”Judas Priestin lopettaminen olisi ollut tyhmä päätös” – haastattelussa metallijumala Rob Halford

Judas Priest oli lopettaa uransa viitisen vuotta sitten. ”Sehän olisi ollut anteeksiantamattoman tyhmä päätös”, laulaja Rob Halford kertoo tuoreen Battle Cry -livetallenteen äärellä. Metallijumalan sanoihin on helppo yhtyä – taas kerran.

14.05.2016

Nyt on nimittäin melkoisen hyvä tunnelma, eikä Saksa ole vieläkään paska maa. Eletään viime elokuun ensimmäisen lauantain viimeisiä tunteja, ja tähtiloisteinen kesäyö halaa lämpimästi koko Pohjois-Saksaa.

Jo 26. kertaa järjestetty, pikavauhtia loppuunmyyty Wacken Open Air on saavuttamassa arvoisensa finaalin muun muassa Sabatonin, Amorphisin, Dream Theaterin, Opethin, Savatagen, In Flamesin, Stratovariuksen ja Cannibal Corpsen jälkeen – ja mikäpä sopisikaan loppuottelijaksi paremmin kuin heavy metalin syntysijoilla vuonna 1969 perustettu, kuluttavista vuosikymmenistä huolimatta edelleen huimassa iskussa oleva Judas Priest.

Ilkeiden rankkasateiden alla päivä- ja yökausia värjötellyt 80 000 -päinen yleisömassa repeää valtavaan riemuun, kun birminghamilaisviisikko nousee estradille edellisvuonna ilmestyneeltä Redeemer of Souls -albumilta poimitun Battle Cry/Dragonaut -kaksikon tahdissa.

Yhtä innoissaan näyttävät olevan myös Judas Priestin herrat. Aina yhtä tyylikäs rumpali Scott Travis heittelee kapuloitaan ilmaan sen minkä tanakalta soitoltaan ehtii, Ian ”Ikihonka” Hill nyökkäilee bassonsa kanssa omalla paikallaan, aivan kuin tuhansia kertoja aiemminkin, ei-niin-istuviin pöksyihin sulloutunut kitaristi Glenn Tipton virnuilee tyytyväisenä kulmiensa alta, keulakuva Rob Halford kirkuu melkein kuin nuoruutensa päivinä ja 36-vuotias kitaristijuniori Richie Faulkner pitää huolta show’n energisyydestä.

Reilun puolitoistatuntisen keikan loppupuolella metalliseurakunta intoutuu kuurouttaviin yhteislauluihin. Kymmenientuhansien fanien hoilaamat ”I’m elected electric spy / I’m protected electric eye”- ja ”Living after midnight, rockin’ to the dawn / Lovin’ ’til the morning, then I’m gone, I’m gone” -rivit tuntuvat tärisyttävän maata jalkojen alla.

Tämä syvälle mielen perukoille porautunut tunnelma palautuu elävästi mieleen eräänä maaliskuun iltana, vähän ennen kuin Rob Halfordin on määrä pirauttaa Infernolle. Luvatulla hetkellä puhelin soikin – no, totta hemmetissä se soi. Kyllä näinkin älyvapaaksi muuttuneessa maailmassa sentään Metallijumalaan voi luottaa.

– Onpa mukava kuulla, että Wackenin-konserttimme maistui noin hyvin. Anteeksi kirosanani, mutta se iltama oli meillekin aivan perkeleen mahtava kokemus, Halford aloittaa.

– Wackenissa on aivan erityislaatuinen fiilis. Tapahtuman kymmenettuhannet liput viedään käsistä yhdessä hujauksessa, ja kaikkialta maailmasta saapuvien metallifanien luoma yhteisöllinen tunnelma on jotakin aivan uskomatonta. Paikan päällä festivaalialueella tuntuu, että metallin sanoma on vahvempi kuin yhdenkään uskonnon. Itse asiassa, Wackenissa tuntuu jopa siltä, että musiikki on elämää suurempi asia.

– Kun konserttimme Wackenissa aikoinaan vahvistui, päätimme saman tien julkaista sen konserttitallenteena. Tätä päätöstä ei ole tarvinnut katua.

Millaisia ajatuksia viime vuoden lopulla päättynyt Redeemer of Souls -maailmankiertue ylipäänsä nostaa mieleesi?

