Hanging Garden on saanut valmiiksi tuotantonsa vahvimman albumin. Peräti seitsenhenkinen yhtye on tehnyt vakuuttavia levyjä aiemminkin, mutta Skeleton Lake vaikuttaa silti jonkinlaiselta käännekohdalta.
Samassa videopuhelussa mukana oleva kolmikko – kitaraa ja taustalauluja hoiteleva Jussi Hämäläinen sekä laulava aviopari Toni ja Riikka Hatakka – on yhtä mieltä siitä, että yhtyeen kaikki albumit ovat olleet vahvoja reaktioita edeltävään levytykseen.
– I Am Become [2017] oli monessakin mielessä aika synkkä levy, kun taas Into that Good Night [2019] oli täynnä ihan erilaista toiveikkuutta ja meidän mittapuulla aika moderniakin metallia, Jussi muistelee lähimenneisyyttä.
– Huomasimme aika nopeasti, että menimme siinä soundissa niin pitkälle kuin voimme tuollaisessa modernissa, kylmässä ja kolkossa mielessä mennä. Kaipasimme alitajuisesti muutosta.
– Tälle uudelle levylle oli tarjolla kolme neljä kappaletta, jotka olivat ikään kuin jatkumoa Into that Good Nightin soundille, mutta sitten vaisto alkoi viedä meitä ihan erilaiseen suuntaan, Toni jatkaa puhelun viereiseltä ruudulta.
– Skeleton Laken kappaleisiin alkoi nousta blackmetallisempaa vivahdetta, ja se taas loi ajatuksen talvisemmasta tunnelmasta, joka oli levyllä vahvasti läsnä jo demovaiheessa.
Hanging Gardenin monialaisuuteen ja taiteelliseen vapauteen vaikuttaa Jussin mukaan se, että bändissä on viisi aktiivista säveltäjää.
– Kaikilla on erilaiset vaikutteet. Joku kuuntelee kaikkea jazzin ja black metalin välillä, toinen taas ei kuuntele metallia lainkaan. Tuohan se paljon vivahteita yhteiseen musiikkiin.
Vaikutusta on myös sillä, ettei yhtye pyri elättämään itseään jatkuvalla kiertämisellä
– Meillä ei ole mitään pakkotarvetta kasvaa bändinä. Tähtäimessä ei ole päästä istumaan kuukausi pakussa ympäri Eurooppaa. Sen myötä ei ole myöskään painetta, että pitäisi pysyä uskollisena tietylle kuulijakunnalle ja varmistaa, että yleisömäärä pysyy vuodesta toiseen samana.
Hyytävin vuodenaika
Skeleton Lake ei kuulosta 17-vuotiaan bändin seitsemänneltä albumilta. Karusti doomahtavan ja melodisesti kauniin levyn tunnistaa Hanging Gardeniksi, mutta tunnistettavien piirteiden ympärillä puhaltavat uudenlaiset tuulet.
Vaatimattoman oloiset Jussi ja Toni kertovat, että yhtyeelle luontaisen musiikin säveltäminen sujuu heiltä hyvässä mielessä kuin rutiinilla, mutta kaksikko myöntää ammentavansa bändiin yhä myös uusia vaikutteita.
– En tiedä, voinko sanoa tänä päivänä edes tarvitsevani varsinaista inspiraatiota. Teen biisejä aika nopeasti ja paljon. Se on minulle kuin tapa. Aina välillä on jaksoja, jolloin teen yhden biisin päivässä, Jussi sanoo.
– I Am Becomen aikoihin jalkani oli leikattu ja päätin tehdä sairauslomalla biisin päivässä. Yksitoista päivää, yksitoista biisiä. Osa meni ep:lle ja osa mainitulle levylle. Kesällä 2019 taas kuvattiin videota, ja tein samaan aikaan ryppään biisejä ja niiden innoittamana aika nopeasti toisen nipun kappaleita. Hanging Garden inspiroi Hanging Gardenia.
