”Kesti aika kauan tunnistaa omat rajansa julkisuuden suhteen” – haastattelussa Marko Hietala

Marco Hietala, suomalaisen heavy metalin ikoni, tunnetaan maailmanluokan äänestään, savolaisesta huumorintajustaan ja muhkeasta kaksoisparrastaan. Nyt paksun kuoren sisältä astuu ulos Marko Hietala, ihminen, joka summaa elämänsä ja tekonsa peittelemättömästi ensimmäiselle sooloalbumilleen.

Marko Hietala Tuskassa 2019.
Kuva: Mikko Pylkkö

Sähköpostiini pamahti keväällä tiedote, jonka sisältö oli samaan aikaan jotain vuosikausia odotettua ja yllättävää: Marko Hietala julkaisee tänä keväänä ensimmäisen sooloalbuminsa. 

Hietalan Tarot-yhtyeen debyytti ilmestyi jo vuonna 1986, ja Nightwishin riveihin hän liittyi 2002 julkaistun Century Child -albumin aikoihin. Lisäksi miehen historiaan kuuluu Raskasta joulua -levyjä, Northern Kings -kokoonpanoa, lukemattomia vierailuja ja useita tuotantotöitä. Vain sooloalbumi puuttuu. 

Kun istumme Hietalan kanssa Sonic Pump -studiolla, ensimmäisenä mieleen nousee kysymys, miksi hänen ensimmäinen sooloalbuminsa ilmestyy vasta nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen. 

– Syy, minkä takia istumme tässä nyt on se, ettemme saaneet levyä ulos viime vuonna, Hietala naurahtaa studion tarkkaamon sohvalla kahvia hörppien ja tavaramerkiksi muodostunutta partaansa hieroen. 

– Vakavasti puhuen levy on ollut työn alla paljon pidempään. Siinä mielessä jo kymmenen vuotta, että vanhimmat biisit on peräisin jopa niin kaukaa menneisyydestä, mutta levyn voi sanoa alkaneen syntyä kaksi ja puoli vuotta sitten. Silloin alettiin jätkien kanssa kaivella näitä pöytälaatikkobiisejäni ihan toden teolla. 

– Kesti aika pitkään ennen kuin olimme siinä pisteessä, että pääsimme purkittamaan niitä tuossa seinän takana. Teimme lähes kaiken yhdessä soittamalla, livenä, koska se tuntui luontevimmalta tälle levylle, joka ei peittele muutenkaan mitään. Totta kai jälkiäänityksiäkin tehtiin, mutta pohjimmiltaan halusimme tehdä rehdisti näköiseni levyn. 

Nightwish vie Hietalalta niin paljon aikaa, ettei sooloprojektia voinut tunkea noin vain mihin tahansa väliin. Laulaja-basisti sanoo, että hänen elämänsä musiikin ulkopuolella määritti aikataulua silti vieläkin enemmän. 

– Meikäläisen avioero oli sellainen kokemus, että se jätti aika traumaattisia tunnevyöryjä päähäni vellomaan, mikä sekä hidasti että muutti tätä levyä. Nyt kun asiat ovat taas paremmin, elämän valoisammat puolet pistivät puolestaan vauhtia levyntekoon, Hietala hymyilee ja osoittaa sormusta vasemmassa nimettömässään. 

– Nightwishin rundivuodet ovat oma lukunsa, mutta eivät nekään niin loputonta savottaa ole, etteikö siinä välissä olisi järjestänyt olemassa oleville biiseille studiosessioita. Äkkiäkös ne olisi oikealla porukalla purkittanut. En vain halunnut tehdä tätä levyä sillä tavalla. Väkisin ja kiireellä. Niin paljon se minulle merkitsee. 

Hietala sanoo, että vaikka levyn olisi voinut työstää erilaisissa olosuhteissa jo vuosikausia sitten, hänestä tuntuu, että debyytti ilmestyy nyt ainoaan oikeaan aikaan.

– Olisi hauskaa kurkistaa rinnakkaiseen universumiin, jossa olisin tehnyt sooloalbumin vaikkapa 1999 tai 2009. Juuri nyt tuntuu siltä, että kuuntelutottumukseni ja minä ihan ihmisenä on muuttunut niin paljon, ettei tätä hard progeksi kutsumaani Mustan sydämen roviota olisi voinut syntyä vuottakaan aiemmin.

