René Rutten, 49, on luotsannut The Gathering -yhtyettä jo 33 vuoden ajan. Kitaristi ei ole koskaan ollut ryhmän näkyvin tai kuuluvin osa, joka tekisi itsestään ison numeron, mutta yhtyeensä moottori hän on ollut.
Silmälasipäinen hollantilainen hymyilee leveästi ja sanoo, että vetäytyminen on hänellä verissä, koska hänen kotikaupungissaan Nijmegenissä ei juuri uskottu muusikon ammattiin.
– 70- ja 80-luvun Hollanti oli futiksen ja teollisuuden luvattu maa. Rockhommia pidettiin brittiläisenä ja amerikkalaisena huuhaana, René naureskelee.
– Sitten Van Halenistä tuli maailman kovin rockjuttu ja kaikki alkoivat hehkutella, että Alex ja Eddie Van Halen asuivat lapsuutensa Hollannissa. Siitä sai kuulla kaikenlaista legendaa. Jos se kaikki olisi ollut totta, Van Halenit olisivat olleet jokaisen paikallisen musiikkiopettajan opissa ja käyneet alueen jokaista koulua.
– En koskaan tavannut kumpaakaan, mutta heillä oli iso vaikutus siihen, että minä ja veljeni Hans uskalsimme uskoa, että hollantilaisetkin bändit voivat olla muuta kuin pubeja kiertävä harrastus.
Insinöörin ja urheilijan bändi
Ruttenin veljesten tarina ei edennyt niin, että he olisivat saaneet suoran kipinän rockin soittamiseen vaikkapa Van Halenin veljeksiltä. Itse asiassa lapsuudessaan René ei haaveillut muusikon urasta lainkaan.
– Isälläni oli akustinen kitara ja hän oli niin hullu country & western -fani, että kuvittelimme pitkään kaiken musiikin olevan sitä samaa jollotusta, hän nauraa.
– Minä sen sijaan olin täysin insinöörimäinen nörtti. Minua kiinnosti ennemmin se, miten kaikki asiat toimivat. Jo lapsena rakastin pistää kaikki laitteet palasiksi. Rakennan yhä kaikki kitaravahvistimeni ja -pedaalini itse.
– Kitaraa aloin soittaa vasta 15-vuotiaana. Olen vasenkätinen ja minulle tuotti vaikeuksia löytää kunnollisia kitaroita. Yritin opetella soittamaan oikeakätisesti, mutta siitä ei tullut mitään. Iron Maiden oli lopullinen innostajani. Sen kuulemisen jälkeen halusin ymmärtää, miten sellaiset soundit syntyvät. Lähdin siis fiilistelemään myös raskasta musiikkia soundi edellä.
– En ole tänäkään päivänä tekninen kitaristi, enkä ikinä kykenisi soittamaan nopeita sooloja, mutta rakkauteni hyviä melodioita ja kitaroilla syntyviä äänimaisemia kohtaan on vain vahvistunut.
Nuori hollantilainen hamusi yhä doomimpaa ja raskaampaa metallia ja perusti bändin laulaja Bart Smitsin kanssa. The Gatheringin kivijalka alkoi hahmottua, kun Renén veli Hans liittyi yhtyeen rumpaliksi.
– Hans oli nuorena urheilija eikä millään tavalla muusikko, ja myöhäisherännäisyys musiikkiin yhdisti meitä. Veljen kanssa soittamisessa on etunsa ja haittansa. Hän on se tyyppi, joka tukee minua kaikkein eniten ja myös ärsyttää kaikkein pahiten. Kun olemme olleet kolme kuukautta kiertueella, en haluaisi nähdä häntä perheen joulupöydässä.
– The Gatheringin kannalta veljeytemme on ollut ratkaisevan tärkeää. Hans on ollut aina se tyyppi, jolle voin purkaa höyryjä, oli aihe mikä tahansa. Voimme riidellä mistä vain, mutta loppujen lopuksi sovimme aina asiat, koska olemme veljeksiä. En olisi selvinnyt kaikesta kokemastamme ilman häntä.
Naiivit vuodet
Pikkuhiljaa Ruttenin veljesten ympärille alkoi kerääntyä samanhenkisiä teini-ikäisiä muusikonalkuja. Pian he löysivät mukaan synisti Frank Boeijenin ja laulaja Marike Grootin, johon he tutustuivat The Gatheringin matkustettua Pohjois-Hollantiin äänittämään demoa.