– Nyt jälkikäteen huomaan, että kuuntelin noihin aikoihin paljon Ulverin Bergtattia ja Alcestia. Sieltä tuli sellaista talvista, black metaliin kaartuvaa tunnelmaa, joka löysi nopeasti hanginggardenmaisen muotonsa.
– Huomasimme myös fiilistelleemme paljon japanilaista post-metalia. Esimerkiksi Monoa. Sieltä mukaan ujuttautui sellaista maalailevaa tremolomelodiaa, joka antoi Skeleton Lakelle erilaista luonnetta, Toni lisää.
– Kaikki tuntui todella talviselta, ja pian ensimmäiset ideat ruokkivat itse itseään. Naureskeltiin Jussin kanssa muutamaan otteeseen, että taidamme olla tekemässä talvilevyä. En tiedä, miten paljon edes puhuimme siitä muiden kanssa, koska se vain tapahtui. Hanging Gardenia, talvea ja Japania.
Jokaisella Skeleton Laken kappaleella vaikuttaisi olevan ihan oma luonteensa. Jopa samojen kappaleiden sisällä kuullaan sekä raainta metallisuutta että kuulainta melodisuutta. Tunnelma säilyy silti vangitsevan yhtenäisenä.
Jussi löytää tähän syyn siitä, että bändi ikään kuin tuottaa itse itseään.
– Meillä on viisi säveltäjää, mutta se tietynlainen yhtenäisyys tulee ehkä siitä, että kappaleet kulkevat aina tavallaan minun mankelini läpi, kitaristi kuvailee.
– Toninkin kappaleet saattoivat olla demoina vielä paljon blackmetallisempia, mutta tuottaessani levyä korostin juuri niitä alcestamaisia tremolomelodioita ja toin mukaan synasoundejani. Se muodostaa levylle punaisen langan.
– Meillä on bändissä sellainen pieni läppä, että kun joku lähettää minulle päin demon tai jonkin lyhkäisen idean, saatteena lukee: ”Saaks tost?” Aika usein niistä saa, ja yhteisen sapluunan kautta löytyy yhteinen soundi.
Syvyyttä vuorovaikutuksesta
Pohtiessamme Skeleton Laken tunnelmien eri sävyjä Jussi, Toni ja Riikka löytävät levyltä nopeasti omat suosikkinsa.
Jussi nostaa esille Field of Reedin, jonka myös Riikka kertoo olleensa aikeissa mainita.
– Olen kuunnellut levyä cd:t saatuani paljon autossa, ja Field of Reed on toiminut vielä paremmin kuin aiemmin, Jussi sanoo Riikan nyökkäillessä videopuhelun toisella ruudulla.
– Biisihän on periaatteessa aika lempeää ja tunnelmallista rockia, jossa nyt vain satutaan rääkymään välillä. Kertosäekin meni ihan tuurilla maaliin. Sitä pähkäiltiin todella pitkään. Sitten melodiaksi päätyi jokin ihan kokeilemalla hyräilty versio, joka toimikin ihan täydellisesti. En osaa määritellä, mikä siinä tarkalleen ottaen toimii niin hyvin.
– Sanoitus piirtyi mieleeni nopeasti ihan kuvina ja fiiliksinä, Riikka jatkaa aiemmasta kuvailusta innostuneena.
– Mielikuvani oli vanhempi lohduttamassa lastaan. Ihan kuin maailmanlopun keskellä ainoa turva lapselle olisi vanhempansa syli. Lempeä melodia oli kuin se vanhempi, joka haluaa pitää lapsestaan huolta.
– Tämä ajatus jalostui sitten suurieleisen kappaleen siivittämänä sellaiseen muotoon, että se kertomuksen lapsi on ihminen, jota äiti maa suojelee. Maa lohduttaa meitä ihmisiä, ettei kannata surra, vaikka tämä kaikki päättyy, Toni täydentää ja jatkaa vuorovaikutuksen kuvailemista kertomalla tarkemmin albumin nimikkokappaleesta.
