Isojen poikien hommissa – haastattelussa Ghost Brigade

Ghost Brigade on kiilannut vaivihkaa suoma­laisen metallikentän valio­joukkoon. Bisneksen pakot eivät sanele silti vieläkään bändin toimintaa.

Kuva: Samuli Raappana / Tuuliajo

Olen tarjoutunut tekemään Ghost Brigade -haastattelun yhtyeen kotikaupungissa Jyväskylässä. Kitaristi-biisintekijä Wille Naukkarinen kuitenkin ilmoittaa oitis, että mielellään he tulevat Tampereellekin. Miehellä on nimittäin taka-ajatuksena tehdä samalla reissulla kirpparikierros levylöytöjen varalta. Kotiinviemisiksi löytyvätkin Rolling Stonesin Goats Head Soup- ja Alice in Chainsin Dirt-vinyylit. Ennen sitä ehditään puhua kuitenkin Ghost Brigaden tuoreesta IV – One with the Storm -albumista.

Ghost Brigaden ura on ollut noususuhdanteessa sen koko yhdeksänvuotisen historian ajan. Silti se on yhä kuin visusti varjeltu salaisuus, jonka moni kuitenkin tietää. Ihmeitä täytyy tapahtua, ellei tämä yhtyeen neljäs levy nosta jo valmiiksi kohollaan olevaa statusta entisestään. Vaikka yhtyeen jäsenet eivät sitä myönnä, bändin ura on juuri nyt siinä pisteessä, että olisi varaa ottaa se ratkaiseva askel eteenpäin. Jos he vain haluaisivat.

Sydänverellä läträäjät

Olet, Wille, ehtinyt puuskahtaa uuden albumin valmistuttua, että se on itsellesi monella tapaa tärkeä levy. Koska tämä ei ollut markkinointimielessä annettu lausunto, voitko hieman tarkentaa, mikä tekee juuri tästä levystä sinulle henkilökohtaisesti merkittävimmän?

– Vanha bändini Sunride teki kolme levyä, minkä jälkeen tuli olo, ettei sellaiselle musalle irtoa enää mitään. Nyt oli sama tilanne: kolme levyä oli tullut samalla sapluunalla. Neljättä ei olisi edes huvittanut tehdä sillä samalla. Jos modifioi vähän vanhoja osia ja laittaa sitten kymmenen biisiä levylle, se ei enää voi kelvata. Eikä etukäteen voi päättää, että tehdään erilainen levy. Tai voi, mutta silloin siitä tulee ihan paska. Että mitäs nyt? Onko paukkuja pystyä parempaan? Siksi tuosta tuli tärkeä, kun huomasi, että siitä tulee vielä parempi.

– Sen lisäksi levy oli nauhoitusvaiheessa vaikea tehdä. Homma kesti tosi kauan ja sai venyä aina 110-prosenttisiin suorituksiin. Kun on levyyn tyytyväinen, siihen on tullut läheinen suhde.

– Henkilökohtaisesti tämä on omista levyistä kyllä tärkein slotti, toinen kitaristi Tommi Kiviniemikin myöntää. – Nimenomaan sen takia, että se oli helvetinmoinen prosessi. Oppi uutta omista rajoistaan. Sydänverellä on ainakin läträtty.

Wille: – Heti kun mentiin studioon, kaikessa kesti. Aika loppui kesken, sitä piti tilata lisää. Kaikessa tuntui olevan jotain teknistä ongelmaa, mikään ei kuulostanut hyvältä, mikään ei kelvannut. Ollaan melkein siellä, mutta ei kuitenkaan ihan. Vedettiin monta kertaa uusiksi ja uusiksi. Viikot vaan menee eteenpäin, mutta homma ei etene ollenkaan. Mentiin studioon vähän sillä asenteella, että onhan näitä levyjä tehty.

Tommi: – Eikä edes mitenkään takki auki, että laitetaas ”paskaa narulle”.

Wille: – Voin kertoa, että aika monta kertaa vedin niitä kitaroita uusiksi, että saatiin homma toimimaan. Se eka kierros oli sellaista lepsuilua, ettei oltu vielä lähelläkään sitä mitä piti.

Tommi: – Tehtiin huomaamatta isojen poikien levyä.

Motivaation puute ja kaikkensa antamisen tunne siis hajottivat Sunriden. Oliko vaara, että Ghost Brigadelle olisi käynyt nyt samalla tavalla?

