On kevät 1994, ja amerikkalaisen The Offspringin kolmas pitkäsoitto Smash on juuri ilmestynyt. Suureksi menestykseksi pian osoittautuvan albumin suomalaisena jakelijana toimii vuonna 1990 perustettu Spinefarm Records, ja vielä tällöin ”pikkulafkaksi” tituleeratun helsinkiläisyhtiön toimitilassa alkaa käydä aikamoinen vipinä.
Lopulta Smash löytää tiensä lähes 80 000 suomalaiseen kotiin ja valtavat myyntiluvut näkyvät myös Spinefarmin tilillä. Lafkalla on yhtäkkiä millä mällätä, mikä osoittautuu onnenpotkuksi suomalaisen heavy metalin persuuksille: seuraavien vuosien aikana Spine kiinnittää artistikatraaseensa muun muassa Nightwishin, Children of Bodomin, Ensiferumin, Finntrollin ja Xysman – sekä Sonata Arctican.
– Nauhoitimme FullMoon-demon studioguru Ahti Kortelaisen Tico-Tico-pajalla, ja Ahti sattui tuntemaan Spinefarmin porukkaa. Pian Helsingistä kantautui sen suuntaista palautetta, että bändin nimeä – joka oli vielä silloin Tricky Means – voitaisiin miettiä, mutta levyä täytyy joka tapauksessa ryhtyä tekemään, laulaja Tony Kakko hymähtää.
– Totta kai Spine otti jonkinasteisen riskin kiinnittämällä täysin tuntemattoman kemiläisyhtyeen, mutta aika hyvin ja aika nopeastihan meidän pullat alkoivat paistua!
Sonata Arctican Ecliptica-debyyttialbumin ilmestymisestä tulee marraskuussa vierähtäneeksi kaksikymmentä vuotta. Levyn maine on kasvanut vuosien saatossa melkoisiin mittoihin, ja syystä: melko harva – jos yksikään – power metal -vaikutteinen bändi on käynnistänyt uraansa yhtä kovatasoisella julkaisulla. Esimerkiksi Helloweenillä tai Stratovariuksella ei ole tällä pelikentällä mitään mahdollisuuksia.
– Sonatan kohdalla kaikki lähti juuri Stratovariuksesta. Olin ollut pikkupojasta asti armottoman kova Queen-diggari, mutta sitten tuli vuosi 1997 ja Stratojen Visions tyhjensi pajatson totaalisesti. Minulle oli saman tien selvää, että jotakin tällaista pitää itsekin tehdä, mikä sitten konkretisoitui Ecliptican muodossa.
Villiä kamaa
Ecliptican suoman läpimurron jälkeen Sonata Arctica on esiintynyt yli viidessäkymmenessä maassa ja yhtyeen diskografia on kasvanut vinolla pinolla studiolevytyksiä, joista tuorein saapui markkinoille syyskuun alussa.
Ecliptican ja Talviyön välimaastosta löytyy kahdeksan muuta pitkäsoittoa, jotka toimivat aukottomana todisteena esimerkiksi siitä, ettei Sonata Arctica ole koskaan pelännyt tehdä asioita omaehtoisesti.
– Power metal -määritelmä ei ole osunut ensimmäisen neljän albumin jälkeen kovin lähelle Sonatan toiminnan ydintä, ja ymmärrän aivan hyvin, jos joku varhaisten levyjemme fani ei saa uudemmista julkaisuista samanlaisia kiksejä. Toisaalta taas: kuinka puhdasta power metalia me soitimme edes Ecliptican aikoihin? Emme kovinkaan, jos minulta kysytään, Kakko toteaa.
– Minä olen vastuussa Sonatan materiaalista, ja musiikkimakuni on hirveän laaja. Olen pohjimmiltani kaikkea muuta kuin perinteinen hevityyppi, ja jos laittaisin kotikoneeni kovalevylle vuosien aikana taltioidut aihiot yleisesti kuultavaksi, porukka saattaisi yllättyä melko lailla. En tietenkään ala puskea Sonatan levyille jotakin teknobiisejä tai klubimusiikkia, mutta sellaistakin kamaa varastosta löytyy. Toisin sanoen: jos julkaisen jonakin päivänä sooloalbumin, sieltä saattaa löytyä aika villiä kamaa. Hah hah!
Musiikkityylistä viis, mutta mikä on ykköstavoitteesi biisintekijänä?
– Se on pysynyt vuodesta toiseen samana: yritän aina kehitellä mahdollisimman kiinnostavia ja omaperäisiä melodioita. Mikäli idea sattuu olemaan tarttuva, niin sehän on pelkkää plussaa. Kun löytyy tarpeeksi vahva melodia, sen kanssa voi mennä minne tahansa. On sitten sovituksesta kiinni, muovautuuko ideasta uusi Sonata-biisi vai jotakin aivan muuta.
Oletko koskaan törmännyt siihen, että mitään ei yksinkertaisesti synny?
– Enpä juuri. Usein suuri osa seuraavan albumin materiaalista kirjoittaa melkein itse itsensä. Ideoita vain tipahtelee jostakin, ja jossakin vaiheessa huomaan, että katsohan, on puoli levyä kasassa.
