”Iron Maidenin ydin ei ole muuttunut mihinkään” – haastattelussa Bruce Dickinson

Eddie-maskotti täydessä taisteluvalmiudessa samuraihaarniska yllään on terävä vertauskuva siitä, missä Iron Maiden on juuri nyt. Bruce Dickinsonin ja yhtyeensä yhteinen historia ulottuu peräti 40 vuoden taakse, mutta uteliaat britit etsivät yhä heavy metalilleen uusia ilmentymiä.

21.11.2021

On olemassa harrastelijoita, ammattimuusikoita ja todellisia rockhahmoja, jotka ovat jo persoonina ikonisia. Bruce Dickinson ei sovi kaikessa maanläheisyydessään oikein mihinkään näistä määritelmistä

Ikinuoresta Iron Maiden -laulajasta ei ole koskaan kuoriutunut ylimielistä rokkikukkoa tai kartanostaan kerran viidessä vuodessa tien päälle vaivautuvaa miljonääriä. Ei, vaikka hänellä olisi varaa paukutella henkseleitään loppuikänsä tekemättä enää levyllistäkään musiikkia. 

Kotonaan kirjapinojen keskellä istuva Dickinson, 63, ehtii puhua videopuhelun ruudulla kymmenkunta sekuntia, kun hänen välitön olemuksensa on jo murtanut kaiken jään. Tuntuu kuin tämän sotkuisen tukkansa pipon alle piilottaneen laulajan olisi tuntenut ikuisesti hänen hypätessään keskusteluun aidolla uteliaisuudella, aivan kuten aina, kun musiikkinörtti kohtaa toisen. 

Sanavalmis britti ei ole rutinoitunut, vaikka hänellä on takanaan valtava määrä keskusteluja satunnaisten toimittajien kanssa ympäri maailman – aivan kuten hän ei ole turtunut keikkoihinkaan, vaikka niitä on soitettu tuhansia. Lavalla punatakkiin sonnustautunut Dickinson heiluttaa The Trooperin aikana Britannian lippua aina yhtä suurella vimmalla, ja nyt hän on valmis kertomaan vastaavalla innolla, missä hän ja Iron Maiden ovat juuri nyt. 

Inferno on ehkä kirjoittanut metallista jo 20 vuotta, mutta Bruce Dickinson on laulanut heavy metalia yli kaksi kertaa pidempään. Kuunnellaanpa siis tarkkaan, kun Bruce kertoo metallin parissa kasvamisesta, kyseisen elämäntavan piirissä kaiken kokemisesta ja silti jalat maassa pitämisestä. Tämä mies nimittäin tietää, mistä puhuu. 

Poikkeuksellista virnettä

Iron Maiden -albumin ilmestyminen on tapaus, joka merkitsee faneille paljon enemmän kuin vain uuden levyn julkistamista. Ei olekaan ihme, että Book of Souls -mammuttialbumin (2015) seuraajan odotus tuntui monista piinaavalta.

Senjutsu-nimen saaneen levyn tultua julki fanit hämmästelivät tietoa, että albumi on ollut itse asiassa valmiina vuodesta 2019 asti. Iron Maiden on näin ollen joutunut panttaamaan levyään pienen iäisyyden.

Bruce Dickinson ei ole antanut asian häiritä ja asettaa heti Maidenin levynjulkaisun mittasuhteet uomiinsa.

– Luulenpa, että jos tämänhetkisessä maailmassa haluaa turhautua jostain, aiheita riittää, eikä meidän albumimme viivästyminen paina hirvittävästi vaakakupissa, laulaja naurahtaa silmää vinkaten.

– Meille on ollut turhauttavampaa siirtää Legacy-kiertuetta uudelleen ja uudelleen. Väliin jäi aivan uskomattoman oloinen Suomen-keikkakin [vuoden 2020 peruuntunut Rockfest Tampereella]. Olemme joutuneet siirtämään kaksi maailmankiertuetta useampaan otteeseen, mikä on tuntunut ihan samalta kuin niiden peruminen, varsinkin, kun meillä on paljon henkilökuntaa.