Wille: – Oli. Tilanne oli vaikea senkin takia, että Julle (basisti Janne Julin) lähti. Pidettiin puolen vuoden breikki. Mulla oli sellainen 70-prosenttinen varmuus, että kyllä me jatketaan. Biisejä alkoi vaan pyöriä niin paljon päässä, että kyllähän tämä tästä lähtee. Kaikki oli samaa mieltä, että kannattaa jatkaa.

Kosketinsoittajan kokoiset kengät

Julin kuului Ghost Brigaden alkuperäismiehistöön. Tätä ennen hän oli soittanut Willen ja rumpali Veli-Matti ”Topi” Suihkosen kanssa jo mainitun Sunriden alkutaipaleelta saakka. Yhteisiä soittovuosia kertyi pyöreästi parikymmentä. Tällaisen täytyy vaikuttaa ainakin jollain tasolla myös bändidynamiikkaan.

ghost-brigade

Wille: – Joo, ja se on jännä juttu, koska Julle oli ainoa, joka ei ikinä säveltänyt. Silti se oli kova paikka. Ei se enää liity musaan eikä bändiin, vaan siinä on ihan muut asiat tärkeämpiä. Onko siinä enää sama henki, kun Julle ei enää olekaan keikkabussissa omien juttujensa kanssa?

Ratkaisu löytyi samassa kaveriporukassa pyörineestä Joni Saalamosta. Hän paitsi tunsi Ghost Brigaden tuotannon oli myös hyväksi todettu tyyppi. Uusi jäsen on soittanut basson lisäksi myös kitaraa, ja niinpä Tommi nimittääkin Saalamoa ”kokeneeksi konnaksi”. Jonin vanhoista bändeistä Satura Lanx, Caitline ja Ills pokkaavat hardcoren suuntaan, mutta onpa ukko tykittänyt vanhan liiton death metaliakin A Phantom Pack of Black Houndsin riveissä.

Toinen muutos riveissä on on/off-suhteessa olleen kosketinsoittaja Aleksi Munterin korvaaminen pysyvästi bändiin kiinnitetyllä Joni Vanhasella, jonka tie päätyi Aaveprikaatiin niin ikään yhteisten kaverien kautta. Arvostettuna konemusiikkiartistina tunnettu Vanhanen oli ottanut ensikosketuksensa Ghost Brigaden musiikkiin jo vuoden 2012 Record Store Daynä julkaistulla seiskatuumaisella, jolla hän antaa remix-käsittelyn In the Woods -kappaleelle.

Wille: – Mä olen edelleen sitä mieltä, että se on yhtä hyvä kuin alkuperäinenkin. Mä olen just sellaisen konemusan ystävä. Se oli mulle tarpeeksi hyvä vakuutus tyypin tyylitajusta. Tuli sellainen olo, että tämä ei voi mennä väärin.

Tommi: – Muistan kun sanoit, että nyt alkaa olla tyyli ja äänimaisema tontilla.

Wille: – Jos kaivaa netistä meidän vanhoja haastatteluja, niin ollaan varmaan jo 2007 sanottu, että me haluttaisiin bändiin tyyppi, joka toisi sellaista Massive Attackin ja Portisheadin äänimaisemaa hevimusiikkiin. Mutta sitä ei tapahtunut oikeastaan kuin vasta nyt kun sä liityit (nyökkää Vanhasen suuntaan).

– Eka ajatus oli, riittääkö aika, tuore kosketinsoittaja puuttuu keskusteluun. – Kuvittelin kengät ehkä isommiksi kuin ne olikaan. Pää edellä tässä on tehty hommia jo pitkän aikaa. Siihen samaan sarjaan tämäkin menee.

Vakiintunut kosketinsoittaja luo huomattavasti enemmän mahdollisuuksia myös sovituksilla kikkailemiseen, kun bändin ei tarvitse miettiä, mitkä ideoista ovat toteutuskelpoisia myös livetilanteessa.

Wille: – Levyä äänitettäessä meillä oli vielä enemmän kitaramelodioita, mutta tajuttiin, ettei ole mitään järkeä lyödä päällekkäin kuuttatoista eri kitaramelodiaa. Mitä jos siirretään tämä melodia Jonille, sellaiselle pianotyyppiselle soundille, että varmasti toimii. Ja kuinka ollakaan: toimii! Siirrettiin siis juttuja kitaralta kiippareille nyt kun se on mahdollista. Ennenhän se ei ollut, kun Aleksi ei välttämättä päässyt kaikille keikoille, eli me ei pystytty handlaamaan niitä. Taustanauhat ei tulleet kysymykseenkään.