– Levyyn summautuu tietyllä tapaa kaikki se, mitä olen ja mitä olen ollut, mutta ennen kaikkea se on välitilinpäätös niistä elämänvaiheista, joita olen käynyt läpi viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Paperinukkena kulisseissa

Suositut muusikot nostetaan usein kuulijoiden taholta niin korkeille jalustoille, etteivät he näyttäydy enää perinteisellä tavalla ihmisinä. Hietalastakin on rakennettu vuosien varrella todellista suomalaisen metallin monumenttia. Ikonia, joka on yhtä kuin suomalainen heavy metal.

– Meikäläinenhän oli alun alkaen täysin paljasjalkainen maalaispoika, nuoruudessaan vieläpä hyvin ujo ja vetäytyvä sellainen, joka vain sattui perustamaan rockbändin ja tekemään keikkoja. Jollain ilveellä tämä kaikki teki minusta ihmisten silmissä alfauroksen, Hietala hymähtää leppoisasti.

Hietala Nightwish-keikalla Oulun Qstockissa 2015. Kuva: Sami Mutka

– Se edustaa täysin sitä paperinukkemaista mielikuvaa, joka julkisuuden henkilöstä on helppo rakentaa. Sen rakentamiseen osallistuu osittain henkilö itse, mutta ihan yhtä paljon sitä rakentavat kaikki muut ympärillä.

– Homma on mennyt välillä niin pitkälle, että kusta olisi voinut virrata päähäni enemmänkin, enkä edes kiistä, etteikö niin olisi joskus käynytkin. Olen kuitenkin aina yrittänyt pitää pääni kylmänä ja ottaa lavalle asti mukaan aimo annoksen itseironiaa, jotta pystyisin pitämään sen savolaisen maalaispoika-Markon ja artisti-Marcon lähellä toisiaan.

Timo Kangasluoman kirjoittamassa elämäkertakirjassa Marco Hietala – Ruostumaton (Docendo, 2017) Hietala puhui harvinaisen avoimesti masennuskausistaan. Aihetta ei käsitellä koskaan liian paljon.

Aina energisen oloisen Hietalan elämänasenteesta löytyy hieman samanlaista ironiaa kuin Mikko Kuustoselta, joka kertoi taannoin Vain elämää -ohjelmassa saaneensa vuoden positiivisimman suomalaisen palkinnon sattumalta samana päivänä kuin hakeutui ammattiauttajien pakeille masennushoidon toivossa.

– Jos näkee ihmisestä vain televisio-ohjelmat ja lehtien kannet, ei voi nähdä sen kilven taakse, joka on kenelle tahansa pakollinen, jos aikoo selviytyä naarmuitta siitä, kun maailma odottaa sinun hymyilevän jatkuvasti, Hietala toteaa.

– Se leveästi hymyilevä ihminen saattaa olla romahtamaisillaan. Hän tuntee valtavaa velvollisuutta bändiään ja fanejaan kohtaan eikä halua tuottaa kenellekään pettymystä, mutta kotona asiat voivat olla samaan aikaan täysin retuperällä, lähimmäinen saattaa olla sairas tai vaikka kaveri pahoissa vaikeuksissa.

– Jatkuva virnistys kuluttaa piilossa olevaa oikeaa hymyä. Sen tietävät kaikki, jotka ovat sairastaneet masennusta. Meillä kaikilla on vain tietyn verran resursseja niissä aivokemian osasissa, jotka palkitsevat meitä mielihyvällä tekemistämme asioista. Kun ne resurssit loppuvat, on nopeasti täysin loppuunajettu.

Hietala myöntää venyttäneensä itseään menneisyydessään liikaakin, mutta hän on ottanut asiasta myös opikseen.

– On ollut aikoja, jolloin katsoin kaikki mahdolliset kissanristiäiset niin pitkälle, että olin hyvin lähellä voimavarojen täyttä ehtymistä. En halunnut tuottaa kenellekään pettymystä. Kaikkein vähiten itselleni.

– Kesti aika kauan tunnistaa omat rajansa julkisuuden suhteen, ja vielä kauemmin otti oppia hyväksymään oma inhimillisyytensä normaalina osana itseään. Meni vuosia, että noita tunteita yritti tukahduttaa alkoholilla ja lääkkeillä, mutta se oli vain ongelmien siirtämistä eteenpäin. Samalla ne elämän tärkeimmät asiat olivat vaipua unholaan.

