Kansallisaarre laatikossa – puntaroimme Amorphisin Joutsen-kauden summaavan vinyyliboksin

Millaisia jälkiä Amorphisin ”Joutsen-aikakauden” tuotannon kuunteleminen liki yhtä soittoa jättää? Asia oli syytä selvittää, kun postista putkahti kilotolkulla vinyyliboksia.

Kuva: Matti Riekki

Tunnustan. Mitä tulee Amorphisiin, olen jumittunut aika pahasti yhtyeen vanhempaan materiaaliin, eikä sen viime vuosituhannen levytysten paikkaa vie mielestäni mikään. Bändin 1990-luvun tarjonta on se toteemipaalu, johon kaikki muu vertautuu.

Myös faktat on silti syytä tunnustaa: menestyksen ja hyvinvoinnin mittareilla Amorphis on elänyt tällä vuosituhannella loisteliainta aikakauttaan. Bändi on kiertänyt ristiin rastiin maailmaa koko ajan kiihtyvällä tahdilla, soinut radiossa ja viihtynyt listoilla aivan eri tyyliin kuin vaka vanhoina aikoina.

Saatuaan maanläheisellä karismallaan valloittavan Tomi Joutsenen keulilleen Amorphisista on kasvanut tukevaa kansainvälistä suosiota nauttiva bändi, joka on tarjonnut nautintoa niin rajumman metallin kuin salonkikelpoisemman raskaan rockin kuulijoille – monesti yhdessä ja samassa biisissä.

Suomen virallisella albumilistalla Amorphis nousi ennen vuotta 2005 yleensä sijoille 7–8 ja parhaimmillaankin, vuoden 2001 Am Universumilla, paikalle 4. Viisi vuotta myöhemmin bändi puolestaan valtasi ensimmäisen listaykköstonttinsa ja on paistatellut siitä lähtien paalulla useaan kertaan. Mitalisijojen ulkopuolelle se ei ole uutta musiikkia sisältävillä studiolevyillään sittemmin pudonnut. 

Vuonna 1996 julkaistu Elegy oli yhtyeen – ja samalla Euroopan-levy-yhtiönsä Nuclear Blastin – ensimmäinen levy, joka kipusi Saksan sadan myydyimmän albumin joukkoon. Sijoitus oli 67. Siitä eteenpäin bändin tärkeimmän markkina-alueen listamenestys on ollut nousujohteista, mutta vasta tällä vuosituhannella Amorphis on nähty sikäläisessä top-20:ssa. Bändin viimeisin albumi pamautti Saksan listalla niinkin korkealle kuin neloseksi. 

Mutta tokihan nämä ovat vain numeroita, jotka eivät kerro bändin musiikillisesta laadusta tai kehityksestä sinällään mitään. Vinyl Collection 2006 – 2020 sen sijaan kertoo. 

Kaikkiaan yhdeksän levyä, joista kahdeksan tuplamallista. Boksi painaa kuin kaljakeissi. Siinä on Amorphis-hommia kerrakseen, vallankin kun aivoja jäytää pieni vastentahtoisuus lootan tarjonnan tiettyjä aspekteja kohtaan. 

Nyt kuunnellaan kertaheitolla, paljonko nahkeudelle on perusteita. 

Uudelleensyntymä 

Infernossakin puhutaan harva se arvio ja haastattelu uudelleensyntymästä, milloin minkäkin bändin siirtymästä asiasta tai olomuodosta jollain tasolla toiseen. Mutta tuskin koskaan suomalaisen metallimusiikin historiassa on koettu niin perinpohjaista uudelleensyntymää kuin helsinkiläisen Amorphisin tapauksessa. Toista heavyn piirissä taajaan toisteltua kliseetä käyttääkseni Amorphis todella nousi vuonna 2006 uuteen lentoon kuin Feeniks-lintu konsanaan. 