– Albumi itsessään ei ollut meille itsellemme suuri ongelma. Musiikki ei varsinaisesti vanhene. Se ei vaikuta ihmisten arkeen. Kiertue taas on aikamoinen koneisto pysäyteltäväksi ja käynnisteltäväksi. Tiesimme koko ajan, että voimme julkaista albumin sitten, kun hetki on sopiva, ja kiertää myöhemmin sen parissa. Sitten kaikki meni ihan sekaisin.

– Senjutsun ei ollut tarkoitus ilmestyä tänä vuonna. Olisimme soittaneet Legacy-kiertueet ensin. Halusimme keskittyä niihin täysin. Kun totuimme ajatukseen, että albumi ilmestyykin, se oli todellista balsamia haavoille. Saimme jotain muuta ajateltavaa kuin peruuntumisten aiheuttamat pettymykset.

Pandemialla on puolensa ja puolensa. Pikkupoikamaisen innokas laulaja myhäilee nostaessaan esille The Writing on the Wall -singlen musiikkivideon. Se on kuin pienoiselokuva, jollaista ei ole Maiden-historiassa tässä mittakaavassa aiemmin nähty.

Dickinson sanoo, ettei olisi ikimaailmassa ehtinyt paneutua videon tekemisen saloihin tai keskittyä sellaisen toteuttamiseen, jos Maidenin kiertueet olisivat toteutuneet suunnitellusti.

– Uppouduin The Writing on the Wallin videoon täysin yli kahdeksan kuukauden ajaksi. Ensimmäinen sysäys lähti liikkeelle Sons of Anarchy -sarjasta, jota katsoin ensimmäisten koronasulkujen aikana. Huomasin ajattelevani eri kulmista, millaisessa unissakävelijöiden maailmassa elämme. Vaellamme määrätietoisesti kohti maailmanloppua.

– En jättänyt aihetta vain yhteen näkökulmaan. Halusin tehdä yksityiskohtaisen videon, jota ei voi sivuuttaa olankohautuksella. Kokeilin, kykenenkö herättelemään ihmisiä hieman, jos tuon esille itsekkäistä lähtökohdista tapahtuvan raamatuntulkinnan ongelmallisuuden ja tykitän videon täyteen kaikenlaista ärsykettä

– Video on silti silkkaa Iron Maideniä. Sitä voi katsoa vaikkapa etsimällä Eddie-maskottimme kaikki eri olomuodot tai keskittymällä kuvastoon, joka yhdistelee ihmiskunnan historiaa ja suurimpia myyttejä. Video, kuten biisikin, on yhtä aikaa täyttä totta ja silkkaa heavy metal -fantasiaa. Vaikka aiheet ovat vakavia, kaiken taustalla on se tietty Eddien virnistys, joka on aina antanut vireen Maidenille.

Kunniaa kurinalaisuudelle

Iron Maidenin kansia komistanut Eddie the Head on seikkaillut vuosikymmenien varrella siellä sun täällä.

Eddie on ollut faaraoista suurin, matkannut tulevaisuuteen, johtanut joukkoja sotatantereilla, lähtenyt avaruuteen ja tullut kahlituksi pakkopaitaan, mutta Senjutsu-albumin kansi osoittaa, ettei Eddie, sen koommin kuin Iron Maidenkaan, ole vielä kokenut kaikkea. 

– Muistan, kun Steve tuli luokseni ja hehkutteli, että hänellä olisi ajatus biisistä nimeltä Senjutsu, ja kuinka Eddie voisi tällä kertaa vetää samurain haarniskan päälleen ja tarttua katanaan, Bruce kertoo vimmatusti viittoillen. 