– Redeemer of Souls on erittäin tärkeä julkaisu Judas Priestin historiassa. Tuo albumi sinetöi väkevän paluumme jäähyväisiksi aiotun edellisen maailmankiertueen jälkeen. Halusimme Redeemer of Souls -kiertueen olevan massiivinen ja päätimme ulottaa sen joka puolelle. Soitimme lopulta noin 130 keikkaa puolentoista vuoden aikana eri puolilla maapalloa.

– Ainoa huono puoli tässä on, että biisilistan tekeminen käy vuosi vuodelta vaikeammaksi. Mehän saamme valita, tai joudumme valitsemaan, setin satojen kappaleiden joukosta. Epäilemättä yleisöstä löytyy jokaisen keikan jälkeen suuri joukko ”ne eivät taaskaan soittaneet suosikkibiisiäni” -surkuttelijoita, mutta voin lohduttaa heitä sanomalla, etteivät ne minunkaan suosikkibiisini välttämättä löydy listalta!

Kuin huomista ei olisi

Kuten viime vuosien aikana on tullut harvinaisen selväksi, vuosien 2010–12 Epitaph-maailmankiertue ei todellakaan jäänyt Judas Priestin joutsenlauluksi. Brittiyhtyeen ajatukset kääntyivät itse asiassa tien päällä täysin päälaelleen.

– Kun Richie tuli uudeksi kitaristiksemme K.K. Downingin paikalle keväällä 2011, hän sähköisti koko bändin aivan uudella tavalla. Saimme Richien innokkuudesta valtavasti uutta virtaa ja ryhdyimme pohtimaan, että hetkinen sentään, miksi ihmeessä lopettaisimme näin hienon yhtyeen. Sehän olisi ollut anteeksiantamattoman tyhmä päätös, jota olisimme katuneet todella raivokkaasti, Halford puuskahtaa.

Eläkkeelle soittohommista vetäytynyt K.K. Downing on maininnut viime aikoina parikin mahdollisuutta, joiden toteutuessa hän voisi vielä palata perustamansa yhtyeen riveihin. Näitä olisivat yhteiskiertue brittikollegojen Iron Maidenin ja Black Sabbathin kanssa (no, tämän suhteen pitää kiirettä, sillä Sabbathin ura loppuu tämänhetkisen tiedon mukaan myöhemmin tänä vuonna) ja mahdollinen Rock and Roll Hall of Fame -kunnianosoitukseen liittyvä juhlakeikka.

Halford ei kuulosta täysin vakuuttuneelta.

– K.K. teki täysin oman päätöksensä, kun hän lähti Judas Priestistä. Toivoimme hänelle kaikkea hyvää ja toivomme edelleen sitä samaa. Mutta ei minulla ole oikeastaan mitään kommentoitavaa näihin ”voisin tulla takaisin” -heittoihin – varsinkaan kun Sabbath/Maiden-kiertuetta ei todellakaan ole näköpiirissä, eikä sen puoleen Hall of Fame -kunnianosoitustakaan.

Judas Priestin tulevaisuutta laulajalegenda sen sijaan kommentoi hyvinkin innostuneella äänenpainolla.

– Pidämme bändipalaverin Englannissa vielä kuluvan kevään aikana lyödäksemme lukkoon suunnitelmia ja aikatauluja, solisti aloittaa.

– Tavoitteena on kirjoittaa ja nauhoittaa seuraava studioalbumi mahdollisimman nopeasti. Emme tietenkään aio hätäillä turhaan, mutta emme myöskään ole jäämässä lomailemaan. Itse asiassa, tämähän vaikuttaa paluulta 80-luvulle, jolloin julkaisimme kuusi studiolevyä ja kiersimme maailman moneen otteeseen. En itse asiassa vieläkään ymmärrä, miten selvisimme siitä rääkistä suhteellisen selväjärkisinä.

– Usko pois, Judas Priestin sisäinen fiilis on juuri nyt niin hemmetin hieno kuin se ylipäätään voi olla. Emme todellakaan anna tämän kuumana roihuavan liekin hiipua vaan puskemme eteenpäin kuin huomista ei olisikaan!