Alla oli yhtyeen kaikilla mittareilla surkein ajanjakso EMI-seikkailujen ja bändin väsyneimmän albumin Far from the Sunin (2003) merkeissä, ja kun tieto solisti Pasi Koskisen poistumisesta Amorphisin vahvuudesta saavutti kuulijat, tuomio oli sitä myöten selvä: ei tule mitään. Yhtye jopa harkitsi julkaisevansa seuraavan albuminsa ilman lauluja, mikä kertoo vallinneesta tilanteesta jotain. 

Vaan kuinka kävikään. Kun bändin itse tuottama, teemamaailman kertaheitolla takaisin kalevalaisille tanhuville viskannut Eclipse ilmestyi, tuskin olin ainoa yhtyeen diggari, jonka huuli ei olisi enää pyöreämmäksi päässyt. 

Ja mahtava levy se on 15 vuotta myöhemminkin: kun aloitan nykymuotoisen Amorphisin tähänastisen matkan summaavan vinyyliboksin sävelissä kahlaamisen sen alkupisteestä, karvat ovat pystyssä tämän tästä. 

Eclipse tarjoaa tiiviissä paketissa tavallaan kaiken, mistä Amorphis oli tullut siihen asti tunnetuksi. Kikat eivät ole uusia, mutta ne on hitsattu yhteen perin nätillä saumalla. Toimivan kokonaisuuden tuntu on vahva, ja niin vaikuttava tekijä kuin uusi solisti Tomi Joutsen onkin, hän ei erotu joukosta sirkustirehtöörinä vaan osana duunarijoukkoa. Eclipseltä huokuu itsevarmuus, näyttämisenhalu, apinan pudottaminen harteilta. 

Eclipse on Tales from the Thousand Lakesin (1994) ja Tuonelan (1999) lisäksi albumi, jonka valikoisin mukaan, jos hyllyynsä saisi sijoittaa vain kolme Amorphis-levyä. 

Vakiintuminen 

Kullervon umpisynkkään kohtaloon keskittyneen Eclipsen jälkeen Amorphis kertoi yhteistyökumppaninsa Pekka Kainulaisen sanoin myös Lemminkäisen, Ilmarisen ja Väinämöisen tarinat albumeilla Silent Waters (2007), Skyforger (2009) ja The Beginning of Times (2011). 

Veistettävä kelohonka on koko lailla sama kuin Eclipsellä, mutta sen alkuvoima ei tahdo välittyä. Jatkumo on putkeen kuunneltuna turhankin oksaton, vääjäämättä hieman pitkäpiimäinen, mutta samalla myös vaivaton ja nautittavakin. Totuuden nimissä on hankala muistaa jälkeenpäin, mikä biisi löytyy miltäkin levyltä, ja kärjistäen kappaleita voisi vaihtaa levyjen välillä miten päin vain, enkä hoksaisi mitään. Suoraa kierrätystäkin tapahtuu, ja esimerkiksi Skyforgerin nimiraita toistaa Eclipsen armoitetun iskubiisin Leaves Scarin sointuja varsin yksi yhteen. 

Tämän vaiheen Amorphista onkin helppo kritisoida liiasta turvallisuudentunteesta. Jos yhtyeen jäsenet ovat erityisen mukavien miesten maineessa, sama ikään kuin kantaa myös sen musiikkiin. Todelliset irtiotot ovat vähissä eikä multa maistu. Eclipsen kolme seuraajaa ovat kelpoja, parhaimmillaan erinomaisia levyjä, joilta kuitenkin kaipaisi jotain… enemmän. Miksei ajoittain myös vähemmän. 

Vaikkapa yhtyeen alkutaipaleen levyjen irtautumiset humpan ja teknon pariin saattoivat olla hölmöjä, mutta ainakin ne aiheuttivat vahvan mitä-vittua-täällä-tapahtuu-reaktion. Jotain vastaavaa, kenties vähän vakavammalla otteella, olisi kaivannut myös yhtyeen myöhempään musiikkiin. 

