Vastakohdat täydentävät toisiaan, sanotaan. Yhdysvaltalaisen Deftonesin kohdalla tämä on ollut harvinaisen totta läpi koko bändin tuotannon, jossa jokaiselle musiikilliselle voimalle on löytynyt vastavoima.
Kuin tätä teemaa myötäillen saan heittää ennakkoluuloilla vesilintua soittaessani Deftonesin synisti-sämplääjälle Frank Delgadolle. Odotan kohtaavani etäisen ja yhdysvaltalaisella tavalla kiihkeän artistin, mutta linjan toisesta päästä löytyykin harvinaisen rauhallisesti artikuloiva mies, joka tarttuu välittömästi aiheeseen.
– En tiedä itsekään, onko se mustavalkoisuutta vai harmaansävyjä, mutta olemme aina olleet ääripäihin kallistuva bändi, Frank toteaa. – Siis ihan kaikissa tekemisissämme! Emme kaihda mitään sellaista, mikä herättää meissä niitä tunteita, joiden takia tätä musiikkia tehdään. Sen takia musiikkimme sopii yhtä aikaa kaikille… ja ei kenellekään.
– Jopa uuden levymme kansi on hetkellinen, todella kaunis otos lintuparvesta ja sen värimaailma huokuu rauhallisuutta, mutta albumin nimeksi valikoitui karunkuuloinen Gore. Siinäpä Deftonesin ydinolemusta täydellisimmillään!
Elä sen kanssa
Kun muusikoiden kanssa puhuu vuonna 2016 uuden albumin julkaisusta, sävy toistaa itseään. Toisaalta albumista ollaan innoissaan, mutta samalla kyynisyys musiikkimaailman tilasta ei meinaa unohtua. Frank on toista maata.
– Juuri nyt on pirun hienoa soittaa Deftonesin kaltaisessa bändissä. Jos maailma aukesi edessämme ihan uusilla tavoilla internetin vallankumouksen myötä, se jatkaa nykyään vain laajenemistaan. On todella inspiroivaa huomata, miten eri tavoilla voi julkaista ja ylipäänsä äänittää musiikkia, Frank intoilee.
– Vielä joitakin vuosia sitten kaikki pyöri saman kaavan ympärillä. Sävellä biisejä, äänitä albumi, tee kiertueita ja toista tätä kaavaa. Nykyään tuntuu, että edes meidän mielikuvituksemme ei riitä läheskään kaikkiin mahdollisuuksiin, mitä vaikkapa kehittyvä somemaailma bändille antaa.
Edes monien kauhistelemat suoratoistopalvelut tai levymyynnin lasku eivät vaikuta hirvittävän Deftones-synistiä.
– Ymmärrän hyvin, että muutos pelottaa niitä, jotka katsovat musiikkia bisneslasien läpi, mutta kiukuttelullakin on rajansa. Kyllä, on totta että levymyynnit ovat pudonneet ja musiikkikulttuuri on muuttunut, mutta tämä ei eroa mitenkään siitä, kun aikoinaan siirryttiin vinyylistä cd-levyihin tai cd-levyistä mp3-tiedostoihin, Frank toteaa.
– Väistämättömästä muutoksesta kannattaa ottaa kaikki irti ja tajuta se, että loppupeleissä mikään ei ole muuttunut. Musiikki välittää tunteita, ja jos joku kuulee musiikkiamme, saa siitä säväreitä ja vieläpä ajattelee, että ”helvetti kun on hyvää matskua, näiden keikalle on päästävä”, minua ei liikuta se, mitä kautta biisit on kuultu.
Frank vie ajatuksen jopa niin pitkälle, että kokee maailman muuttuneen modernimmaksi mutta palaavan samalla musiikin suhteen lähemmäs niitä juuria, joista musiikin julkaisemisessa ja kiertämisessä oli alun perin kyse.
– Joskus musiikkia julkaistiin single kerrallaan, ja sitten, ehkä tarpeeksi hyviä biisejä tehtyään, sai tehdä levyn. Keikkailu oli kaikki kaikessa. Levyn tekeminen ei ollut itsestään selvää. Jossain vaiheessa tämä kääntyi lähes päinvastaiseksi, mutta nyt muusikot elävät jälleen kiertueillaan ja julkaisevat levyjä biisi kerrallaan, aivan kuin ympyrä olisi sulkeutunut.
Ota siitä oppia
Vanhakin koira voi oppia uusia temppuja, ainakin jos Frankiltä kysytään. Hän kertoo, kuinka Deftones löysi 8.4. ilmestyvää Gore-albumia säveltäessään kokonaan uuden lähestymistavan levyn valmistelemiseen.
– Jos haluaisin olla tylsä, voisin kai sanoa meidän asettuneen aloillemme, aivan kuin olisimme aikuisia, Frank naurahtaa itseironisesti. – Tosiasia on, että vielä joitakin vuosia sitten kaikki oli todella hektistä. Päätimme tehdä albumin. Kokoonnuimme yhteen. Kasasimme ideat. Menimme studioon. Äänitimme levyn. Kaikki tapahtui liiankin nopeasti.
