”Jätän jokaiselle albumille aina osan itsestäni” – haastattelussa The Crimson Idol -klassikkoa muisteleva W.A.S.P.-pomo Blackie Lawless

Kun kuusikymppinen Blackie Lawless rakensi uutta versiota 25 vuotta sitten julkaistusta W.A.S.P.-klassikko The Crimson Idolista, hän ei yrittänyt peitellä albumin henkilökohtaisuutta tai jättänyt mitään sattuman varaan.

13.05.2018

Kun rokkitähteyden nurjemmista puolista teemansa ammentanut The Crimson Idol julkaistiin vuonna 1992, se otettiin varsinkin bändin kasariaikojen perään haikailevien keskuudessa vastaan ristiriitaisesti.

Ajan kuluessa mainitusta on kuitenkin muodostunut yksi bändin käänteentekevimmistä albumeista. Sen merkitys W.A.S.P.-fanikunnalle on ollut rajoja rikkoneen musiikin ja vaikuttavan teemansa ansiosta mittaamaton.

Juuri albumin ikonisuus sai Blackie Lawlessin tarttumaan valtavaan haasteeseen. Kun levyn 25-vuotisrajapyykki alkoi lähestyä, basisti-laulaja päätti äänittää albumin uusiksi ja juhlistaa sitä mittavan maailmankiertueen merkeissä.

Kun urakka on nyt takanapäin, Blackie huokaisee syvään. Hänen äänessään on tyytyväistä itseironisuutta.

– Totta puhuakseni kärsin edelleen todella pahoista loppuunpalamisen oireista, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, Blackie avaa hymähtäen, mutta kertoo heti perään kaiken saavutetun olleen sen arvoista.

– Alkuperäiset suunnitelmat olivat varsin yksinkertaiset: äänitämme nykyisellä kokoonpanolla juhlaversion albumista, teemme sen julkaisun jälkeen sopivanmittaisen kiertueen ja annamme fanikunnalle elämänsä kovimman show’n.

– Kuten minulle on tavallista, en malttanut jättää mitään puolitiehen. Arvelin, että nimen ReIdolized: The Soundtrack to the Crimson Idol saaneen uudelleenäänityksen tekemiseen menisi puolisen vuotta, mutta aikaa kuluikin tuplasti sen verran. Samalla kiertue laajeni laajenemistaan, koska niin monet fanit halusivat kuulla juuri tämän setin lavalla.

Lopulta ReIdolized-albumin julkaisu venyi peräti kuluvan vuoden helmikuulle. Blackie toteaa kuitenkin saaneensa parhaimman mahdollisen palkinnon rankasta työstään jo viime syksyn kiertueilla.

– Muusikon elämässä on parhaimmillaan muutamia suuria hetkiä, joina hän saa luvan myöntää jopa itselleen saaneensa elämässään aikaiseksi jotain, mikä on oikeasti koskettanut ihmisiä. Tämä kiertue oli yksi niistä.

– Kun soitimme viime syksynä, sain nähdä joka ilta, kuinka eturivin ihmiset itkivät vuolaasti Hold on to My Armin aikana. Ja heidän silmissään paloi loputon elämän liekki, kun soitimme Chainsaw Charlien introa. Keikkojen jälkeen sain kuulla useamman kerran, että The Crimson Idol on konkretisoinut ihmisten sisimmästä jotain, mitä he eivät olisi ikimaailmassa osanneet pukea sanoiksi.

– Tällaiset hetket ovat suurimpia kunnianosoituksia, mitä muusikko voi kuulla. Olin todella otettu. Samalla ne saivat minut huokaisemaan itsekseni, että ehkä kaikki näiden albumien eteen näkemäni vaiva oli sen arvoista.

Tasapainoinen uusi idoli

Blackie lähtee avaamaan innokkaasti The Crimson Idolin uuden version haasteita. Albumin todellinen luonne pääsi yllättämään hänet itsensäkin hänen tartuttuaan alkuperäisiin äänitteisiin.