Yhtäältä tietynlaisen yleisöystävällisyyden ymmärtää oikein hyvin: miksi horjuttaa saavutettuja asemia ammattimaisena, rajusti keikkailevana aktina liiaksi omasta sapluunastaan poikkeavilla ratkaisuilla. Ja liekö kellään yhtyeessä moiseen edes haluja! Toisaalta vanha fani minussa on huutanut äkkijyrkkyyttä ja nurkan takaa pamahtavia yllätyksiä. Vaaraa. 

Voimaantuminen 

Tietyllä tapaa Amorphis-meininki on ollut mielessäni yhtä ja samaa Silent Watersista tähän päivään. Uusi levy on aina kuulostanut hyvältä, mutta alkuhuuman jälkeen sen on vain jättänyt oman onnensa nojaan. 

Nyt kuunneltuina Kalevalan pauloista irtautuneet seuraavat albumit, Peter Tägtrenin tuottama Circle (2013) sekä Jens Bogrenin päälliköimät Under the Red Cloud (2015) ja Queen of Time (2018), osoittavat kuitenkin, että nyky-Amorphiskin osaa muuntautua. 

Kolmikon musiikilliset kontrastit ovat suurempia kuin edeltäjätriolla, ja mukavat miekkoset tuntuvat sisuuntuneen, tai paremminkin heihin lienee potkittu hieman lisää sisua. Ulkomaisten nimituottajien matkaan uskaltautunut Amorphis kuulostaa kokeneen jälleen pienen uudelleensyntymän. 

Kuten vihjasin, en ole pyörittänyt näitä levyjä ilmestymisensä jälkeen usein, mutta olisivat ne kestäneet senkin. Kolmen edeltäjänsä perään kuunneltuina ne ainakin yllättävät rapeudellaan ja iskevyydellään. Ei Circle muistoissani näin pirun tanakalta ja tarttuvalta kuulostanut, ja Amo-tunnusmerkkien – klassisen rockin, progressiivisuuden, pillipiiparimenon ja ”kebabvaikutteiden”, radiokelvon liki-balladiosaston sekä ärhäkämmän metallin – välinen balanssi on kahdella viimeisimmällä albumilla melkoista luokkaa. 

Lieneekin myönnettävä, että Örebrossa on osattu kaivaa yhtyeestä esiin se olennainen ja koristella ranka uusilla kikoilla kuten taustakuoroilla, perkussioilla ja orkesterisoittimilla. Vaikken ehkä ajattele, että Queen of Timen sinfoninen suurellisuus on se määränpää, johon haluaisin yhtyeen suuntaavan jatkossa vieläkin hanakammin – etenkin kun riisutumpi Circle kuulosti niin kovalta –, tuottaja Bogrenin näkemyksille on kohotettava kypärää. 

Summaten kolme viimeisintä Amorphis-levyä kuulostaa oikein hyvältä, ja monesti ankea tuplavinyyliformaatti tuo albumit itselleni esiin aivan eri tavoin kuin digitaalinen kuuntelu. Levyt eivät ole sinänsä valtavan mittavia, mutta ne tuntuvat massiivisilta. Tämäntyyppisissä tapauksissa pienistä hengähdystauoista lätynkääntelyn merkeissä ei ole ainakaan haittaa. 

Voin sanoa varmuudella, että albumitrio sai boksin myötä ajatuksissani aivan uuden elämän. Kunhan Amorphis-pöly olohuoneessani hieman laskeutuu, uskoisin että etenkin Circle tulee saamaan soittoa jatkossakin. 

Bonuskierros

Paitsi seitsemän varsinaista Joutsen-aikakauden studiolevyä, Vinyl Collection 2006 – 2020 kattaa myös kaksi erikoisempaa albumia, joista kumpikin sisältää tuttua materiaalia alkuperäisestä poikkeavassa mallissa.

Ensimmäinen näistä on vuonna 2010 ilmestynyt, kahtakymmentä Amorphis-vuotta juhlistanut uusiokokoelma Magic & Mayhem – Tales from the Early Years.