– Nyt metallin, koskettimien ja naislaulun yhdistelmä ei kuulosta mitenkään erikoiselta, mutta tuolloin se oli jotain niin outoa, että moni levy-yhtiö vain nauroi meille, René sanoo.
– Hyvä puoli asiassa oli, että aloimme kerätä Mariken ansiosta uudenlaista yleisöä. Tyypillinen hollantilainen metalli-iltama 90-luvun alussa meni niin, että nuoret jätkät pakottivat tyttöystävänsä mukaan ja nämä murjottivat venuen takaosassa. Kun Marike alkoi laulaa bändissä, teinitytötkin alkoivat kiinnostua metallimusiikista.
Vaikka The Gathering on tunnettu kokeilevana yhtyeenä, toisen levynsä Almost a Dancen (1993) kohdalla bändi joutui toimimaan pakon edessä. René kuvailee albumia katastrofiksi.
– Always…-debyytillä [1992] meillä oli vapaat kädet, koska annoimme valmiin levyn Foundation 2000:lle. Nyt lafka määritti, kuka toisen levyn tuottaa ja kuka sillä laulaa. Vieraannuin albumista aika nopeasti.
– Olin alkanut kuunnella muutakin kuin Cathedralia ja Paradise Lostia. Aiemmin olimme kirjoittaneet kaiken musiikin kitaroilla, mutta nyt Frank alkoi tehdä kappaleita myös synalähtöisesti. Meillä oli paljon ideoita, mutta jostain syystä levy-yhtiö halusi väkisin Nielsin [Duffhuës] laulamaan albumille, ja… kuuntele nyt sitä levyä. Se muistuttaa minua siitä, että olin vähällä lopettaa musiikin tekemisen alkuunsa.
The Gathering oli tauolla, kun René ja hänen veljensä kävivät vuorollaan armeijan ja hieman nuoremmat bändiläiset viimeistelivät koulunsa. Uusi kipinä löytyi yllättävältä taholta.
– Aloin työskennellä pubissa, jossa oli liveiltamia. Yhtenä lauantai-iltana lavalta alkoi kuulua aivan uskomatonta laulua, jollaista en ollut ennen kuullut. Laulaja oli muuan Anneke van Giersbergen, René muistelee lämpöä äänessään.
– Anneke kiinnostui heti, kun kerroin The Gatheringin olevan tekemässä keskitempoista, melodista ja raskasta mutta tunnelmallista metallia, jossa on paljon koskettimia. Emme olleet oikeasti säveltäneet kappalettakaan ja taisin vähän esittää, että tiedämme mitä teemme. Yhden Anneken kanssa äänitetyn demon jälkeen me oikeasti tiesimmekin.
– Century Media innostui demosta niin, että halusi meiltä kokonaisen levyn. Se oli kuin unta.
Omaehtoinen menestys
Mandylion (1995) oli The Gatheringin ja René Ruttenin elämän murros. Pienestä hollantilaisesta harrastelijaporukasta oli pakko kasvaa ammattilaisia nopeasti, koska bändiin suhtauduttiin yhä hieman nuivasti.
– Saksan Rock Hardissa riideltiin viikkoja siitä, voivatko he laittaa Anneken lehtensä kanteen, René hekottelee.
– Nainen metallibändissä ei ollut tarpeeksi ”metallia”. Se ei ollut uskottavaa. Lehdessä pelättiin, että lukijat kaikkoavat, ja osa toimittajistakin kavahti koko asiaa. Tuntuu aika etäiseltä nyt, vai mitä?
– Se oli tärkeä oppitunti: jos teet jotain erilaista, älä odota, että tulet hyväksytyksi heti. Se vaatii aikaa. Ihmiset ovat arkoja muutokselle. Jos maltat pitää kiinni jutustasi, voitat pikkuhiljaa ihmisiä puolellesi ja olet luonut jotain uutta.
Kitaristi nauraa vastaanottaneensa toimittajilta julkisia anteeksipyyntöjä törkeästä käytöksestä Annekea ja bändiään kohtaan. Tähän vaadittiin kuitenkin se, että The Gathering löi läpi Hollannissa.
– Ensimmäiset Mandylion-arviot olivat murskaavia. Meidät tuomittiin tähdenlennoksi ja kaupallisiksi pyrkyreiksi. Kuinka ollakaan, seuraavana vuonna soitimme kaikilla Hollannin suurimmilla rock- ja jopa popfestareilla, kuten Pinkpopissa, joka on maamme suurin musiikkitapahtuma.