– En ollut kuunnellut albumin alkuperäisiä 24-raitaisia studionauhoituksia sen jälkeen, kun saimme sen valmiiksi yli 25 vuotta sitten. Totta kai olin soittanut biisejä useasti ja kuullut niitä cd:ltä, mutta nyt tilanne oli täysin erilainen.

– Kun istuin studiossa ja kuuntelin alkuperäisiä tallenteita, nielaisin huolella. Ymmärsin aika nopeasti, että tämä tulee olemaan aikamoinen työmaa. Olimme aikeissa äänittää ihan kaiken uudelleen. Jostain syystä tuo tunne toimi vain innostajana koko projektin suhteen. Olin valtavan vuoren äärellä, valmiina suureen haasteeseen.

– Ensimmäisellä kerralla levyn työstämiseen kului kokonaisuudessaan yli kolme vuotta. Vasta nyt ymmärsin sen musiikin kaikkien eri tasojen, kerrosten ja sävyjen määrän. En muistanut niitä olevan olemassakaan.

Bändin tarkoituksena ei ollut tehdä klassikkoalbumista täysin erilaista versiota, joka korvaisi alkuperäisen tai esittäisi siitä tyystin uuden tulkinnan. Sen sijaan tavoitteena oli löytää tasapaino menneen ja tämän hetken välillä.

– En halunnut kajota albumin sävyyn millään tavalla. Halusin tehdä levyn, joka kuulostaisi siltä, miltä W.A.S.P. kuulostaa tätä albumia juuri tällä hetkellä soittaessaan. Kyse oli siitä, että saavuttaisimme nykyisellä osaamisellamme kaikki albumin tunnelman uumenet, toisimme nykyisen itsemme soundiin ja löytäisimme siihen uuden ulottuvuuden.

– Tämä oli todella vaikeaa, koska kaikki studiovarusteemme ovat muuttuneet, kokoonpanomme on muuttunut ja ajat ovat muuttuneet. Se vaati jokaisen instrumentin täydellisen tasapainon löytämistä. Soittajien persoonat saivat kuulua kaikessa siinä mitä he tekivät, mutta albumin tummanviettelevä tunnelma ei saanut hälventyä.

– Rummut ovat tästä täydellinen esimerkki. Heti ensimmäisiä rumpuosuuksia äänitettyämme huomasimme, että ne kuulostavat paremmalta kuin alkuperäiset, mutta tunnelmasta puuttui ”se jokin”. Nyt joku varmasti ajattelee, että mitä tekemistä rummuilla on albumin tunnelman kanssa. Uskokaa pois, todella paljon.

– Kun Doug [Blair] puolestaan soitti albumin sooloja, alleviivasin jo etukäteen, ettei hänen tarvitse yrittää kopioida nuotilleen toisen Dougin [Aldrich] kuvioita. Kunhan tunnelma ei murene täysin erilaiseksi, on vain hyvä, jos vuosikymmenten kypsyminen kuuluu sooloissa uusina tulkintoina.

Joukosta löytyi Blackien omaksi yllätykseksi yksi instrumentti, joka ei ollut muuttunut 25 vuoden aikana juuri ollenkaan ja teki äänittämisestä edes hieman suoraviivaisempaa: Blackien oma ääni.

– Kun kuuntelin lauluäänityksiäni ja vertailin niitä alkuperäisten versioiden kanssa, menin monta kertaa sekaisin enkä lopulta tiennyt, kumpi otto oli kumpi, Blackie naurahtaa.

– Se oli aika hieno hetki! Olen hyväksynyt jo vuosikymmeniä sitten sen tosiasian, että ihmisääni muuttuu vuosien kuluessa, enkä kykene enää laulamaan varhaisimpien levyjemme juttuja keikoillakaan ihan sellaisinaan. Nyt huomasin täysin odottamattomasti, että ainakin se The Crimson Idolin aikainen tummaääninen Blackie on edelleen olemassa.