– Skeleton Lakestä tuli niin massiivinen jyrä, että se aiheutti voimakasta paineentunnetta. Ihan kuin olisi jossain Etelämantereen kokoisen jäätikön alla täysin valottomassa pimeydessä. Se epätoivo ja lohduttomuus, joka vuorottelee seesteisen rauhan kanssa, oli jotain sellaista, mikä sai Riikan kirjoittamaan sanoituksen paljon konkreettimmassa muodossa.
– Kappale puhutteli todella paljon omaa ahdistusta ja mielenterveysongelmia, ja teksti syntyi sitä myöten yllättävän vaivattomasti. Kirjoitin tekstin aluksi suomeksi, mutta se toimi paremmin Tonin englanniksi kääntämänä, Riikka sanoo.
– Tein kappaleeseen myös kansanmusiikille kumartavan mantran, joka pyörii puhtaissa lauluissa, ja Toni teki sen innoittamana lauluihinsa samanistisen melodian. Siitä syntyi hyvin meditatiivinen kokemus.
Hyppäämme albumin käynnistävään Kuuraan, joka on suurieleisellä melodisuudellaan kaikista mainituista eroava teos.
– Kuura tiivistää yhteen koko levyn oodin talvelle, Toni toteaa.
– Sävelsin Kuuraa juuri ennen kuin lähdimme Riikan kanssa häämatkalle Lappiin. Pakkasimme mukaan mobiilistudion, ja äänittelin Kuuraan sekä rääkyjä että kliinilauluja kiipparistimme hiihtokämpällä tunturien kupeessa. Luonto oli ihan talven porteilla, syksyn lopussa, ja siitä syntyi lopullisesti ajatus talvesta teemana.
– Omanlaisensa viimeisen silauksen Kuuraan tuovat Jussin lisäämät suden ulvonnat ja se miekan isku ihan lopussa. Oltiin joskus todettu, että sitten kun on 40 vuotta täynnä, saa laittaa kappaleeseen suden ulvontaa. No, tässä sitä ollaan, mutta jotenkin se tehoste sopi kuin sopikin biisiin helvetin hyvin, hah hah!
Äänten yhteinen sävel
Oman vivahteensa talviselle albumille antaa Riikka Hatakan lauluosuuksien määrän kasvaminen. Aiemmin Riikkaa kuultiin Hanging Gardenissa vierailijana, mutta pari vuotta sitten hänestä tehtiin yhtyeen täysivaltainen jäsen.
– Me asuttiin Riikan kanssa jo yhdessä siinä vaiheessa, kun alettiin tehdä Hereafteria [2016]. Oma takki tuntui edellisen levyn jäljiltä jotenkin ihan tyhjältä, ja Riikka oli tehnyt joitakin singer-songwriter-tyylisiä kappaleita pöytälaatikkoon. Kysyin sitten Riikkaa keksimään levylle hyviä melodioita, Toni muistelee.
– Melkein kaikki laulumelodiat Hereafterilla ovatkin Riikan kynästä peräisin. Jussikin oli sitä mieltä, että helvetin hyvältä kuulostaa, minkä myötä Riikka päätyi vierailemaan paljon myös seuraavalla levyllä.
– Olen siis ollut Tonin kautta mukana kuvioissa tekemässä laulusovituksia, vierailuja ja laulamassa keikoillakin vaikka miten kauan, mutta kesti aika pitkään, ennen kuin päädyttiin bändin kanssa tosissaan yhteen, Riikka hymyilee.
– Varsinaiseksi jäseneksi päädyin ennen edellisen levyn promokuvien ottoa, kun kuvaaja oli sitä mieltä, että enhän minä enää mikään vierailija ole, vaan minun pitäisi tulla kuviinkin mukaan, koska olen koko ajan läsnä kuitenkin.
– Kaikki tämä [viipyily] johtui vain siitä, ettei asiaa ollut otettu puheeksi, enkä halunnut olla itse se tyyppi, joka pyytää tyttöystävänsä mukaan bändiin. Se sai luvan tapahtua jonkun toisen bändiläisen aloitteesta, Toni lisää puolisolleen hymyillen.