Nuppi selväksi

Yksi tärkeimmistä käänteistä Hietalan elämässä oli vuonna 2010 tehty päätös lopettaa alkoholinkäyttö.

Hietala tunnettiin bändien ja fanien keskuudessa melkoisena rock’n’roll-hahmona, seuramiehenä ja illanistujana, jolla ei taatusti ollut kiertueilla tylsää. Rajat hauskanpidon ja kohtuuttomuuden välillä ovat kuitenkin häilyviä. Hietala myöntää suoraan, että hänen rajut elämäntapansa olivat jääneet pyörimään samaan silmukkaan, koska ne vain kuuluivat asiaan.

– Niin, olen kyllä ollut osaltani romantisoimassa rock’n’roll-elämäntapaa, ihan liikaa, Hietala naurahtaa.

– Ihminen on sellainen olento, että sillä on tapana kasata itse itselleen hirvittäviä paineita ja velvollisuudentuntoa, minkä takia se kokee säännöllistä tarvetta sekoittaa nuppiaan ja päästä irti siitä tunteesta. Kyllä sen muistaa yhä, miten vapauttavaa se oli vielä niissä hirvittävissä kankkusissakin, kun tunsi muka jotenkin eläneensä oikeasti täysillä. Jossain vaiheessa se höyryjen päästely muuttui niin vapauttavaksi, ettei sieltä halunnut tulla takaisin elämään lainkaan. Ei halunnut hyväksyä sitä, että ongelma oli siellä arjessa, johon ei halunnut palata. 

– Olen aika impulsiivinen kaveri ja tein juodessani asioita, jotka olivat tuhota urani, ystävyyssuhteeni, parisuhteeni ja, no, koko elämäni. Avioliittoni siinä mellakassa tuhoutuikin. Aika paljon alkoholin kanssa piti tapahtua, ennen kuin uskalsin kurkata peiliin ja sanoa: Hei, jos he kaikki sanovat, että sinulla on ongelma, voivatko he kaikki olla väärässä?

– Vielä pitkään perustelin touhun sillä, että se saa minut jaksamaan. Lopulta minun oli vain kohdattava totuus ja kysyttävä itseltäni, haluanko todella jatkaa juhlimista ja menettää kaiken oikeasti merkittävän.

Äskeisen lähes haudanvakavaan sävyyn kerrottuaan Hietalan naamalle leviää hymy, kun hän kertoo ratkaisun olleen lopulta erittäin helppo, vaikkei pelottavilta itsehillinnän tulikokeiltakaan vältytty.

– Tiedän olevani sitä sorttia, että kun päätän jotain, se päätös myös pitää. Mitä tähän alkoholiin tulee, niin ei siihen mitään Jeesuksen löytymistä tai muuta tarvittu, kun asetin elämäni tärkeysjärjestykseen.

– Hauskinta asiassa oli, että taisin olla yksi niistä harvoista onnekkaista kavereista, joita viinan jättäminen ei pahemmin hetkauttanut. Kun olin päättänyt, että viimeiset bileet on nyt bailattu, lähdimme aika pian sen perään Tarotin kanssa monen viikonlopun rundeille. Bändin tuntevat varmasti tietävät, mitä tämä yleensä tarkoitti.

– Kun olimme tehneet pari keikkaa, hortoilin bäkkärillä, jäbät joivat viinaa, huumorin taso oli mallia ala-arvoinen ja käkätettiin siellä aikamme, kunnes huomasin, että tämähän on mukavaa. Se oli elämäni vapauttavimpia hetkiä, kun tajusin pystyväni siihen. Tavallaan se avasi ovet myös musakuvioiden jatkumiseen.

Sittemmin Hietala on kiertänyt Suomea pakettiautossa ja maailmaa isossa nightlinerissa, mutta edes pidemmät kiertueet eivät ole saaneet häntä lankeamaan kiusaukseen.

– Jätin itselleni silloin aikoinaan eräänlaisen pakoreitin: kunhan kaksospoikani täyttävät 18 vuotta, mikä tapahtuu muuten tänä vuonna, he saavat tarjota minulle sen seuraavan tuopin, Hietala naurahtaa.

– Nyt tiedän, etten edes halua sitä enää. Minulla ei ole mitään hinkua mennä takaisin siihen pimeyteen. Elämä on niin paljon arvokkaampaa ilman kaikkea sitä sekoilua ja tuhoa, koska nyt osaan arvottaa sen oikein.