– Sitähän voisi ajatella, että olisi jopa masentavaa tajuta, ettei tavallaan ole kehittynyt laulajana tässä välissä, mutta olen aina pitänyt ääneni väreistä sen verran, että näinkin vanhalle äijälle tämä oli vain myönteinen yllätys.

Täysin yksi yhteen -laulusuorituksista ei kuitenkaan voida ReIdolizedin suhteen puhua.

– Huomasin nopeasti jännittävän yksityiskohdan: vaikkei ääneni ei ole muuttunut merkittävästi, lauluni kuulostivat silti jollain hämmentävällä tavalla erilaisilta alkuperäisiin verrattuna. Ymmärsin eläytyneeni nyt laulamiseen paljon aiempaa enemmän. Voisi kai sanoa, että olen tutustunut näihin hahmoihin vuosikymmenten aikana niin hyvin, että uskalsin näytellä hieman enemmän. Lauluissani on nyt enemmän teatraalisuutta, jollaista kappaleissa ei ole aiemmin kuultu. Mielestäni se on vain hyvä asia.

Kolmiulotteista purppuraa

Jo alkuperäinen The Crimson Idol oli tuolloin ei-niin-kokeneelle Blackielle suuri urakka, ja nimenomaan äänitysten kannalta. Hän oli tyytymätön bändinsä edellisiin levytyksiin ja niiden järjettömiksi nousseisiin kustannuksiin. Kun The Crimson Idolin monitasoinen luonne elokuvamaisine orkestereineen ja tehosteineen oli selviämässä, Blackie tiesi nopeasti, ettei albumia voitaisi äänittää tavallisessa tuon ajan studiossa.

– Työstimme The Headless Childreniä [1989] kalliissa studiossa yhteensä lähes puolentoista vuoden ajan, emmekä silti saavuttaneet lopputulosta johon olimme pyrkineet, Blackie kertoo.

– Muistan erittäin hyvin sen hetken, kun seisoin studion ulkopuolella sessioiden lopuksi ja kädessäni oli cd, jolla oli albumin lopullinen versio. Se pienenpieni cd oli tuossa vaiheessa maksanut 600 000 dollaria. Kysyin itseltäni, onko tässä kaikessa enää mitään järkeä. Kuusinumeroinen luku puoliksi hyvästä levystä.

– Tuota hetkeä voisi sanoa eräänlaiseksi käännekohdaksi, jossa nykyinen W.A.S.P. syntyi. Ymmärsin viimein, että tehdäkseni haluamaani musiikkia minun on itse ymmärrettävä studiolaitteita, äänittämistä, miksaamista ja masterointia. Päätin nopeasti, että seuraavalla kerralla rakennamme samalla rahalla oman studion.

Blackie nauraa kovaäänisesti kertoessaan ettei seuraavien vuosien aikana rakentunut studio helpottanut työsarkaa.

– Päinvastoin! Siitä syntyi oma laboratorioni, ja minusta tuli hullu professori, joka ei antanut enää minkään albumin kohdalla periksi ennen kuin oli kokeillut pakkomielteisesti kaikki mahdolliset soundivaihtoehdot.

Blackie Lawless alkuperäisen The Crimson Idol -albumin aikaisessa promokuvassa. Kuva: Ross Halfin

– Kun työstimme The Crimson Idolia vuosien ajan, en nukkunut käytännössä ollenkaan, söin todella huonosti ja menetin hetkeksi otteeni ympärilläni oleviin ihmisiin. Olin jo vähällä ajautua niihin muusikon elämän huonoihin äärilaitoihin, joista olin samaisen albumin sanoituksissa saarnannut.

Äänittäminen on ehkä sittemmin digitalisaation myötä helpottunut, mutta Blackie kertoo pitävänsä edelleen lujasti kiinni analogisesta äänityslaitteistosta. Hän ei juuri usko kotistudioiden mahdollisuuksiin.