Kantani uudelleenäänityksiin on jyrkkä ja rakkauteni vanhaa Amorphis-materiaalia kohtaan niin vahva, että kyseinen levy on jäänyt ennen tätä muistini mukaan kokonaan kuuntelematta. Jääräpäänkin täytyy kuitenkin myöntää, etteivät bändin kolmen ensialbumin annin uudelleentulkinnat ole hassumpia.

Biisivalikoima on toki yhtä murhaa, ja kun päänsä vaihteen uusioiden tarpeellisuudesta onnistuu kääntämään asentoon ”aivan sama”, modernisoitujen tulkintojen parissa viihtyy vaivatta. Jälleen yksi pointsi boksille.

Levyistä toinen, uunituore Live at Helsinki Ice Hall, on nimensä mukaisesti livelevy, jonka luvataan löytyvän vinyylimuodossa vain tästä laatikosta. Tupla sisältää joulukuussa 2019 äänitetyn Suomen-kiertueen päätöskeikan – ja samalla viimeisen kotimaanesiintymisen ennen koronapandemiaa –, jonka biisivalikoima kattaa niin uutta kuin vanhaa.

Liiallinen mukavuus on pätenyt tietyssä määrin myös Amorphisin livetoimintaan. Viimeisen päälle ammattimainen, tiukoissa raameissa soittava ja biisien levyversiot uskollisesti toistava nyky-Amo ei juuri tarjoa kasvualustaa vaaratilanteille, vaikka meno on sinänsä aivan toista kuin staattisimpina Koskis-aikoina, jolloin yhtye oli kuin niitattu tennareistaan lavaan. Tomi Joutsen on tuonut yhtyeen lavaesiintymiseen kosolti lisäenergiaa, mutta taustanauhojen, korvamonitorien sun muiden nykyhärpäkkeiden luomaa viidakkoa hänkään ei pysty vesuroimaan.

Amorphis-livealbumi ei vaikuta näistä lähtökohdista todellakaan miltään maailman tarpeellisimmalta asialta, mutta kas vain, liekö syynä sitten kaipuu keikoille vai mikä kumma, mutta moistahan kuuntelee aivan mielellään.

Levyn soundimaailma on kaikessa tasapainoisuudessaankin sopivasti ”live”, ja parhaimmillaan, kuten vaikkapa Under the Red Cloudin ässäbiisin The Four Wise Onesin tapauksessa, bändi hyökyy kaiuttimista Joutsenen vakuuttavan murinan johdolla kerrassaan värisyttävästi – ellei peräti jo vähän vaarallisestikin. Eivätkä ne raamitkaan nyt NIIN tiukoilta kuulosta kuin on tullut lavan edessä pohdittua. Taasko sitä saa kalibroida mielipiteitään?

On mahdollista, etten kuuntele tätä taltiointia enää koskaan alusta loppuun, minä kun en ole mikään livelevyjen ylin ystävä, mutta yleisesti ottaen se täyttää tarkoituksensa hienosti. Levyn sisäkansiin on muuten listattu bändin vuosien 2018–2020 keikat, eikä moisen kavalkadin edessä voi kuin hiljentyä.

Summa

Ehkei Joutsen murise muutenkaan Matin olohuoneessa hetkeen, mutta kokonaisuudessaan tutkimusmatka jättää positiivisiin ja seuraavia vaiheita odottaviin tunnelmiin. Tunnen paitsi valaistuneeni nyky-Amorphisin suhteen myös saaneeni yleisen muistutuksen siitä, etteivät asiat aina ole niin kuin ne omaankaan päähänsä sulloo.

Kunnioitukseni kansallisaarrettamme kohtaan sen kuin jatkaa kasvamistaan. Kaipa minä sitä lisämultaa ukkojen musiikkiin edelleenkin lapioisin, mutta tällä tavallakin on aivan hyvä. 

Kuusi ja kurkotus, kataja ja… mitä näitä kapsahduksia nyt on.

Julkaistu Infernossa 6/2021.