä on. Voi sanoa, että olen yhä tulokas, mitä äärimetalliin tulee.
– Addi onkin auttanut minua syventämään tuntemustani, tutustuttanut minut raskaampaan kamaan kuten vanhaan black metaliin, esimerkiksi Darkthroneen. Olen myös kuunnellut viime aikoina paljon Gojiraa. Ja uutta Bolt Throweria. Tai uutta ja uutta, mutta sitä heidän viimeisintään [yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Those Once Loyal, 2005].
Sólstafir on Islannin suurin metalliyhtye, mutta se ei tarkoita, että bändin jäsenet olisivat täyspäiväisiä muusikoita. Tryggvason aloitti vastikään uuden työn ääniteknikkona. Hallgrímsson työskentelee metsänhoitajana.
– Jos olisin dark metal -jäbä, se olisi täydellistä. Kirjoittaisin biisejä töissä joka päivä.
Kehno hänen työnsä ei ole nytkään. Poikkeusolot ovat vieneet kiertueet ainakin joksikin aikaa, mutta metsänhoitajan työ tarjoaa vastapainoa ja tarpeeseen tulevaa irtautumista musiikista.
– Jos palaisin kuukausien kiertueelta suoraan töihin toimistoon, varmaan kuolisin. Uuvuttavan rundin jälkeen metsä on paras mahdollinen työpaikka.
Julkaistu Infernossa 9/2020.