Sydämen ääntä

Siitä huomisesta ei koskaan tiedä, mutta menneisyyttä ei saa pois kulumallakaan. Siitä puheen ollen: Sad Wings of Destiny, eräs Judas Priestin oleellisimmista julkaisuista, myös vaikkapa Opeth-kippari Mikael Åkerfeldtin mielestä, täytti 40 vuotta maaliskuun lopulla. Halford muistelee levytyksen aikoja mielellään.

– Olimme julkaisseet Rocka Rolla -debyyttimme pari vuotta aikaisemmin, ja useimpien fanien mielestä se on kehno levytys. Okei, se ei ole parhaimpiamme, mutta bändin potentiaali kiistämättä kuuluu joistakin kappaleista, kuten Dying to Meet You/Hero, Herosta. Se voisi soundata todella kovalta, jos toteuttaisimme sen nykyisillä taidoillamme ja raskaammilla soundeilla, Halford aloittaa.

– Meillä oli siis jo jonkinlaista kokemusta studiotyöskentelystä, mutta muistan meidän olleen melko hermostuneita Sad Wings of Destinyn sessioiden alkupuolella. Onneksi huomasimme aika pian olevamme paljon parempi yhtye Rocka Rolla -aikakauteen verrattuna, ja tunnelma vapautui saman tien. Lopputuloksena on varsin hieno kokonaisuus, ja biisit kuten Victim of Changes ja The Ripper näyttivät meille tietä eteenpäin.

– Muistan myös, miten totaalisen rahattomia olimme. Nauhoitimme suurimman osan materiaalista yöllä, sillä tuolloin studioaika oli halvempaa. Saimme levy-yhtiöltä viitisen puntaa mieheen per päivä, ja sillä oli tarkoitus ostaa niin juomat kuin syötävätkin. Silloin viidellä punnalla sai kaupasta enemmän kuin nyt, mutta ei sillä paljon saanut!

Turbo, tämän lehden julkaisupäivänä 30 vuotta täyttävä levytys, taas syntyi kohtalaisen erilaisissa tunnelmissa.

– Pidimme niihin aikoihin vähän lomaakin ja nautimme Defenders of the Faith -albumin [1984] menestyksestä. Sitten menimme Espanjan Marbellaan kirjoittamaan uutta materiaalia, ja sitä sitten syntyikin kahden levyn verran. Turbo ilmestyi vuonna 1986 ja materiaalin toinen puolikas Ram It Down pari vuotta myöhemmin.

– Erityisesti Glenn innostui Espanjassa kitarasyntetisaattoreista, ja ne sitten soivatkin levyllä varsin runsain mitoin. Mikäli muistan oikein, meistä kaikista tuntui hienolta kokeilla uusia teknisiä oivalluksia ja nähdä miten ne toimivat lauluääneni kanssa.

– Turbo on tunnetusti jakanut Priest-fanien mielipiteitä, mutta diggarien kannattaisi muistaa, että meiltä on ilmestynyt muitakin hyvinkin poikkeavia levyjä. Ja kaikki nämä pitkäsoitot ovat tulleet suoraan sydämestä.

Bluesjumala?

Judas Priestin aktiivisuusaste jatkuu korkeana, mutta Halford on ehtinyt paljastaa unelmoivansa muun muassa blueslevyn tekemisestä.

– Se on todellakin pitkäaikainen haaveeni! Ennen liittymistäni Priestiin 70-luvun alussa kuuntelin ahkerasti muun muassa Howlin’ Wolfia, Muddy Watersia ja John Lee Hookeria.

– En ole suunnitellut mahdollista bluesjulkaisuani vielä sen tarkemmin. Sehän voisi olla ihan perinteistä kamaa tai sitten raskaammalla ja modernimmalla otteella tulkittua bluesia. Toivon mukaan pääsen työntouhuun jonakin päivänä.

Entä näetkö oman Halford-yhtyeesi aktivoituvan vielä jonakin päivänä?

– Homman käynnistäminen vaatisi paljon ponnisteluja, mutta ei se mahdotonta ole. Vuosina 2000 ja 2002 ilmestyneet Resurrection ja Crucible ovat todella hyviä levyjä – kuten on myös vuonna 1993 julkaistu Fight-yhtyeeni War of Words, Halford tuumaa.

– Niin, olen ylpeä omista albumeistani, mutta Judas Priest on nyt ykkösprioriteettini – ja tulee olemaan koko yhtyeen loppu-uran ajan. Sydämeni sanoo niin.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2016.

Lisää luettavaa