– Huudahdin heti: ”Myyty! Käy!” Asiaa ei tarvinnut edes harkita. Olen ollut aina todella kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista. Oikeastaan mietin ensimmäisenä, miksi hemmetissä emme olleet tehneet tätä aiemmin. 

– Tälläkin hetkellä, juuri nyt kun puhumme, kannettavan tietokoneeni alustana on Eiji Yoshikawan kirja Musashi. En mainitse tätä siksi, ettei kirjasta ole muuhun kuin varmistamaan, että tietokoneen kamera on tarpeeksi korkealla, vaan koska se on massiivisen kokoinen tiiliskivi japanilaista kirjallisuutta, jota minulla on aina kätteni ulottuvilla. 

– Musashin järkälemäisyyden ei pidä antaa pelottaa. Lukekaa se. Japani on yksi elämäni mittaisista tutkimusmatkoista, ja varsinkin japanilaiset miekkailulajit ovat kiehtoneet minua pitkään. Musashi kertoo niin mahtavasta japanilaisesta miekkamiehestä, ettei se voi olla tekemättä vaikutusta kehen tahansa lukijaan. 

Dickinson arvelee Japanin kiinnostavan eurooppalaisia ainakin siksi, että maa on tarpeeksi kaukana ”rahvaudestamme ja leväperäisyydestämme”. 

– Se tietynlainen kurinalaisuus ja omistautuneisuus asiaan kuin asiaan tekee meihin ison vaikutuksen. 

Dickinsonin puhe katkeaa naurunremakkaan, kun hän siirtää keskustelun kapeaa aasinsiltaa pitkin olueen. 

– Minähän taisin ehtiä vähän Maidenin edelle tämän samuraiasian kanssa, sillä julkaisimme jo taannoin Trooper-olutmerkkimme nimissä Sun and Steel -sakelagerin. Eddie samuraitamineissa taisi olla vain ajan kysymys. 

– Toisella puolella planeettaa tehdään kunniaa esihistoriallisille, sukupolvet ylittäville tavoille kurinalaisuudella ja omistautuneisuudella, ja täällä Britteinsaarilla me kunnioitamme heitä kaljalla ja heavy metalilla. Siinä on jotain niin irvokasta, että kai se käy jollain tavalla järkeen, ja kunnianosoitukseksi tämä todellakin on tarkoitettu. 

Todellisuutta ja fantasiaa 

Aivan kuten Powerslave-albumi (1984) ei kertonut vain Egyptistä ja faaraoista, Piece of Mindia (1983) ei vietetty hullujenhuoneella tai A Matter of Life And Death (2006) ei käsitellyt vain sotaa, Senjutsussa ei ole kyse vain Japanista. 

Darkest Hour -kappaleessa, joka on Dickinsonin ja kitaristi Adrian Smithin sävellys, palataan erääseen tärkeään hetkeen Britannian ikonisen pääministerin Winston Churchillin elämässä. Saman suurmiehen puhetta kuultiin jo Maidenin kenties tunnetuimmassa keikkaintrossa. 

Churchill on aina innoittanut Dickinsonia. 

– Hän teki toisessa maailmansodassa yksin ratkaisuja, joita ilman koko läntinen maailmamme saatettaisiin tuntea ihan erilaisena kuin nyt, laulaja sanoo kunnioitusta silmissään. 

– Hänen ympärillään oli kaikenlaisia jeesmiehiä, jotka olivat valmiita tekemään sopimuksen Hitlerin kanssa. Sopimuksen, jota Hitler ei olisi ikipäivänä pitänyt. Churchill ei välittänyt siitä, tulisiko hänen ratkaisunsa irrottamaan hänet vallankahvasta. Hän uskoi tekevänsä oikean ratkaisun ja tarttui muiden estelyistä huolimatta toimeen. 