Joni: – Se oli sitäkin, että demo alkaa tästä ja loppuu tohon, tee tähän outro. Annat vaan mennä.

Velvollisuudet, kompromissit ja valinnat

Ghost Brigade on ollut aina suosioonsa ja potentiaaliinsa nähden hyvin matalan profiilin yhtye. Bändi on menestynyt kriitikoiden äänestyksissä, arvioiden skaala on ollut positiivisista ylistäviin ja hyväksyntä tuntuu yhtä vankalta myös maksavan yleisön puolella. Levyt ovat olleet listoilla, ja keikoillekin olisi kysyntää.

Wille: – Vaikka bändi on kasvanut koko ajan, mun päässä tämä on aina vaan se projektibändi, joka perustettiin, kun meillä kaikilla oli vielä muita yhtyeitä. Totta kai nyt on enemmän velvollisuuksia tehdä juttuja, eikä se ole mikään ongelma. Mutta mä luulen, että tässä jatketaan omaan tinkimättömään tyyliin, aivan kuin tähänkin asti. Vaikka bändi kasvaa, meidän kompromissinhalu ei kasva samaan tahtiin, niin että oltaisiin yhdeksän kuukautta tien päällä. Ei tule tapahtumaan. Me tehdään se mitä pystytään, ja sillä hyvä. Musiikin voi ostaa sieltä kaupasta.

ghost_brigade2

Tommi: – Tehdään niin paljon ja kauan kuin se on kivaa. Kun kaikilla on päiväduunit, en laskisi mitään musan varaan.

Moni bändi ureoisi tilanteessanne hunajaa ja valitsisi toisin.

Wille: – Ollaan me joskus jouduttu vähän selittelemään, eikä kaikki tajua sitä, että mun on henkilökohtaisesti hyvä näin. Olen huomannut, että jos kiertue on liian pitkä, se ei ole hyväksi bändille eikä itselle. Tykkään sellaisesta lähestymistavasta, että jos bändi kasvaa, ollaan vähemmän esillä. Onhan meille sanottu jo vuosikausia, että tajuatteko että voisitte tehdä tätä elääksenne. Joo, kyllä mä tajuan, mutta mä en halua. Tämä on ollut mun valinta bändin perustamisesta asti.

Joni: – Sellainen kiertäminen vaatii jo niin paljon vääntöä, että silloin joutuu tekemään kompromisseja muiden asioiden suhteen. Se taas vaikuttaa siihen, onko kivaa soittaa vai ei.

Napalm Death ja Cardigans ne yhteen sopii

Ghost Brigade on koottu alun perin projektiluonteiseksi kokoonpanoksi. Mutta missä vaiheessa siitä sitten tulikin vakavasti otettava ja jäsentensä tärkein musiikillinen prioriteetti?

Wille: – Ekaa demoa läheteltiin vähän sillä asenteella, että en haluaisi ottaa edes promokuvia ja onko bändille joku nimikin keksittävä. Sitten meillä onkin yhtäkkiä diili Season of Mistin kanssa. En tainnut lähettää demoa kuin muutamalle lafkalle. Kolme niistä oli kiinnostunut. Silloin tajusin, että tässä on jotain. Puhuttiinhan me jo silloin – vaikka tämä oli projekti ja on oikeastaan vieläkin – Tommin kanssa, että tässä bändissä voidaan tehdä asiat alusta lähtien niin, ettei meidän tarvitse säätää niin paljon kuin aiempien bändien kanssa. Ne on olleet meidän ekat bändit ja kaikki asiat on jouduttu opettelemaan. Keskitytään nyt vain olennaiseen. Tehdään hyviä biisejä, demo ja sitten levy, jos joku on kiinnostunut julkaisemaan. Ettei tarvitse vuosikaupalla opetella soittamaan.

– Ja silti mentiin ihan perse edellä puuhun, Tommi sanoo ja kuvailee Willen kanssa värikkäästi niitä ongelmia, joita syntyi, kun suoraviivaista rockia aiemmin soittaneet musikantit haukkasivatkin liian ison palan.