– Vankkumaton mielipiteeni on, että jos aikoo tehdä oikeasti ison, vaikuttavan ja arvokkaankuuloisen albumin, se onnistuu ainoastaan laittamalla oikeasti rahaa kiinni sen tekemiseen, Blackie toteaa tyynesti.

– Jos kuuntelee musiikkia puhelimen mukana tulleilla kuulokkeilla, soundeilla ei varmasti ole hirvittävän paljon väliä, mutta… loppupeleissä teen musiikkia ensisijaisesti itselleni, ja vaikka kaikki muut maailman ihmiset olisivat sataprosenttisen tyytyväisiä soundiin, oma mielipiteeni on tässä yhtälössä lopulta se kaikkein tärkein.

– Pidän kiinni analogisesta soundista, jossa on sulavaa pehmeyttä ja orgaanisuutta, jota ei vain pysty tavoittamaan millään digitaalisen äänittämisen keinolla. Sitä paitsi analoginen äänittäminen on täysin armotonta. Se heijastelee suoraan sinua itseäsi. Se ei anna anteeksi, jos soitat tai laulat huonosti. Se on jotain täysin aitoa.

Lopullinen käänne ReIdolized-version onnistumisessa tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun Blackie alkoi miksata sitä jo muutamia W.A.S.P.-albumeita hänen kanssaan työstäneen Logan Maderin kanssa.

Blackie kertoo ymmärtäneensä albumin työstämisen edetessä yhä paremmin, ettei The Crimson Idolissa ollut kyse vain riffeistä, melodioista tai kertosäkeistä, vaan lukemattomien osasten muodostamasta kokonaisuudesta.

– Albumilla tapahtuu koko ajan niin paljon, että kuulija saattaa havaita uusia asioita kappaleiden joukosta vielä viidenkymmenenkin kuuntelun jälkeen. Käytimme uuden version miksaamisen yhteydessä aika usein sanaa ”korvakarkki”, koska minusta tuntui, että työstämme metallilevyn sijaan jättimäistä soundtrackiä.

– Kun Logan oli miksannut kolme ensimmäistä kappaletta, huomasimme niiden kuulostavan komeilta, mutta ”se jokin” uupui jälleen. Neljännen kappaleen – olisikohan se ollut The Idol – kohdalla jokin klikkasi täydellisesti. Huomasimme, että se kadoksissa ollut osanen oli löytynyt jostain pienenpienten yksityiskohtien joukosta.

– Tuosta miksauksesta muodostui täydellinen prototyyppi koko albumin soundille. Olimme pyrkineet toistamaan alkuperäisen albumin mahdollisimman tarkasti, mutta tuolla hetkellä ymmärsimme, ettei se ole nykyhetkellä mitenkään mahdollista, eikä sen kuulukaan olla. The Crimson Idolin tuli syntyä uudelleen. 

– Lopulta olin keikkamatkalla Las Vegasiin, ajoin sinne omalla autollani, vaimo mukanani. Olin napannut ReIdolizedin cd-version mukaani ja kuuntelimme sitä koko matkan. Vaimoni, joka osaa alkuperäisen albumin etu- ja takaperin, tokaisi jossain kohtaa: ”Jos alkuperäinen albumi oli 2d-versio, niin tämä on aivan upea 3d-versio.” Tuossa kohdassa tiesin onnistuneemme täydellisesti siinä, mitä olimme lähteneet tavoittelemaan, Blackie myhäilee.

Rokkitähden kuolemantuomio

The Crimson Idolin ajattomia ominaisuuksia ovat sen metallinen monikerroksisuus ja käänteentekevä asema W.A.S.P.-evoluutiossa, mutta sen tähteyttä ja ihmisyyden eri puolia käsittelevä teema on tänä päivänä jopa ajankohtaisempi kuin aikoinaan.

Albumi kertoo Jonathan Steelin tarinan. Hän on vanhempiensa hyljeksimä poika, joka karkaa kotoa veljensä kuoltua, alkoholisoituu, jää koukkuun huumeisiin ja päättää lopulta voittaa kaikkien kunnioituksen alkamalla rocktähdeksi. Chainsaw Charlieksi kutsuttu niljakas levymoguli lupaa tehdä hänestä ehdan superstaran.