– Darkest Hour on kappale yhdestä päätöksestä, jolla Churchill muutti historiaa. Siitä, miten hän inspiroi kokonaista kansakuntaa nousemaan ihmisen historian julminta despoottia vastaan. Vanha sanonta toteaa, ettei sota kaipaa yhtä miestä, mutta ainakin tässä tapauksessa maailma todellakin kaipasi Churchillin esimerkkiä.

– Miten Churchill pystyi siihen? Asiaa voisi romantisoida vaikka miten paljon, mutta luulenpa, että tästä paljon lukeneesta, yksinäisestä, alkoholisoituneesta ja masentuneesta miehestä oli vain tullut niin vanha ja niin kärttyinen ukko, ettei hän sietänyt kenenkään typeryyksiä. Tähän ei ole nykymaailmassa vaikeaa samastua, vai mitä?

– Sävelsimme Adrianin kanssa tästä käännekohdasta kappaleen, joka alkaa meren äänistä ja päättyy meren ääniin, aivan kuten maailmansodan ratkaisevat taistelut alkoivat merenrannoilta ja päättyivät merenrannoille.

Myös sooloalbumeillaan Smithin kanssa työskennellyt Dickinson ylistää itsensä ja säveltäjäkollegansa välistä kemiaa, jossa ei välttämättä tarvita edes sanoja. Oikea sävel löytyy kuin itsestään.

– En ole yhden tai edes kahden biisinkirjoitustavan mies, laulaja alustaa.

– Oli hienoa kirjoittaa [The Book of Soulsin] Empire of the Cloudsin kaltainen biisi yksin, koska se oli itselleni tärkeä teos, jonka halusin pitää tietynlaisena. Joskus on hyvä pitää kaikki langat omissa käsissään, mutta se riippuu kappaleesta.

– Adrian on rento ja välitön biisinkirjoittaja, joka jaksaa fiilistellä hyviä melodioita melkein yhtä kauan kuin minä. Hänellä on ihan erilaista kulmaa säveltämiseen kuin minulla. Hän osaa tavallaan kirkastaa yksinkertaisimpiakin sointukulkuja, joita minulla on mielessäni. Tiedäthän, pieniä mausteita, joita ei huomaisi ennen kuin ne ovat poissa.

Yksi Senjutsun kolmesta kaksikon yhteistyön hedelmästä, Days of Future Past, saa laulajan pudistelemaan päätään.

– Kukapa olisi uskonut, että Iron Maiden osaa kirjoittaa neliminuuttisen biisin? Dickinson täräyttää itseironisesti.

– Eikä kappaleessa ole edes kitarasooloa, voitko uskoa? Montako kitarasoolotonta Maiden-kappaletta on olemassa? Ei kovin montaa. Eikä varsinkaan tässä perinteisemmässä mitassa.

– En ajatellut asiaa biisiä tehdessämme, mutta Days of Future Past voisi ihan hyvin olla peräisin Powerslaveltä tai Piece of Mindilta. Se kipakka nopeatempoisuus, 2 Minutes to Midnight -henkinen säkeistö ja iso kertosäe ovat jotain sellaista, mitä emme ole tehneet viime vuosikymmeninä kauhean montaa kertaa, mutta tyyli sopi tähän teemaan.

– Biisi perustuu sarjakuvakirjaan nimeltä Constantine. Useampi saattaa tuntea aiheen Keanu Reevesin elokuvana. Siinä tarinassa oli jotain hyvin inhimillistä. Manipuloivaa ja narsistista. Yritin vangita sen kaiken niin tiukaksi kappaleeksi kuin mahdollista, ja siihen tuli sattumalta mukaan hieman vanhan liiton Maiden-henkeä.

– Kappaleen laulaminen oli puolestaan melkoinen haaste, koska halusin mukaan aivan erilaista jännitettä kuin levyn muissa vedoissa.

Läsnäoloa äänellä

Bruce Dickinson on aina erottunut metallilaulajien joukosta monipuolisella, teatraalisella ja dramaattisella laulutavallaan, jossa ei ole ollut kyse vain kovaa ja korkealta vetämisestä vaan särmikkäästä tarinankerronnasta.