– Muistan kun juttelin Hansin kanssa, että nyt on se hetki, kun pidämme päät kylmänä. Mitä tahansa tapahtuukaan, otamme kaiken vastaan ilolla. Emme lähteneet esittämään rocktähtiä, koska emme olleet sellaisia.
– Mahdollisuuksia nuppiin kihahtamiselle olisi kyllä ollut. Strange Machinesistä tuli Hollanissa valtava hitti, kiitos erään radio-dj:n, joka alkoi soittaa sitä ohjelmassaan keskellä arkipäivää. Yhtäkkiä The Gathering oli kaikkialla.
Jättimäinen menestys omaperäisellä musiikilla ei tarkoittanut sitä, että Century Media olisi luottanut The Gatheringiin.
– Halusimme tehdä jotain erilaista ja julkaista levyn jo seuraavana vuonna, René sanoo pilke silmässään.
– Century Media ei ollut samaa mieltä. Halusimme vaihtaa studiota, he kielsivät sen. Halusimme tehdä levyn eri tuottajan kanssa, he estivät senkin. The Gatheringin piti olla takuuvarma rahakone.
– Nighttime Birds [1997] äänitettiin halvalla ja mahdollisimman lyhyessä ajassa. Voit varmasti aistia sen levyltä. Se on takuuvarmaa sen hetken The Gatheringiä, mutta kovin intohimoiseksi sitä ei voi kutsua.
Bisneksen sääntöjä vastaan
Seuraavan kerran Century Medialle äänittäessään René ja kumppanit päättivät taistella tulella tulta vastaan.
Vaihtoehtorockista, shoegazestä ja triphopista innostunut yhtye vaati saada tehdä tupla-albumin, työskennellä tuottaja Attie Bauw’n kanssa ja antaa albumin kuultavaksi vasta valmiina.
– Olimme täysin rakastuneita Radioheadin OK Computer -albumiin ja saaneet tarpeeksemme analoginauhoille äänittämisestä, joten teimme levyn täysin digitaalisesti. Se onnistui ainoastaan rakentamalla Attie Bauw’n kanssa kaikki laitteistot alusta alkaen itse. Me ikään kuin loimme soundimme uudelleen. Koko How to Measure A Planet? -levyn [1998] äänitykset olivat yhtä suurta oppimisprosessia.
René nauraa levyn 29-minuuttisen nimikkokappaleen olleen sekä taiteellinen irtiotto että statement levy-yhtiön suuntaan.
– Miksauksen loppupuolella innostuimme projektorilla heijastamastamme 2010: The Year We Make Contact -elokuvasta. Päätimme katsoa, mitä saamme aikaan, jos laitamme elokuvan pyörimään ja improvisoimme ääniä laitteistamme alusten lähestyessä planeettoja valkokankaalla.
– Minulta on kysytty, missä aineissa olin tätä trippiä tehdessäni, mutta voin vannoa, että olin huumaantunut vain uudesta tekniikasta. Ja ehkä vähän oluesta. Olin jälleen se nörtti, joka pystyi luomaan jotain ihan uutta!
Yhtye levytti Century Medialle vielä if_then_else-albumin (2000) ja muutaman livetallenteen, kunnes René tuli siihen tulokseen, että bändi lähtee, sopimusrikkomuksen uhallakin. Seuraava siirto oli Renén näköinen: hän selvitti, miten levy-yhtiötä pyöritetään, ja perusti sellaisen itse.
– Olin pettynyt musiikkibisnekseen. Halusin työrauhan. En halunnut ajatella kaupallisuutta musiikkia tehdessäni. Oli se naiivia tai ei, uskoin siihen, että jos musiikki on aitoa ja hyvää, ihmiset löytävät sen.
– Lopulta kaikki oli yksinkertaista. Äänitimme levymme itse, järjestimme miksaajan, lähetimme nauhan masterointistudioon ja levy matkasi sieltä eteenpäin painofirmalle. Suurin ero entiseen oli se, että nyt teimme myös bookletit itse ja lähetimme nekin painoon.
– Ainoa asia, joka oli erityisen hankalaa, oli promootio. Century Medialla oli kaikki langat käsissään levyjen mainostamisen ja haastattelujen suhteen. Kesti kauan verkostoitua omillamme. Mutta se kannatti.
Vapautta ja kuolemaa
The Gathering saavutti tavoittelemansa taiteellisen vapauden Souvenirs- ja Home-albumeilla, jotka julkaistiin yhtyeen oman Psychonaut Records -levymerkin kautta vuosina 2003 ja 2005.