Tuhkimotarina etenee ryysyistä rikkauksiin ja Jonathanista tulee kuin tuleekin suuri rocktähti. Vaikka hänellä on lopulta kaikkea maan ja taivaan väliltä, hän saa huomata kaipaavansa edelleen asiaa, jota ei voi saada rahalla: vanhempiensa hyväksyntää ja heidän pyyteetöntä rakkauttaan.

Tarina saa synkimmän mahdollisen lopun, kun Jonathan tulee vanhempiensa torjumaksi ja päätyy tekemään itsemurhan kitaransa kielistä solmimalla hirttosilmukalla kesken oman bändinsä keikan.

– Idea teemasta alkoi syntyä joskus The Headless Childrenin tekemisen aikoihin, kun katselin ympärilleni ja näin ensimmäistä kertaa avoimin silmin kaikki ne muusikot ja ihmiset, joiden kanssa olin tehnyt töitä jo vuosia. Samalla mieleeni palasivat ne lukemattomat keskustelut, joita olin käynyt fanien ja aloittelevien soittajien kanssa. Ne keskustelut etenivät aina samalla tavalla. Minulta kyseltiin silmät innosta kiiluen: ”Miten voin saavuttaa kaiken sen, mitä sinä olet saavuttanut, menestyä ja tulla sikarikkaaksi?” 

– Annoin aina saman vastauksen. Kerroin, että sinun on haluttava tätä enemmän kuin mitään, pistettävä kaikki muu toiselle sijalle ja tehtävä mielisairaat määrät töitä. Aina kun sanoin näin, nuoret nyökkäilivät ja hokivat ”ahaa, ahaa, joo, joo, kyllä, kyllä”, mutta eivät he todellisuudessa ymmärtäneet asiaa ollenkaan. Näin aina heidän kasvoiltaan, että he pitivät rokkitähteyttä maailman upeimpana asiana ja tietä siihen onnenkantamoisena. Lopulta päätin kirjoittaa albumin, joka kertoisi täysin suoraan, miten raakaa bisnestä musiikki voi olla, kuinka se saattaa tappaa sinut hitaasti ja miten elämän todelliset tärkeät asiat ovat aivan muuta. 

Samastuttava tarina on koskettanut vuosikymmenten kuluessa lukemattomia ihmisiä juuri siksi, ettei se perustu monien konseptialbumien tavoin korkealentoiseen fantasiaan vaan maalailtuun arkitodellisuuteen. 

– Uskon, että avain tähän oli tapa, jolla kirjoitin tarinan. En ajatellut kirjoittavani W.A.S.P.-albumia. Halusin tehdä jotain ihan muuta. Tein tarinan todella huolellisesti. En vain jotain ympäripyöreää tulevan musiikin tueksi. Halusin luoda uskottavat hahmot, joilla on oikeasti lihaa luiden ympärillä ja jotka ovat osa monitasoista tarinaa. 

– Kun aika kului, yllätyin erityisesti siitä, mikä albumilla oli eritoten ihmisiä koskettanut. Olin itse keskittynyt aina Jonathanin tarinaan kohti musiikkimaailman huippua ja sen karua todellisuutta. Valtaosa ihmisistä tarttui teemaan lähimmäisenrakkaudesta ja lapsuuden merkityksestä elämän myöhemmissä vaiheissa. 

Blackie huokaisee syvään ja toteaa, että myös tarina rocktähteyden epäterveellisyydestä ihmismielelle ravisteli ihmisiä, mutta kunnolla vasta vuoden 1994 tapahtumien jälkeen. 