Sunriden ja Tommin stoner rock -pumpun Zerocharisman osaksi jäi toimia jäsentensä oppirahojen maksumiehinä. Niissä otettiin kontakteja myös tapoihin, joilla asioita ei tule tehdä. Wille sanookin suoraan, että ilman aiempia bändejä Ghost Brigadea ei olisi ikinä kyetty perustamaan.

Mutta kuinka Ghost Brigaden tyyliksi muotoutui maalaileva, syvänsininen metalli, kun aiemmat bändit olivat vetäneet rockia jalka monitorin päällä ja tukka hulmuten?

Wille: – Tässä bändissä yhdistetään kaikki musiikki, mistä mä olen aina pitänyt ja mikä on jäänyt aiemmin tekemättä. Mussa on eri puolia, ja historia on kaikkea muuta kuin pelkkää stoner rockia. Mä muistan, kun tein ekoja biisejä Ghost Brigadelle ja jengi kysyi millaista musaa se on. Mä sanoin, että kun laitat 90-luvun Napalm Deathin ja Cardigansin sekaisin, niin yksi biisi on vähän sellaista.

Ghost Brigaden musiikki ei kuulosta konkreettisesti ”ihan” edellä kuvatulta mashupilta, vaan yhtyeelle on suodattunut alusta asti johdonmukainen ja tyylin ehdoilla pelaava linja.

Wille: – Varmaan sen takia, että mä olen pääasiallinen biisintekijä, eli on vain yksi tyyppi, joka suodattaa oman juttunsa siihen ja muut pistää mausteet päälle. Se olisi eri asia, jos kuusi jätkää rupeaisi ilottelemaan musiikillisesti. Nyt kun yksi tyyppi on säveltänyt biiseihin luurangot, ne pitää sitä kasassa. Loppujen lopuksi Geepparit kuulostaa siltä, miltä mä haluaisin mun suosikkihevibändini kuulostavan.

Epätoivoista toivoa

Vaikka äkkiseltään kuvittelisi aivan muuta, artistin oma persoona ja hänen tekemänsä taide ovat harvoin identtisiä. Ghost Brigaden tapauksessa epäsuhta on silti niin iso, että on on pakko kysyä kliseiden pönkittämisen uhallakin, miten bändin musiikista muodostui niin synkkää ja melankolista, kun itse biisintekijä on siviiliminänsä puolesta hyvinkin joviaali ja ulospäin suuntautunut.

ghost_brigade3

– Tämäntyyppinen musa tulee multa eniten luonnostaan. Mä en tajua mistä se johtuu. Mä olen ihan oikeasti melankolinen ihminen, vaikka se ei kaduntallaajalle välttämättä näy. Ne, jotka tuntee mut hyvin, tietää kyllä tämänkin. Mun edellinen bändi soitti rokkia, ja mä muistan niistä ajoista, että painin tosi paljon sen kanssa, ettei sen musa ole liian iloista. Sen takia Sunriden kolmoslevy (The End Justifies the Means, 2005) kuulostaa huomattavasti melankolisemmalta. Se oli luonnollinen siirtymä. Ja siitä oli luonnollinen siirtymä Geeppareihin, Wille sanoo.

– Tällainen musa puhuttelee mua muusikkona. Mikä on aika jännä, koska kuuntelen himassa vaikka vanhaa Alice Cooperia. Se on hyvän mielen rokkia ja mä tykkään sellaisesta. Miksen itse sävellä sellaista? Kun soitan kitaraa, sieltä ei vaan tule sellaista. Jotenkin haen aina niitä molleja.

Tommi: – Vaikka se on klisee, niin kyllä se jonkinlainen kanava on, että sitä ahdistavaa ja synkkääkin kamaa tulee.

Wille: – Samoin sanoitukset on kaikki elävästä elämästä. Niistä jutuista kirjoitetaan, mitkä tuntuu tärkeältä päästää itsestä ulos.

Tommi: – Se on eri asia, millaiseen raamiin sen sitten maalaa.

Joni: – Se ei välttämättä ole surullista, vaan myös äärimmäisen kaunista.

Wille: – Sitä mä itsekin haen. Se ei ole depressiivisellä tavalla melankolista, vaan kauniilla, toiveikkaalla tavalla. Mä en edes itse koe meidän bändin musaa synkkänä. Jos tuntee jätkät ja tietää mistä se tulee, lukee sanoitukset ja kuuntelee musan, siinä on toivo läsnä koko ajan. Melankolista ja kaihoisaa se kyllä on.