– Näen asiat nyt paljon selkeämmin kuin koskaan niinä pöhnäisinä vuosina, jolloin keikatkin alkoivat mennä siihen, että kyllähän sitä nyt kolme voi ottaa ennen vetoa. Tai neljä. Tai viisi. Lopulta kohtasin rajan, jossa ammattiylpeys pisti pelin poikki. Samalla ymmärsin paremmin myös musiikin merkityksen elämälleni.

Kasvokkain itsensä kanssa

Pahimpien morkkisten jälkeen koittaa useimmiten parempi itseymmärrys. Myös Hietala on oppinut olemaan selvemmän itsensä kanssa paremmin sinut, eikä överimmälle itsensä ruoskimiselle ole enää tarvetta.

Hän naureskelee pitkään todetessaan, ettei todellakaan pidä itseään vieläkään virheettömänä ihmisenä.

– Mihin koira karvoistaan pääsisi? Hietala kysyy päätään pudistellen.

– Yksi asia, joka oli houkuttelevinta turruttaa niillä kaljalla tai parilla, oli yliajatteleminen ja tietynlainen perfektionismi itsensä suhteen. Siinä onkin sitten ollut savottaa, että siitä on oppinut ulos ihan selvinpäin.

– Voimavarani eivät todellakaan ole loputtomia, ja toisinaan onnistun yhä ajamaan itseni loppuun, koska luon itselleni tietynlaisen velvollisuudentunteen, stressin ja ahdistuksen noidankehän. Se pätee ihan yhtä lailla musiikintekemiseen, ihmissuhteisiin ja elämään yleensä. Heilahtelen paljon järjen ja tunteen äärilaidasta toiseen.

– En ole tänäkään päivänä mikään rationalisti, eli kyllä kaikessa saa ja pitääkin olla tunnetta mukana, mutta nykyään haluan antaa itselleni aikaa rauhoittua ja käsitellä asiat kaikessa rauhassa, ajan kanssa, ennen kuin reagoin niihin täysillä.

Kun yllytän Hietalaa kertomaan, mistä hän pitää itsessään tätä nykyä eniten, hän ottaa pitkän katseen kohti niin syvää kaukaisuutta kuin studion tarkkaamossa vain on mahdollista.

– Erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana olen pyrkinyt ymmärtämään asioita, vaikken niitä itse allekirjoittaisikaan. Se pätee ihan yhtä lailla maailmaan, ihmisiin kuin musiikkiin, mies sanoo lopulta.

– Pyrkimällä ymmärtämään asioiden kaikkia puolia voin pyrkiä myös muuttamaan niitä. Jos avaan television ja katson uutisia, voin huomata helposti, että suurin osa maailman väkivaltaisimmista ongelmista liittyy ymmärryksen puutteeseen ja empatiakyvyttömyyteen.

– Tämä on koko elämän mittainen polku. Olen itsekin ollut erittäin vihainen ja turhautunut nuori mies, ja nykyään tunnen olevani vähän vähemmän vihainen vanha mies, koska olen rauhallisempi, mukautuvampi ja avomielisempi.

Nuorempana Hietala löysi eskapismin parhaiten musiikista, kirjoista ja elokuvista, jotka tulivat toviksi alkoholin syrjäyttämiksi. Nyt Hietala myhäilee tasapainottavansa elämäänsä terveellisemmillä keinoilla.

– Videopelit ovat tänä päivänä se juttu, jolla nollaudun parhaiten. Erityisesti pitkät roolipelifantasiat ovat oma ulottuvuutensa, jossa pääsen ratkaisemaan mikrokosmoksien ongelmia ja pystyn samalla pistämään oikean elämän päänvaivat hetkeksi hautumaan.

– Nyt käsittelen elämääni yhä enemmän suoraan musiikin kautta. Onhan se vapauttavaa kohdata itsensä biisissä silmästä silmään ja käsitellä vaikkapa mustasukkaisuutta, joka on järjellä ajateltuna ihan turhaa, mutta olen itsekin kokenut sen sairaalloisena omistuksenhaluna. Biisi tai pari terapoi aihetta hemmetin mukavasti.

Juurevaa nykyhetkeä äänin

Hietala kertoo Mustan sydämen rovio -levynsä edustavan häntä itseään sekä suoraan että tarinoiden kautta.