Viime vuosina jotain on kuitenkin tapahtunut. Nyt tuntuu siltä kuin Brucen äänenpainoilla olisi entistäkin enemmän merkitystä. Aivan kuin hän tarttuisi jokaiseen sanaan, jopa jokaiseen tavuun, vieläkin painokkaammin.

Keskittyminen tarttuu myös kuulijaan, jopa maailmassa, jossa keskittymiskyky on katoava luonnonvara. 

– En kaunistele tätä asiaa yhtään. Olen 63-vuotias, eikä ääneni ole enää läheskään samanlainen kuin ollessani 20-, 30- tai vaikka 40-vuotias. Mutta siinä on myös etunsa, Dickinson toteaa olkapäitään kohauttaen. 

– Pystyn yhä osumaan korkeimpiinkin nuotteihin, koska olen pitänyt äänestäni huolta enemmän kuin kiireisimpinä vuosinani, mutta pidän erityisesti siitä, millaiseksi ääneni alarekisterin sävy on muuttunut. 

– En olisi ikimaailmassa kyennyt laulamaan Senjutsua parikymppisenä. The Writing on the Wallin säkeistöt tai Hell on Earthin dramaattiset loppunostattelut ovat jotain sellaista, mihin vaaditaan enemmän kilometrejä kuin minulla oli kaksikymppisenä. Sen, minkä olen menettänyt ääneni kireydessä, olen korvannut tietynlaisella syvyydellä. 

”How do you read a madman’s mind? / Teach me the art of war / For I shall bring more than you bargained for”… Dickinson alkaa laulaa Stratego-kappaleen alkua kuin demonstroidakseen, mitä tarkoittaa nykyisellä läsnäolollaan. 

– Tuollaiset äänet eivät olleet osa repertoaariani, kun teimme varhaisia albumeitamme. Minulla oli muutenkin kiire laulaa korkeammalta ja venyttää nuottia pidempään kuin kukaan muu, laulaja sanoo. Sitten hän tulkitsee samat lyriikkarivit ylhäältä kirkaisten ja kysyy, toimisiko tarina kovaa ja korkealta tulkittuna. 

– Kaikelle on aikansa ja paikkansa, vai mitä? Vuodet ovat tuoneet ääneeni kokonaisen paletin erilaisia sävyjä, joten kyllä, olen tyytyväinen siihen, missä olen nyt. Nautin siitä, etten tule ikinä olemaan valmis laulajana. 

Tämän jälkeen Dickinson tunnustaa kahden asian vaikuttaneen ulosantiinsa: 1980- ja 1990-lukujen taitteen armottoman kiertuetahdin sekä kielestään löytyneen syövän, josta hän sai puhtaat paperit vuonna 2015. 

– Olen onnekas, koska ääneni on sen verran vahva, että se on kestänyt tähän päivään asti. Mutta kuulit varmasti 90-luvun alun albumeillamme lauluni karheudesta, miten äärirajoilla olin silloin. 

– On erikoista, miten ikävistä asioista voi olla myös hyötyä. Syöpäni on toistaiseksi selätetty, mutta totutellessani sen jälkeen taas laulamiseen minusta tuntui kuin jokin lukko olisi ollut poissa. Se on mielenkiintoista. 

– Yhdestä periaatteesta en silti halua luopua: en aio kulkea siitä, missä on matalin, ja helpottaa keikoilla laulamistani vaikkapa sävellajia laskemalla. Niin kauan kuin osun yhä alkuperäisiin nuotteihin, vaikka äänenvärini olisikin erilainen, tulemme esittämään Maiden-klassikot siinä muodossa, johon ne aikoinaan kirjoitettiin. 

Eri ihminen, sama tavoite 

Dickinson liittyi Iron Maideniin vuonna 1981 ja viihtyi yhtyeen matkassa aina Fear of the Dark -albumin kiertueiden loppuun, vuoteen 1993. 