– Aloimme tehdä Souvenirsia Zlaya Hadzichin kanssa, ja se oli jälleen kaiken opettelemista lähtöruudusta. Olimme täysin omillamme mutta myös paineettomia, ja ensi kertaa nautin levynteosta.
– Olimme Bristol-soundin lumoissa. Pidimme paljon Massive Attackistä ja Portisheadistä, mikä tuskin jäi epäselväksi.
Halusimme sotkea klassisia soittimia ja moderneja soundeja tietokoneilla äänitettyihin looppeihin.
– Homella veimme kaiken vielä pidemmälle. Keksimme rakentaa oman studion kirkkoon keskelle ei-mitään. Otin sen eräänlaisena kokeena. Mitä tapahtuu, jos menemme pariksi kuukaudeksi studioon ja katsomme, mitä siitä syntyy. Olen yhä ylpeä sen levyn omalaatuisista, jättimäisistä loopeista, jotka kuulostavat kuin suurten tehdaskoneiden ääniltä.
Kitaristin ääni tummenee, kun hän kertoo suurimman riemun muuttuneen hetkessä synkimmäksi suruksi.
– Äänitysten aikana minun ja Hansin isä menehtyi. Se tapahtui studiolla. Hän oli kokkaamassa meille saadessaan massiivisen sydänkohtauksen. Hän kuoli heti.
– Muut purkivat studion samalla kun minä ja Hans hautasimme isämme kotikaupungissamme, emmekä jatkaneet levyn työstämistä yli kuukauteen. Albumi ei tavallaan valmistunut aivan täysin ikinä. Se on keskeneräinen. Paljon kitaroita, koskettimia, elektronisia juttuja ja kerroksia jäi uupumaan.
– Jos kuuntelen sitä nyt, muistan vain isäni kuoleman. En mitään muuta. Levy on synkkä, kolkko ja karu kokemus. Kumma kyllä se otettiin vastaan suurella innolla, ja Homesta tuli menestyneimpiä levyjämme.
Kitkerä hymy
The Gathering oli alkanut saavuttaa melkoisen suosion bändiksi, jonka jokainen albumi oli eronnut edeltäjästään.
Yhtye kiersi maailmaa ja soitti joka ilta tuhansille ihmisille. Renén unelma oli käynyt toteen. Hän soitti omaehtoisessa bändissä, jonka kuulijat todella halusivat bändin tekevän uusia asioita.
Sitten Anneke van Giersbergen jätti yhtyeen.
– Kaikki muuttui omituiseksi erittäin nopeasti, enkä voi vieläkään suhtautua asiaan kovin lempeästi. Anneken itsekäs teko muutti minun, koko bändin, crew’n ja monien muiden ihmisten elämät täysin, kitaristi huokaisee syvään.
– Anneke oli saanut esikoisensa ja mennyt naimisiin. Sanotaan näin, että hänen miehensä on muusikko, joka ei koskaan saavuttanut mitään. Hän kituutti työskentelemällä opettajana ja Anneke koki kai huonoa omaatuntoa siitä. Anneken mielestä hänen oli valittava perheensä ja The Gatheringin välillä.
– Sovimme tiedottavamme asiasta eräänä iltapäivänä kello neljä. Kaksi yli neljä Anneke tiedotti perustaneensa miehensä kanssa bändin, Agua de Anniquen. He eivät voineet odottaa edes seuraavaan päivään. Jostain syystä huomio oli käännettävä välittömästi.
– Hän julisti, ettei enää pidä musiikistamme ja haluaa tehdä poppia. Sittemmin hän on tehnyt satoja vierailuja, Vuur-yhtyettä, The Gentle Stormia, Devin Townsendia ja mitä tahansa, millä saa pidettyä itsensä jotenkin pinnalla. Hän meni paikalliseen tosi-tv-musiikkiohjelmaan Floor Jansenin jälkeen. En tiedä, onko hän keksinyt ikinä mitään itse.
– Anneke ei ole säveltäjä, mutta haluaisi kovasti olla sitä. Hän hyppelee opportunistisesti projektista toiseen ja kiertää soolona soittaen settiä, josta puolet on The Gatheringiä. Niitä biisejä, joista hän ei oikeastaan enää pitänyt. Kun hän hymyilee päälle, moni pitää häntä virheettömänä enkelinä, mutta voin kertoa, että meille hän ei ollut sitä.
Syksyllä 2014 The Gathering oli aikeissa tehdä 25-vuotisjuhlakeikkoja. Tomu Anneken eron jäljiltä oli laskeutunut, joten yhtye pyysi häntä mukaan. Siitä seurasi Renén mukaan outo tapahtumaketju.