Kaksikko kertoo kokeilleensa Skeleton Lakellä paljon erilaisia laulusovituksia, eikä levyllä kuljeta aidan matalimmista kohdista vetämällä kaikki kertosäkeet puhtaasti tai vuoropuhelemalla mies- ja naislauluin.
– Me testaillaan aika paljon omia ideoitamme samoihin pohjiin, ilman että kuullaan etukäteen yhtään, mitä toisella on ollut mielessä. Ei ole oikeastaan mitään kiveenhakattua sääntöä, miten laulut jakautuvat, Toni sanoo.
– Näissä jutuissa on vain luotettava intuitioon. Joskus ensimmäinen idea on toimivin, joskus taas kappaleet vaativat useamman yrityksen. Riikka on voinut vaikka laulaa liidaavaa melodiaa, ja kun teen siihen vahvan harmonian, monikerroksisuudesta löytyy oikea ratkaisu sovitukseen.
– Menen itse aika vahvasti vaistolla tekstin pohjalta, lähden fiilistelemään, millainen laulumelodia siihen tekstiin sopisi ja miten tulkittuna se puhuttelisi itseäni kaikkein eniten, Riikka kertoo.
– Muutamankin kerran kävi niin, että alun perin örinällä vedetty osuus muuttuikin puhtaaksi lauletuksi, vaikka se ensimmäinen ratkaisu oli tuntunut ehdottomasti oikealta, Toni jatkaa.
– Hyvä esimerkki on Nowhere Haven, jonka piti alun perin olla kokonaan örisemäni Brave Murder Day -pastissi. Lähetin ideani Jussille, joka oli vähän sitä mieltä, että säkeistöjä voisi miettiä uusiksi, ja sehän toimi kuin toimikin karun metallin ja kirkkaan laulumelodian yhdistelmänä paljon paremmin.
Hanging Gardenin pääasiallinen laulukieli on englanti, mutta uudella albumilla kuullaan myös suomea.
– Kun Tunturi-kappaleessa kajahtaa ilmoille sanoituksia ensimmäisellä kotimaisella, kokemus on jopa voimakkaampi kuin se olisi, jos koko levy olisi suomenkielinen. Kielen vaihtuminen korostaa ilmaisutapojen välisiä eroja, Toni sanoo.
– Meillä on ollut suomea mukana aika poikkeusjutuissa, kuten I Am Becomen muistokirjoituksissa, joita kuultiin kappaleiden välissä. Tunturiin sopi tämä ajatus, koska sekin on eräänlainen muistokirjoitus.
– Se on kirjoitettu työkaverilleni, joka menehtyi viime kesänä. Hän tykkäsi matkustella Lapissa. Surutyöstä kumpusi juuri sellaista japanilaista, Mono-vaikutteista black metal -meininkiä, joka oikein vaati koruttomampaa, karumpaa lähestymistapaa myös sanoituksiin ja lauluihin.
– Koen itse suomeksi sanoittamisen paljon englantia vaikeammaksi. Englanti antaa metallin muotokielessä paljon enemmän anteeksi. Jos taas onnistuu pitämään suomen sanavalinnat tyylikkäinä ja maukkaina, se on sitäkin palkitsevampaa. Mikäli joskus koetaan, että halutaan tehdä vaikka koko levy suomeksi, sille ei ole esteitä.
Hengenvaarallisia videoita
Tunnistettavan soundinsa ohella Hanging Garden erottuu muista metallibändeistä siinä, että sen musiikkivideot ovat vaikuttavia teoksia, joihin on puhallettu runsaasti ajatusta ja luovuutta.
Videoiden kanssa työskentelevä Toni tiedostaa, että hän saattaa käyttää jopa satoja työtunteja teoksiin, jotka eivät tavoita lopulta kovinkaan suurta määrää ihmisiä.