Aika tuntuu vääristyvän täysin nurinkuriseksi, kun puhumme siitä, että Maidenin reunionista ja Brucen paluusta yhtyeen riveihin on kulunut jo 22 vuotta. Hän on siis vaikuttanut bändissä sittemmin lähes tuplamäärän aikaa ensimmäiseen jaksoonsa verrattuna. 

– Taivastelin asiaa liittyessäni takaisin bändiin vuonna 1999, koska se kuuden vuoden jakso, jona tein kaikkea muuta, tuntui vähintään yhtä pitkältä kuin ensimmäisen stinttini Maidenin riveissä, Bruce sanoo. 

– Outoa kyllä en tunne enää samanlaista yhteyttä 80-luvun meininkeihin kuin tehdessämme paluun. Ehkä niistä ajoista on nyt tarpeeksi kauan? Koen olevani monella tapaa aivan eri ihminen kuin 80-luvun puolivälissä, ja hyvä niin. Olisihan se huolestuttavaa, jos keskittyisin edelleen ihan samoihin asioihin kuin silloin. 

– Iron Maidenin ydin ei ole silti muuttunut mihinkään. Teen tätä yhä aivan samoista syistä kuin aikoinaan. Nukun kyllä mukavammassa pedissä ja teemme kiertueita rauhallisempaan tahtiin, mutta jos 20-vuotiaalta minulta kysyttäisiin, mikä on tärkeintä musiikissa, vastaisin varmasti samalla tavalla. Tärkeintä on nauttia tästä kaikesta. 

Dickinson on osoittanut ennenkin olevansa tarkkasilmäinen ja analyyttinen muusikko, joka elää hetkessä eikä mieti menneisyyttään liikaa. Ei, vaikka moni Iron Maidenin fani haikailee yhä 1980-luvun perään. 

Tämä piirre vain korostuu, kun laulaja tuumailee suhdettaan Iron Maidenin klassikkoalbumeihin. 

– En kuuntele albumeitamme juurikaan jälkeenpäin, sillä en pidä vanhojen asioiden märehtimisestä – enkä sen puoleen tulevaisuuden murehtimisestakaan –, mutta aina kun palaan niihin, olen aika yllättynyt 

– Toisinaan ajattelen, että ”vau, tuohan kuulostaa makealta” asioista, joihin en osannut keskittyä muinoin. Toiset kappaleet, joista olimme aikoinaan ihan fiiliksissä, kuulen nyt ihan uusin korvin. Siten, että tekisin nyt asioita eri tavalla. 

– Tämä etäisyys ja se, että tunnen välillä kuuntelevani ihan muiden tekemää musiikkia, on itselleni eräänlainen etu. Sen avulla näen tämän hetken paremmin ja objektiivisemmin kuin liiallisen tunnesiteen kautta. Tällainen kulma saa ymmärtämään, että olemme nyt eri paikassa ja meillä on käytössämme erilaiset vahvuudet. 

– Vaikutteemme olivat 80-luvulla niin erilaisia. Olimme itsekin ihan eri ihmisiä. Eri asiat merkitsivät niin paljon. Kyse ei ole siitä, onko jokin asia paremmin vai huonommin kuin ennen, vaan siitä, että kaikki on tavallaan erilaista, mutta pohjimmainen halumme tehdä Iron Maideniä yhdessä ei ole kadonnut mihinkään. 

– Senjutsulla on kaikenlaisia vaikutteita 60-luvun lopusta ja 70-luvun alusta, tiedäthän. The Writing on the Wallilla on silkkaa southern rockia, ja paikoin levy ulottuu tummien riffiensä puolesta jopa Blaze Bayley -ajan Maideniin. 