– Pari vuotta The Crimson Idolin julkaisun jälkeen Kurt Cobain tappoi itsensä. Sain saman tien paljon puheluita ja yhteydenottoja, joissa ihmeteltiin kuinka olin onnistunut ennustamaan hänen kohtalonsa. En voinut uskoa korviani. Sain toistella jatkuvasti, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta kun näin kävi, eikä se tule olemaan viimeinen. Näin tapahtui jo vuosikymmeniä aiemmin Elvikselle ja filmitähdille. Näin tapahtui vuosisatoja sitten Mozartille. Ilmiö on ollut olemassa yhtä kauan kuin on ollut julkkisten silmitöntä palvontaa. 

Ylös ennen pohjakosketusta 

The Crimson Idolin teema voisi olla suoraa peilailua Blackien elämästä. Vielä 80-luvulla Blackie oli kovaa vauhtia matkalla rokkitähtien rokkitähdeksi – kohti elämäntapaa, joka ei sopinut Blackien mukaan hänelle ollenkaan. 

– Niin. Miten onnistuin itse välttämään tämän kuvailemani megastaran turmion? Lyhyt vastaus on, että en onnistunut, Blackie sanoo. 

– Olen elänyt aikoja, jolloin en todellakaan kyennyt käsittelemään sitä kaikkea, jonka saavutin liian varhain ja liian nuorena. On kammottava hetki, kun huomaa elävänsä sellaisessa yltäkylläisyydessä, jossa ei ole enää mitään saavutettavaa tai unelmoitavaa. Elämä muuttuu nopeasti todella yksinäiseksi ja merkityksettömäksi. 

– Sitten kuvioihin astuvat eskapismi, päihteet ja itsetuhoisuus. Osa sinusta alkaa pikkuhiljaa kuolla, ja vaikka et tekisikään suoralta kädeltä itsemurhaa, teet sen vuosien tai vuosikymmenten kuluessa. Uskallan väittää, että tämä tapahtuu muodossa tai toisessa kaikille, jotka saavuttavat liian suurta huomiota ja julkisuutta. Voin myöntää, että itse selvisin elossa kirjaimellisesti Jumalan armosta. 

– Tiedäthän, miten elokuvissa noustaan monesti vain korkeammalle, korkeammalle ja korkeammalle, kunnes tapahtuu todellinen romahdus, pohjakosketus ja taas nousu kaikkien syvyyksien pohjalta, Blackie maalailee. 

– Olisin varmasti päätynyt juuri samaan lopputulokseen kuin Jonathan, jos en olisi kokenut elämäni ratkaisevinta käännettä 80-luvun lopulla ennen The Headless Childrenin säveltämistä. Jos olisimme jatkaneet tietä, jolla olimme 80-luvun puolivälissä, en todennäköisesti olisi nähnyt 90-lukua. 

Vaadittiin monen vuoden syöksykierre, ennen kuin pystyin palaamaan siihen ajattelutapaan, että lasi voi oikeasti olla puoliksi täynnä, ei aina puoliksi tyhjä. Sen sijaan, että olisin leijaillut vain etäämmälle ja etäämmälle tästä maailmasta, minun oli palattava elämän perusasioiden äärelle ja myönnettävä itselleni, mikä minulle on tärkeintä. 

– Lopulta ymmärsin, että tärkeintä on musiikki. Kun olin puskenut kaiken ylimääräisen paskan pois elämästäni ja aloin tehdä musiikkia, jollaista itse halusin, en sellaista, mitä minulta odotettiin, koin samanlaisen valaistumisen hetken kuin lapsena, kun kuulin Chuck Berryn Sweet Little Sixteen -kappaleen ensimmäistä kertaa. 

Loputon liekki 

Blackie päätyy pohtimaan, miksi hänen musiikkinsa on hänelle niin kuluttavaa. Vastaus löytyy siitä tosiasiasta, että W.A.S.P.-albumit ovat kuin hänen oman itsensä osasia. 

– Olen usein sanonut, että jätän jokaiselle tekemälleni albumille aina osan itsestäni. Joiltakin albumeilta voi löytää isomman osan minusta, joiltakin pienemmän. Varmaa on, että jokaiselle albumille on vuodatettu sydänvertani. Juuri The Crimson Idol, tai nyt sen ReIdolized-versio, on jotain sellaista, minkä syntymän varrella olen puskenut itseni syvälle sisimpääni ja repinyt auki koko olemukseni. Tämä on saattanut näyttäytyä lähes pakkomielteisyytenä. 