– Nyt Goren kohdalla taas… Sanotaanko vaikka näin, että otimme aikamme. Hengailimme yhdessä kolmisen viikkoa, soitimme keikkoja, jammailimme ja pidimme hauskaa. Sitten saatoimme viettää aikaa perheidemme parissa kaikessa rauhassa, kunnes palasimme yhteen tauon aikana kypsyneiden biisien kanssa ja saimme niihin ihan uutta kulmaa.
Deadline voi olla yhdelle luovalle ihmiselle siunaus, toiselle kirous. Deftonesin kohdalla vaakakuppi ei käänny selkeästi kumpaankaan suuntaan, mutta deadlinesta irti päästäminen johti luovuudenpuuskaan.
– Olemme aina tehneet musiikkia, jolla ei oikeastaan ole nimeä. Deftones ei ole kaikkein raskain tai kevein bändi. Emme tee aggressiivisinta, surullisinta tai iloisinta musiikkia. Emme soita lujaa ja täysillä, mutta emme himmailekaan. Se on ollut aina filosofiamme, mutta toisinaan olemme puskeneet joitakin puoliamme esille ajan ja pakon edessä.
– Gore on kuin huolella tehty Deftonesin ruumiinavaus. Minusta tuntuu, että tällä levyllä jokainen melodia ja riffi on saanut enemmän luonnetta ja särmää kuin joillain aikataulujen armoilla valmistelemillamme albumeilla aiemmin. Olemme joskus astelleet studioon puolivalmiin levyn kanssa, mikä ei ole ollut kaunista koettavaa, Frank naurahtaa.
Deftones on ollut siitä harvinaisen jännittävä orkesteri, että monien tuomitessa bändin kaikki biisit samasta puusta veistetyksi toiset löytävät raskaan kuoren alta sitäkin enemmän sävyjä.
– Oman soundin löytymisestä on tullut kaiketi jossain kohtaa kirosana, mutta rakastan sitä, kuinka Deftones kuulostaa Deftonesilta, teimmepä mitä tahansa. Tämä soundi syntyy siitä, kun tämä porukka soittaa yhdessä. Kukaan muu ei voi saada aikaiseksi sitä samanlaista fiilistä, joka syntyy meidän soittaessa yhteen.
Arvosta sitä
Elämä nostaa arvoaan siinä vaiheessa, kun ihminen joutuu kasvokkain kuoleman kanssa. Deftonesin tapauksessa vuodet 2008–13 olivat tässä mielessä tuskallista aikaa.
Frankin äänensävy muuttuu välittömästi kunnioittavan vakavaksi, kun hän tuumailee Deftonesin pitkäaikaisen basistin Chi Chengin vuonna 2008 tapahtunutta onnettomuutta, pitkää koomaa ja lopulta kuolemaa vuonna 2013.
– Sitä sanotaan aina, että se mikä ei tapa, vahvistaa, Frank aloittaa hiljaisesti. – Sitä taas ei useinkaan kerrota, että se mikä tappaa, muuttaa sinua ja koko elämää ympärilläsi lopullisesti sellaisilla tavoilla, joita et voi määritellä täysin vielä vuosienkaan jälkeen. Chi on monella tapaa edelleen läsnä elämissämme, joka päivä.
– Deftones on edelleen Deftones, ja minä olen edelleen minä, myös Chi’n kuoleman jälkeen, mutta mikään ei ole ennallaan. Kaikki nämä tunteiden vuoristoradat, joita kävimme pahimpien aikojen kuluessa läpi, olisivat varmasti voineet tuhota monta muuta bändiä, mutta jotenkin me vain silti jatkamme.
Juuri ennen musertavaa käännettä Deftones eli kenties huuruisimpia aikojaan, mistä kieli myös vuonna 2006 julkaistu Saturday Night Wrist -albumi. Kymmenen vuotta myöhemmin elämä Deftonesin sisällä ja ympärillä on kuin kolikon toiselta puolelta, eikä Frank peittele lainkaan sitä, kuinka suuri merkitys Chi Chengin onnettomuudella oli tässä.
– Tietenkin elämä ja ikä muuttavat ihmistä, mutta joskus on helppoa osoittaa jälkiviisaasti yksittäisiä hetkiä, jotka ovat olleet niitä ratkaisevia tienhaaroja. Olemme eläneet hyvin synkkiä, päihteidenkin sekoittamia aikoja, enkä rehellisesti sanottuna osaa kuvitellakaan, missä olisimme tänä päivänä, jos asiat olisivat edenneet tavallisemmalla tavalla.
– Eräässä vaiheessa jouduimme kyseenalaistamaan kaiken. Bändin, oman itsemme ja elämän ylipäänsä. Kun riuhtaistaan irralleen elämästä ja kokee kaiken kuin ulkopuolisin silmin, arvot muuttuvat. Juuri tämän takia en voisi olla enempää kiitollinen, että olemme ja elämme tässä ja nyt.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2016.