– Nykyään on liian usein tapana ajatella, että bändi voi joko olla täysin kiinni tässä hetkessä tai sitten nostalginen. En koe asiaa niin. Haluan tiedostaa menneisyyteni, mutta pitää silmät auki tälle hetkelle. Haluan huomata asioita tässä hetkessä ja ympärilläni, mutten tulevaisuuden kustannuksella. Tällainen ajattelu oli minulle parikymppisenä ihan mahdotonta. 

Lupa itsekkyydelle 

Yhä pohdiskelevampi Dickinson toteaa, että bändin nykyinen tapa äänittää albumeitaan on hyvä esimerkki siitä, että asioita voi tehdä monella tavalla eikä yksi tapa ole välttämättä toista parempi. Ne ovat vain erilaisia. 

Studiotyö ei ole laulajan mukaan todellakaan ollut menneisyydessä bändin suosikkiasioita. 

– Olemme eläneet aikoja, jolloin studio oli meille todella tukala, pakottava, steriili ja epäinspiroiva paikka. Sen stressaavan ilmapiirin keskellä työskentelemisen jälkeen oli ihme, että levymme onnistuivat, Dickinson muistelee. 

– 80-luvulla tahtimme oli niin tiukka, että buukkasimme studion niin lyhyeksi aikaa kuin oli suinkin mahdollista, jotta ehdimme taas kiertueelle. Siinä oli puolensa, totta kai. Otimme niistä vähistä hetkistä irti kaiken. 

– Nyt tilanne on täysin päinvastainen. Otamme aikamme musiikin kirjoittamisessa, ja kun olemme tehneet jotain mielestämme siistiä, menemme studioon ja äänitämme sen. Asiat saavat tapahtua omalla painollaan. Emme pakota mitään. Jos meidän on odotettava studiosessioiden välillä viikon tai kuukauden, niin tapahtuu. 

Kaiken kokenut laulaja alleviivaa iän ja kokemuksen tuoman perusasioihin keskittymisen tärkeyttä ja kertoo, että studioon tänä päivänä menevä Iron Maiden on hyvin erilainen yhteisö kuin nuorempana. 

– Joskus pienet asiat tuntuivat niin dramaattisilta, että se lähinnä hymyilyttää nykyään, hän hymähtää. 

– Sellaiset asiat tapaavat pakkautua isommiksi ongelmiksi kuin ne oikeasti ovatkaan. Näimme, mitä siitä seurasi vuonna 1993. Kuka saa säveltää minkäkin verran kappaleita tai saavatko kaikki saman verran tilaa sooloilleen. Tuollaiset asiat saattoivat mennä paikoin itse biisien edelle. 

– Nyt olemme tehneet heavy metalia yhdessä 40 vuotta. Emme enää kohtaa tilanteita, joissa tunnemme olevamme uhkia toisillemme. Kyse ei ole enää nuorten nulikoiden keskinäisestä testosteronin mittailemisesta. 

– Kasvoimme aikoja sitten tuon vaiheen yli, ja olemme hyväksyneet sen, että musiikkimme tulee edustaa sitä, mitä olemme nyt. Peittelemättömästi aidointa mahdollista tämän hetken Iron Maideniä. 

Laulaja lisää, että bändin on oltava tietyllä tavalla itsekäs. Se ei voi mittailla levyjensä laatua fanien kommenttien perusteella. On tehtävä täsmälleen sitä, mikä tuntuu hyvältä. 

– Jokainen albumimme viimeistään No Prayer for the Dyingista [1990] asti on ollut jollekulle pettymys. Tai itse asiassa jo Somewhere in Time [1986] oli monelle järkytys. Albumeillamme on aina ollut joidenkin mielestä jotain liikaa tai liian vähän, emmekä ole koskaan kyenneet ylittämään jotain toista levyä… 

– Tästä syystä en pyöri sosiaalisessa mediassa lukemassa jokaista kommenttia, mitä meistä kirjoitetaan. Minulla ei ole edes älypuhelinta. Fanit ovat minulle tärkeitä, kyllä, mutta en voi seurata heidän jokaista mielenliikettään. Tiedän kyllä, etteivät kaikki pidä levyjemme soundeista tai tupla-albumeista, mutta emme voi antaa sen häiritä. 