– Epätoivoista toivoa, Tommi sanoo ja saa määritelmällään aikaiseksi naurunremakan.
Wille palaa vielä pohtimaan, kuinka musiikin kuuntelu ja soittaminen ovat vanhemmalla iällä aiempaa selkeämmin eri asioita.

– Annan vaan tulla sen minkä tulee, ja kuuntelen sitä mikä sattuu kuulostamaan hyvälle. Ja kiitos mun dj-iltojen, musamaku on laajentunut järisyttävästi. Ihan pelkää sitä, kun ostaa jotain vinyyleitä, että mihin tämä loppuu. Maailma on avartunut tarpeeksi, mikään ei tunnu enää riittävän. Tommosta kitarasta on toistaiseksi tullut ulos, mutta levyostokset voi olla mitä vaan black metalista 60-luvun poppiin.

– Oon mä sitä miettinyt. Miksi mä en soita toisenlaista musaa? Mutta toisaalta, voihan sellainen aika tulla, että haluaa soittaa vaikka Backslidersia tai Journeyta. Nämä on mystisiä asioita. Parempi ettei asiaa mieti, vaan antaa mennä.

Wille myöntää, että ajatuksissa on ollut 70s-rockia soittavan bändin perustaminen, kun suoraviivaisemman tavaran soittaminen on alkanut pitkän tauon jälkeen taas kiehtoa.

Minne kitara vie

Ghost Brigaden miehistö on tehnyt selväksi, ettei heillä ole tarvetta tehdä bändiasioita totutun kaavan vaan oman pään mukaan. Onkin mielenkiintoista, pystyvätkö he sulkemaan ulkopuolisten kuulijoiden odotukset ja näkemykset musiikistaan täysin ulkopuolelle. Heikkohermoisempi ottaisi paineet niskaansa positiivisen palautteen mukana.

Wille: –­ Kun meiltä on tulossa uusi julkaisu, mä käyn vähän tsekkailemassa, mikä se ensireaktio on. Kun ruvetaan tekemään uusia biisejä, se on jo sellaista aikaa, että hyvä kun joku muistaa meidän bändiä. Ei meiltä silloin kysellä, missä vaiheessa te olette menossa. Ollaan saatu kaikessa hiljaisuudessa mennä sinne, minne se kitara kulloinkin näyttää.

– Ei uuden biisin onnistumista katsota lukemalla netistä, miten se olisi pitänyt tehdä. Se selviää, kun vedät hihan ylös ja katsot, tuleeko kylmät väreet. Jos tulee, silloin se kelpaa. Mitä suositummaksi tulee, sitä enemmän tulee myös niitä jotka dissaa, koska se ei ole enää oman kaveripiirin juttu. Kun lukee joidenkin ihmisten kommentteja netistä, hiipii mieleen, että luuleeko ne oikeasti omistavansa bändin ja sen musiikin. Bändeistä on tullut yleistä omaisuutta. Suuren yleisön paine on se, että pitää tehdä näin tai noin. En tiedä, pystyisinkö olemaan sellaisessa bändissä.

Tommi: – Tämä tietysti korostuu some-meiningissä, kun on helppo vaan pistää, ettei diggaa jostain jutusta, ja se on siellä.

Wille: – Se on sääli, jos etenkin nuoremmat bändit ei tajua sitä ja lukee niitä kommentteja tosissaan. Ikään kuin ne pitäisi ottaa huomioon. Siinä unohtuu musan tekemisen tarkoitus.

Bändi muodostuu sellaiseksi kuin ihmiset haluavat sen muodostuvan.

Tommi: – Se vaara siinä on.

Wille: – Geeppareilla on aina ollut monta puolta: hevipuoli, poppipuoli ja siltä väliltä. Meillä on lyhyitä ja pitkiä biisejä, tavallista laulua ja örinää. Meillä on akustista kitaraa. Tiedän ettei kaikki maailman ihmiset voi tykätä kaikista niistä asioista. Tietty hevityyppi jossain tykkää meidän hevibiiseistä, joku toinen poppibiiseistä. Joku tuolla toivoisi tätä, toinen tuota. Ihan sama mitä me tehdään, se tulee aina jakautumaan. Mutta yllättävän paljon on kehuttu. Mikä on jännää. Vaikka tekisi kuinka laadukasta musaa, kun siinä on niin monta ulottuvuutta, miten se voi kelvata niin monelle?