– Kerroimme hänelle, että keikat toimivat vain, jos hänkin on mukana. Anneke suostui, jotta voisi näyttää koko maailmalle, että välimme ovat kunnossa. Hän oikeasti muotoili asian juuri näin.
– Pian Anneke itse keksi ajatuksen suuresta The Gathering -kiertueesta näiden keikkojen päälle. Ehdimme suunnitella kaiken valmiiksi. Pistimme bändin kaikki muut suunnitelmat jäähylle. Sitten hän meilasi meille, ettei voikaan tehdä kiertuetta, koska se ei sovi yhteen hänen perheensä suunnitelmien kanssa.
– Olimme jälleen samassa tilanteessa kuin vuonna 2007, polttaneet taas kerran paljon aikaa ja rahaa yhden ihmisen vaiheilun takia. Tämän myötä opin arvostamaan yhä enemmän sitä tasapainoa, jossa elän nyt.
Tasapainoa, rauhaa – ja tragedia
René Rutten myöntää, että hän oli pitkään pettynyt, vihainen ja katkera kaikesta tapahtuneesta, kunnes totesi itselleen, että The Gathering oli olemassa jo ennen Annekea, eikä hänen elämäntyönsä perustu yhteen laulajaan.
– Kun saimme asiamme järjestettyä ja päätimme jatkaa, meillä oli käsissämme yli neljäsataa hakemusta The Gatheringin laulajaksi. Ja koska olemme vähän liian kilttejä, kuuntelimme kaikki ne nauhat, René nauraa.
– Kun Silje [Vergeland] liittyi bändiin, aloitimme kaiken alusta. Teimme Disclosuren [2012] hyvin pitkälti itse. Opettelin äänittämään ja jopa miksaamaan. Se albumi on minulle hyvin rakas, koska se on niin kotikutoinen ja kuulostaa silti yhdeltä täyteläisimmistä levyistämme.
– Jos tiettyjä asioita ei olisi tapahtunut, olisimme voineet tehdä Siljen kanssa useampia levyjä. Hän herätti säveltäjän sisälläni eloon, ja huomasin, että kaipaan ympärilleni draaman sijaan tasapainoa tehdäkseni musiikkia.
Disclosuren jälkeen yhtye julkaisi sille Afterwords-nimisen ”jatko-osan”, mutta sitten ehti kulua yhdeksän vuotta ennen uutta The Gathering -albumia. Kun René avaa syitä tähän, hän nieleskelee palaa kurkussaan.
– Neljä vuotta sitten poikani menehtyi, hän sanoo lopulta hiljaa.
– Yhtäkkiä ne asiat, jotka olivat merkinneet minulle kaikkea, eivät merkinneet mitään. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sitä, kun rakkaus tuhoutuu pieniksi sirpaleiksi. Kun hautaa oman lapsensa.
– Minun oli pakko hakea apua, koska en nukkunut enää ollenkaan. Se oli kammottavaa. Minusta tuntui kuin oma ihmisyyteni olisi kuollut lapseni mukana. Hetken olin varma, että myös The Gathering loppuu.
– Sitten musiikkia alkoi pikkuhiljaa syntyä. En halunnut tehdä synkkää albumia, ja Beautiful Distortion onkin kirjoitettu niistä tuntemuksista, kun elämä alkaa taas tuntua elämältä. Se oli täydellistä terapiaa.
Hymyilevä René kertoo löytäneensä pikkuhiljaa vanhan innokkaan itsensä.
– Koko uusi albumi on Dolby Atmos -miksattu, mutta juuri kenelläkään ei ole sopivia laitteita sen kuunteluun. Vielä. Tiedän, että tällä hetkellä on suunnitteilla kuulokkeita, joilla Atmos-kuuntelu onnistuu.
– Kuvittele, että saisit stereosoinnin oheen yhdeksän uutta kanavaa, joissa voi tapahtua vaikka mitä. Käsityksesi musiikista muuttuisi, kun laulaja voisi kiertää ympärilläsi, isot kirkkosalissa äänitetyt soundit kuulostaisivat kaikuineen oikeasti suurilta ja voisimme säveltää 11-kanavaista musiikkia ihan uudella tavalla.
– Huomaatko? Nörtti mikä nörtti. Vielä viisikymppisenäkin! En taida olla valmis lopettamaan ihan vielä.
Julkaistu Infernossa 5/2022.