– Totta kai se toinen puoli materiaalista saattaa syntyä vähän kovemman väännön kautta, mutta deadline on ollut minulle aina hemmetin hyvä kannustin. Kun esimerkiksi valmistelimme The Ninth Hour -albumia [2016], minulla oli varattuna tietty ajanjakso kappaleiden kirjoittamiselle. Yhtäkkiä Nightwishin suunnalta tuli tiedustelu, lähtisimmekö heidän USA:n-kiertueensa avausyhtyeeksi… Eihän sellaisesta kunniasta voinut kieltäytyä, mutta samalla jouduin heittämään omat aikatauluni roskakoriin. Albumin deadline puolestaan pysyi samana, joten jossakin välissä ne uudet kappaleet täytyi silti tehdä… No, kyllähän The Ninth Hour valmistui, mutta työpäivät venyivät silloin aika pitkiksi!
Entistä elävämpää
Ei niin kuin edellisellä kerralla. Siinä oli yksi Sonata Arctican ohjenuorista, kun viisikko alkoi visioida kymmenettä studioalbumiaan syksyllä 2018. The Ninth Hourin valmisteluun liittyneet kiireet vaihtuivat seesteisempään tekemiseen, ja yhtye pääsi myös toteuttamaan yhden unelmansa.
– Halusimme pestata pitkäaikaisen livemiksaajamme Mikko Tegelmanin jo The Ninth Hourin tuottajaksi, mutta mainitsemani helvetilliset aikataulut johtivat siihen, ettei Mikolla ollut mahdollisuuksia hypätä siihen kelkkaan, Kakko kertoo.
– Talviyö-albumin kohdalla tilanne oli onneksi toisenlainen ja Mikko pääsi vahvasti mukaan levyn tekemiseen. Mikko tietää ennen kaikkea sen, miltä tämän yhtyeen pitää soundata, mutta häneltä tuli myös mainioita sovitusideoita.
Talviyö kuulostaa elävämmältä kuin vaikkapa The Ninth Hour. Onko se Tegelmanin ansiota?
– Ensiksi: olen samaa mieltä. Toiseksi: saattaa hyvinkin olla, Kakko nauraa.
– Muutaman edellisen albumin nauhoitukset tapahtuivat pitkälti niin, että jokainen orkesterin jäsen soitti sovitut jutut omassa rauhassa ja omin päin, ja raidoista muovattiin varsinaisia kappaleita miksausvaiheessa. Emme enää halunneet työskennellä sillä tavalla.
– Tällä kerralla yksi tavoitteistamme oli saada levylle enemmän livefiilistä. Kun sävellykset alkoivat olla valmiita, painuimme studioon ja treenasimme uusia biisejä koko bändin kesken nauhoittaen samalla esimerkiksi rumpu- ja basso-osuuksia. Myös osa kitara- ja kiippariraidoista jäi narulle tässä vaiheessa. Summa summarum: kaikki levyn pohjat on nauhoitettu livenä, ja sen myös kuulee… Voisin mainita minkä tahansa biisin, mutta kyllähän esimerkiksi albumin päättävässä The Garden -kappaleessa on vahvaa oikean soittamisen ja laulamisen fiilistä, ainakin jos minulta kysytään.
The Garden onkin varsin rohkea veto – ainakin siinä mielessä, etteivät heavy-yhtyeet useinkaan julkaise tällaisia lauluja.
– Niin, kyseessä on tosiaan balladi, jonka sanoituksessa kiitetään parempia puoliskoja esimerkiksi siitä, että olemme saaneet reissata maailmalla vuosikausien ajan.
– Kaikilla yhtyeen jäsenillä on nykyään jälkikasvua, eikä pitkistä kiertueista tulisi tietenkään yhtään mitään ilman arjen pyörittämiseen kykeneviä kotijoukkoja. Jos kappaleen sanoitus on jonkun mielestä liian juustoinen, niin se on vain ja ainoastaan hänen ongelmansa. Hah hah!
Vilkaistaanpa vielä lopuksi isompaa kuvaa… Kun ajattelet Sonata Arctican kahtakymmentä vuotta ja kymmentä studioalbumia, millaisia ajatuksia mieleesi nousee?
– Jos joku olisi väittänyt vuonna 1999 Sonatan olevan elämänsä vedossa kaksikymmentä vuotta myöhemmin, en olisi välttämättä uskonut, Kakko naurahtaa.
– Kun meidät valittiin Stratovariuksen mittavan Euroopan-kiertueen avausyhtyeeksi pian Ecliptican ilmestymisen jälkeen, fiilis oli täysin epätodellinen. Että eihän tämän siistimpää voi olla. No, aika moneen siistiin juttuun on törmätty sen jälkeenkin!
– Ja ne albumit… Kuten sanoin, neljä ensimmäistä julkaisua on linjassa keskenään, kun taas vuodet 2007–12 vierähtivät aika villissä musiikillisessa vuoristoradassa. Kokeilevan Unia – The Days of Grays – Stones Grow Her Name -trilogian jälkeen ilmestynyt Pariah’s Child oli vähän virtaviivaisempi ja helpommin omaksuttava levy, ja tämä suuntaus on jatkunut myös The Ninth Hourilla ja Talviyöllä. Uusin pitkäsoittomme on toisin sanoen taas yhden ”löyhän trilogian” päätösteos… Saapa nähdä, mitä tapahtuu seuraavaksi, mutta yhden asian tiedän: matka jatkuu vielä pitkään!
Julkaistu Infernossa 8/2019.