Jerry Cantrell, yhdysvaltalaisen Alice in Chains -yhtyeen pääasiallinen biisintekijä, kitaristi ja vahvasti myös laulaja, saavuttaa tänään 18.3. kunnioittavan puolen vuosisadan rajapyykin. Inferno onnittelee roiman nivaskan hienoja ja omaperäisiä biisejä rustannutta miestä leimuavin sydämin ja antaa soida…
Vilho Rajala: Jerry Cantrell – My Song (Boggy Depot, 1998)
”Cantrellin soolodebyyttiä ei kaiketi muista kukaan, vaikka se on todella hieno kiekko ja minusta kiinnostavampi kuin Degradation Trip (2002). My Song on herkkä, synkkä ja hypnoottinen kappale, jossa Cantrellin hämmästyttävät sävellystaidot helkkyvät tunnistettavina.”
Jaakko Silvast: Alice in Chains – No Excuses (Jar of Flies, 1994)
”En todellakaan ole fani saati Alice in Chainsiä juurikaan kuuntele, mutta tämä lapsuudenkaverin aikanaan esittelemä biisi on jäänyt jostain kumman syystä lähtemättömästi mieleen. Kauttaaltaan maestro Cantrellin kynäilemästä rallista tehnee vastustamattoman sen ultimaattisen rento soljunta. Mainittava on ehdottomasti myös rumpali Sean Kinneyn taikoma haikka- ja peltikikkailu sekä ukon virvelirummun neitseellisen tiukka soundi.”
Kimmo K. Koskinen: Alice in Chains – We Die Young (Facelift, 1990)
”Tästä se lähti, ja heti: ehdin kuulla tätä tuiki tuntematonta bändiä levykaupan ämyreistä noin kymmenen sekuntia ennen ostopäätöstä. We Die Young on esimerkillinen, tykkiriffillä varustetu parin minuutin rockvääntö, jossa raskas kitarointi yhdistyy Alice in Chainsille harvinaiseen etukenopoljentoon ja vimmaisesti eteenpäin pyrkivään energiaan. Vaikka biisissä kuuluukin vielä hiusmetalliaikakauden kaikuja, Cantrellille ominainen temaatinen synkkyys on jo vahvasti mukana.”
Matti Riekki: Alice in Chains – Your Decision (Black Gives Way to Blue, 2009)
”Ennakkoluulot tätä levyä kohtaan olivat hirmuiset, mutta kiekkohan osoittautui lopulta perin hienosti Layne Staley -vainaan henkeä vaalivaksi teokseksi, jonka ei ole syytä nolostella vanhojen klassikkojen rinnalla. Annoin levylle sen ilmestyessä 3,5 kirvestä, mutta aika on lyönyt pölkkyyn melkeinpä yhden työkalun lisää. Tässä biisissä on jotenkin ylimaallisen kaunis lataus ja Cantrell laulaa niin sydämestä kuin ihminen kykenee.”
Toni Keränen: Damageplan feat. Jerry Cantrell – Ashes to Ashes (The Punisher: The Album, 2004)
”Alice in Chainsin ja Jerry Cantrellin tuotannosta saa etsimällä etsiä huonoa biisiä, ja mies on tehnyt tämän lisäksi mielenkiintoisia pistohyökkäyksiä muuallekin. Damageplanin ainokainen albumi muodostui pettymykseksi. Ei tämä vuoden 2004 The Punisher -elokuvaan kynäilty yhteiskappalekaan mikään varsinainen vuosisadan mestariteos ole, mutta Cantrellin selkeänä kuuluva panos antaa kappaleelle sitä sielukkuutta, jota New Found Power -levy kipeästi kaipasi. Muistakaa myös, että Jerry on tehnyt yhteistyötä ja on hyvää pataa Nickelbackin kanssa.”
Matti Riekki: Jerry Cantrell – Psychotic Break (Degradation Trip, 2002)
”Toinen valintani tulee Cantrellin toiselta – ja viimeisimmältä – soololta. Levy avautuu vahvoilla fiiliksillä: jo ensisävelistä hoksaa, että kaikki ei ole aivan hyvin. Vaikka Cantrell on mestari ihan rakenteellisessakin biisinteossa, hänen tunnelmantajunsa on liki voittamaton. Näin se levy startataan – tai sitten siten kuin Hätis-Jukka seuraavaksi esittää…”
Jukka Hätinen: Alice in Chains – Them Bones (Dirt, 1992)
”Dirtin avauusbiisin epätavallinen tahtilaji sysää suoraan itsetuhoisen ja nyrjähtäneen tunnelman syövereihin. Aivan luonnollista, että kuolemanpelko on läsnä – lähestyiväthän nuoret miehet rokkareille kriittistä 27 vuoden ikää. Narkkarin vaikerrus saa kyynärtaipeet kutisemaan ja kitarasoolo vie hetkeksi jumalan syliin kuin männän pohjaan painaessa. Kiinnostaisi tietää kappaleen säveltäneen ja sanoittaneen synttärisankarin nykyisistä huolenaiheista. Uskoisin, että Them Bonesin aiheet eivät ole enää asialistan kärjessä, ja hyvä niin. Onnittelut!”
Tomi Pohto: Anger Rising (Degradation Trip, 2002)
”Puolet tästä albumista on yhdentekevää materiaalia. Sitten sieltä löytyy kerralla kaaliin -osaston huippubiisejä, kuten ensisingle Anger Rising. Perhepahoinvointi-anthem rullaa ja rokkaa. Sen lyriikoissa katsellaan kasvavan lapsen silmin trailerparkin arkea. Se on kaikkea muuta kuin auvoa. Biisissä korostuu rytmiryhmä Bordin–Trujillon öljytyn moottorin lailla muriseva poljento.”
Vilho Rajala: Alice in Chains – Over Now (Alice in Chains, 1995)
”Alice In Chainsin nimikkolevyn päättää eeppinen ja Cantrell-vetoinen Over Now. Yksinkertaisista aineksista leivottua, hiljalleen kasvavaa biisiä kantaa Cantrellin eleettömän kaunis laulu, johon itkevä liidikitarasoundi tuo viiltävän kontrastin. Huikea kappale.”