– Onhan se tavallaan aika epäkiitollista puuhaa, koska videot vaativat paljon työtä ja ovat aika paljon alttiimpia kaikenlaisille virheille ja puutteille kuin vaikkapa itse musiikki.
– Jokainen video on yksilö ja samalla omanlaisensa oppimiskokemus. Me ideoidaan videoita paljon synistimme Ninon [Hynninen] kanssa, ja sen on saanut huomata, että videoiden tekeminen on sekä palkitseva että herkkä prosessi.
Skeleton Laken ensimmäinen video Winter’s Kiss on draamallinen, näytelty teos, joka kuvastaa kappaleen tarinaa.
– Winter’s Kiss on sanoitukseltaan aika perinteinen kappale menetyksestä. Siinä kertojan kumppani on menehtynyt siihen vertauskuvalliseen kylmyyteen, jossa hän ei enää kokenut yhteisön tai sivilisaation turvaa, Toni kertoo.
– Tuo oli se ydinfiilis, jota lähdimme visualisoimaan. Nino keksi videoon sellaisen twistin, että tämä keskushahmolle kummitteleva menehtynyt puoliso on eräänlainen epäluonnollisen täydellinen muisto. Kuin kiiltokuva. Vähän kuin joskus ikävän eron jälkeen, kun ihminen muistaa menetetyn kumppanin täydellisenä.
– Pyydettiin ystäväämme Vera Schneideria, joka on myös suomen lahjakkaimpia hevilaulajia, näyttelemään tätä kumppania. Valitettavasti jouduin itse näyttelemään pääosaa. Se oli melkoinen kokemus, kun yritti heilua yhtä aikaa näyttelijän ja ohjaajan pallilla. Onneksi Nino oli auttamassa paljon kameran takana.
kellarissa ja puutarhassa, kun vielä asuttiin lahoavassa rintamamiesröttelössä. Mikäs siinä oli köllötellessä hihattomassa paidassa lumihangessa tuntikausien ajan, hah hah.
Kuura-kappaleesta kuvattiin aivan eri tavalla visuaalinen, Lapin maisemien kautta kappaleen koleanjylhää mielentilaa ilmentävä video. Se oli vähällä jäädä Tonin ja Riikan viimeiseksi teokseksi.
– Suurin osa videon materiaalista on kuvattu häämatkallamme Lapissa, Kaldoaivin erämaassa, ja matkan varrella sinne päin kulkiessamme, Riikka kertoo.
– Se oli aivan maaginen paikka, ja meille kävi vielä mieletön tuuri, koska osuimme sinne juuri ensilumen aikoihin. Koko paikka oli yhtä taikametsää. Ja se sama lumi oli sulanut täysin vain päivää myöhemmin.
– Olen itse aika kokenut eränkävijä, eikä Riikkakaan ihan ensimmäistä kertaa reissussa ollut, mutta oltiin vähän liiankin itsevarmoja. Katsoimme, että autiotuvalle on matkaa 13 kilometriä ja oltiin ihan varmoja, että sinnehän kulkee ihan helposti kävellen, tai vaikka kontaten. Matka olikin vähän erilainen, kun se ylitti neljä tunturia, Toni hymähtää.
– Kilometreittäin sankkaa lumisadetta, päivä alkoi taipua yöksi ja otsalampustakin vilkkua valo kuin pahimmassakin kauhuelokuvassa. Reittimerkit olivat jo peittyneet lumeen, ja kaikki purot ja puut näyttivät ihan samalta. Hetken siinä jo mietti, että olikohan tämä tässä. Ihme kyllä juuri epätoivoisimmalla hetkellä löysimme perille.
– Seuraava päivä oli tietenkin täysin kirkas ja saimme kuvattua dronella materiaalia, jota näkee nyt videolla. Emme ehkä olleet reissussa videon, vaan ennen kaikkea häämatkamme takia, mutta tulipahan laitettua paljon itseämme peliin myös taiteen eteen!
Julkaistu Infernossa 5/2021.