– Koen asian niin, että olemme itse rakentaneet tietyn painolastin urallemme tekemällä itsemme kuuloisia levyjä, jotka merkitsevät muutamille ihmisille paljon. Jotta voimme tarjota vastaavia kokemuksia edelleen, meidän on jatkettava pitkän matkamme kulkemista omaehtoisesti ja luotettava siihen, että levymme herättävät tunteita jatkossakin. 

Tämä hetki ensin, unelmat sitten 

Dickinson ei siis haikaile liikaa menneisiin eikä suunnittele asioita liian pitkälle tulevaisuuteen. Tästä syystä häneltä on turha yrittää lypsää tietoa uudesta sooloalbumista, Iron Maidenin suunnitelmista tai mahdollisista muista tempauksista, kuten puhekeikoista, joita mies on tehnyt viime vuosina ahkerasti. 

– En mieti unelmia. En kaukaista tulevaisuutta. Juuri nyt ajattelen ainoastaan Iron Maidenin ensivuotista kiertuetta, laulaja summaa ja toteaa haluavansa pysyä positiivisena sen suhteen, että maailmanrundit toteutuisivat vihdoin. 

– Meidän on voitava luottaa siihen, että pääsemme pian tekemään sitä, minkä osaamme kaikkein parhaiten. Vaikka tunnemme yhä antavamme kaikkemme studiossa, voimme antaa vielä vähän enemmän itsestämme lavalla. 

Hurjin kiertuetahti on ehkä rauhoittunut, mutta Iron Maiden tunnetaan yhä intensiivisenä livebändinä. Se on yksi viimeisistä aikalaisistaan, jotka tarjoavat edelleen suuren show’n isolla S-kirjaimella. 

Hämmästelen ääneen, miten kauan bändi voi pitää kiinni näin vaativista keikoista. Dickinson tokaisee veijarimainen hymy kasvoillaan, että hän tuntee Maidenin olevan parhaimmillaan livenä juuri nyt. 

– Vuosikymmeniä sitten olimme parhaina iltoina maailman huipulla, yksi aikansa innokkaimmista heavy metal -bändeistä, mutta sen energian takana ei ollut lainkaan kontrollia ja se rakennelma ratkeili liitoksistaan, laulaja kertoo. 

– Asiat olivat koko ajan hajoamaisillaan. Soitimme keikoillamme koko ajan nopeammin ja nopeammin, jopa biisien ytimen uhraten, mikä oli hetken todella kiehtovaa, mutta itse musiikki meinasi päästä unohtumaan siinä rytäkässä. 

– Tiedän, että fanit muistavat 80-luvun Maidenin jonkinlaisena voittamattomana koneistona, mutta tiedätkö mitä? Jokaista vhs:lle tallennettua tai muuten vain onnistunutta keikkaa vasten oli monta hataraa esitystä, joiden aikana joku meistä ei jaksanut pistää parastaan tai olimme bändinä parhaan tasomme alapuolella. 

– Hyväksymme ikämme realiteetit, mutta aiomme tarjota jatkossakin jokaisella keikallamme sataprosenttisen varman Iron Maiden -show’n. Emme pystyneet siihen aikoinaan, vaan vedimme monet illat vain 80 prosentin voimalla, jotta saatoimme ylipäänsä selvitä kaikista niistä jättimäisistä kiertueista, joita buukkasimme nuoruuden vimmassa. 

– Nyt olen sellaisessa tasapainossa, että voin nousta lavalle joka ilta ja vetää Aces High’n korkeimman nuotin kymmenien tuhansien fanien edessä tietäen etten todennäköisesti petä heidän odotuksiaan.

Julkaistu Infernossa 8/2021.

Lisää luettavaa