Teidät on pelastanut diehard-fanien nillitykseltä varmaankin se, että teillä on alun alkaenkin ollut näitä kaikkia elementtejä, eivätkä ne ole tulleet mukaan myöhemmin uusina juttuina.

Wille: – Olen ihan samaa mieltä ja tuon myöskin tajunnut. Jos oltaisiin matkan varrella vaihdettu tyyliä, se olisi ollut monelle kova paikka.
Levyjenne vastaanotossa on ollut myös sellainen kiintoisa piirre, että tuotannossanne ei ole yksimielistä klassikkolevyä ja ”niitä muita”, vaan kuulijoiden fanaattisimmin rakastamat suosikit jakautuvat usean albumin kesken.

Wille: – Mulla on sellainen olo, että jos meidän fanit ja levyt laitetaan riviin, suurin porukka valitsee meidän kakkoslevyn (Isolation Songs, 2009) parhaaksi. Mutta tiedän, ettei se ero ole niin selvä. Kaikista levyistä tykätään. Koska tämä on harrastustoimintaa, levyjen on annettu kypsyä sen verran kuin ne ottaa. Ei olla tehty levyjä siksi, että on lähdetty kiertueelle. Aina on ollut samat fiilikset, kun on ryhdytty nauhoittamaan. On ollut varmuus, että biisit on hyviä. Itsellä ei ainakaan ole yhtään selkeästi sellaista levyä, jossa olisi ollut lähtökohtana, ettei tämä oikein lähde.

Tommi: – Kaikilla levyillä on itselle oma merkityksensä. Eka levy (Guided by Fire, 2007) oli raaka ja brutaali raapaisu, ja toinen mun mielestä helvetin synkkä ja ahdistava. Kolmas (Until Fear No Longer Defines Us, 2011) oli ehkä vähän toivoa antavampi. Itse näen levyt tällaisina kokonaisuuksina.

Kumarrus Circlelle ja Pelle Miljoonalle

IV – One with the Storm on niin huikeatunnelmainen levy, ettei sen laadun tunnustaminen ole enää mielipidekysymys. On pakko puhua mestariteoksesta. Albumi on vahvoja tunnetiloja isolla kädellä ammentava opus. Biiseistä voi poimia esimerkeiksi vaikka stadionin kokoisen Departuresin tai kirjaimellisesti pihteihinsä kouraisevan Electra Complexin, joka yllättää kuulijansa riipimällä mitastaan todellakin kaiken irti.

Tarkastelun alle on silti otettava levyn henkeä haukkomaan jättävä päätösraita Elämä on tulta, joka eroaa keskimääräisestä GB-rallista paitsi kielivalintansa myös rakenteensa vuoksi. Kappaleen teksti osoittautuu myös yllättävän monitulkintaiseksi. Itse mielsin sen kertovan lähestyvän kuoleman kohtaamisesta. Kirjoittajalla itsellään oli kuitenkin mielessä aivan muuta.

– Kuvittelin sen aluksi instrumentaaliksi, että vedetään homma Hawkwindiksi. Oli siisti fiilis, että se on vähän erilainen – eli nopea – meidän levyn viimeiseksi biisiksi. Se oli myös kumarrus alkuaikojen Circlelle. Kirjoitin uudelle levylle neljät viidet sanoitukset ja annoin ne tavalliseen tapaan Mannelle (Ikonen, laulu) tyyliin ”käytä mitä ja miten haluat”. Tähän oli sanoituksia todellakin vain pari riviä. Ne vaan tuntui valmiilta. Olisiko Manne vaan ehdottanut, että ne voisi heittää tuohon. Sitten me lähdettiin reenaamaan ja Manne pisti örinällä ”elämä on tulta”. Kaikki karvat nousi pystyyn. Ajateltiin että eiköhän se ollut tässä.

Tommi: – Kaikki meistä oli ajatellut sitä nimenomaan levyn lopetusbiisinä.

Wille: – Kun kuuntelin himassa valmista levyä, naureskelin, että ne sanat on niin Pelle Miljoonaa, ettei mitään järkeä. Ihan oikeasti! Mä näen sen ihan samana skenenä vaikka Juokse villi lapsi -biisin kanssa.

– Se on toiveikas biisi. Rivi ”en jaksa enää juosta” tarkoittaa sitä, että haluaa jotain parempaa tapahtuvan. Siinä se juju piilee. Mikä on maailmassa enempää toivoa antava lausunto kuin ”elämä on tulta”? Eihän siinä ole mitään synkkää.