– Kuulen usein bändien kertovan, miten mahtava ja voimaannuttava kokemus sävellys- ja studiosessio on heille ollut. En voi samastua tuohon ollenkaan! Minulle studioon meneminen on sama kuin lähtisin tappeluun. Taistelen viisitoista erää kaikkia niitä koneita vastaan yrittäessäni saada ne heijastelemaan sitä, mitä tunnen sisimmässäni. Tämä on ainoa tapa, jolla koen voivani luoda musiikkia, joka merkitsee minulle oikeasti paljon. Olen elämäni vaiheessa, jossa minun ei tarvitse enää miettiä millään tavalla levymyyntiä tai ”uraani”. Teen musiikkia, joka tyydyttää minua itseäni, ja luon samalla sitä pientä perintöä, josta minut tullaan muistamaan. 

Blackie Lawless on tunnettu arvaamattomana ja itsepäisenä rokkitähtenä, joka tekee mitä haluaa, milloin haluaa ja miten haluaa, eikä miehen tulevista edesottamuksista voi olla ikinä täysin varma. Hän kertoo ymmärtävänsä hyvin nämä näkemykset, muttei myönnä asioiden olevan aivan niin mustavalkoisia. 

– Kun ihminen nousee julkisuuden valokeilaan, se keila alkaa sokaista myös katsojia. Tästä ihmisestä välittyy ulospäin tietynlainen mielikuva, jota hän itse ylläpitää joskus tietoisesti, mutta toisinaan mielikuvia ylläpitävät kaikenlaiset loputtomat juorut, puheet ja halu rakentaa mystisyyttä niin sanottujen starojen ympärille. Laskeuduin noista pilvilinnoista jo vuosikymmeniä sitten. Koen olevani ihan tavallinen kaveri. Olen totta kai onnekas, koska olen saanut tehdä tätä niin monta vuotta, mutta tavoitteeni on ollut jo pitkään tehdä jotain sellaista, mikä koskettaa minua, sillä jos jokin asia koskettaa kaltaistani ihmistä, voin olla varma, että se koskettaa muitakin. 

– Olen yksinkertaisesti äärimmäisen intohimoinen ihminen, jota ei ole siunattu uskomattomilla taiteellisilla lahjoilla, mutta joka haluaa tehdä kaikkensa niillä aseilla, jotka hänellä on. Juuri nyt pidän kiinni siitä periaatteesta, että jos sytyn toden teolla jostain asiasta, kirjoitan siitä ja toivon, että se tekee vaikutuksen myös muihin. 

Blackie kertoo tyytyväisenä huomanneensa äskettäin, että hänen sisimmässään elää edelleen se sama innostus, joka sai hänet tarttumaan kitaraan ensimmäistä kertaa. 

– Ajelin tässä taannoin autollani ja huomasin hyräileväni niin paljon uusia melodioita, että minun oli pysähdyttävä toistuvasti tallentamaan ne, jotta en unohtaisi niitä matkalla studiolleni, Blackie hehkuttaa. 

– ReIdolizedin äänitysten jälkeen olin hetken jälleen täysin varma, että nyt olen antanut kaikkeni musiikilleni enkä kykene tekemään mitään pitkään aikaan. Tuon yhden automatkan jälkeen huomasin, että luovuuden liekki on jälleen syttymässä. Lopullisen oloisesta loppuunpalamisesta huolimatta olen jälleen syntymässä uudelleen. 

– En ole koskaan halunnut löytää itseäni tilanteesta, jossa huomaan tehneeni parhaat albumini kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten. Haluan rakentaa elämääni yhtä intohimoisesti tässä hetkessä kuin aikoinaan. 

Julkaistu Infernossa 2/2018.

Lisää luettavaa