– Siellä kuuluvat kaikki eri puoleni. Osa suoremmin, kuten Isäni äänessä, osa tarinamaisempien kertomusten kautta, kuten vaikkapa Vapauden kuolinmarssissa.

– Levyltä voi löytää tervolaisen maalaispoika-Markon, maailmaa nähneen muusikko-Marcon, lähimmäisensä kaiken edelle laittavan Markon ja tien päällä liian paljon lätränneen mulkero-Marcon. Kaiken sen, mitä olen nyt, ja kaiken sen, mitä olen joskus menneisyydessani ollut. Kaiken voi lukea riveiltä tai viimeistään niiden väleistä.

– Jotkin asiat sanon levyllä suoraan, aivan kuten jotkin musiikilliset vaikutteeni kuuluvat siellä harvinaisen selvästi, mutta osa jutuista on siellä vain minua varten. Ne taas edustavat sitä puolta minusta, joka on kuin kauhuromaanien kirjoittaja tekemässä biisitekstejä. Ne tarinat jättävät kaikille kuulijoille paljon tulkinnanvaraa.

Kaiken tapahtuneen ja Hietalan musiikkitaustan huomioiden sooloalbumilta olisi voinut odottaa mitä tahansa. Se voisi olla yhtä lailla akustinen mies ja kitara -tyylinen levy tai vanhan liiton heavy metalia.

– Juuriltaan levy on hyvin 70-lukulainen, ja kyllä sieltä varmasti kuuluvat ne blacksabbathit ja rainbow’t, jotka ovat ikuisesti osa minua, mutta halusin tuoda sen kaiken luonnollisella tavalla nykyaikaan, Hietala ynnäilee.

– Me ei lähdetty tekemään mitään 9/4-tahtilajeilla kikkailua tai koukkuilua, mutta tietynlaisen progekulman levylle tuovat kaikki ne samplet, koneet ja jouset, jotka värittävät pohjimmiltaan tanakkaa heavykitarointia.

Albumin soittopuolesta vastaavat Hietalan lisäksi kosketinsoittaja Vili Ollila ja kitaristi Tuomas Wäinölä, jotka ovat tuttuja Raskasta joulua -projektista, sekä rumpali Anssi Nykänen. Hietala jakaa kokoonpanolle vuolaasti kiitosta.

– Kaikki lähti liikkeelle tekemistäni säkeistöistä ja kertseistä, joita olin sävellellyt vuosien kuluessa. Sitten kun Tuomas ja Vili hyppäsivät kelkkaan, ne todelliset sovitukset, joita levyltä nyt kuulee, alkoivat syntyä. 

– Sieltä alkoi pulputa mukaan jousia ja tehosteita tunnelmaa voimistamaan, ja jopa yksittäisiä osia, kuten Vilin tekemä hieno c-osa Isäni ääni -kappaleessa. Se puhalsi muutenkin tunteikkaiseen biisiin aika roimasti sielua.

Basson varresta tuttua Hietalaa tituleerataan harvemmin kitaristiksi. Mustan sydämen rovio tuo esille tämänkin puolen.

– Tällä soololla on mukana Tuomas ja Nightwishissä tietenkin Emppu [Vuorinen], jotka ovat kitaristeina ihan eri maailmoista, jos puhutaan puhtaasti tekniikasta, mutta… Kyse saattaa olla aimo annoksesta basismia, mutta olen aina pitänyt itseäni aika tanakkana rytmikitaristina. Se välittyy myös akustisen kitaran varressa. En tiedä kuuleeko kukaan sitä, kuka mitkäkin kitarat soittaa, mutta minulle itselleni oli tärkeää tuoda levylle mukaan myös kuusikielistä puolta itsestäni.

Ensimmäisen kotimaisen haaste

Kenties erikoisin siirto albumilla on sen kielivalinta, tai paremminkin se, että levy julkaistaan kahdella kielellä. Albumin tekeminen sekä suomeksi että englanniksi toi mukanaan uudenlaisia haasteita, jotka heijastuivat levyn eri versioille erilaisina sävyinä.

– Kirjoitin osan biiseistä englanniksi ja osan suomeksi, minkä jälkeen aloin kokeilla niiden kääntämistä, Hietala kertoo. 

– Huomasin nopeasti, että biisien punainen lanka säilyi kielestä ja symboliikasta riippumatta, mutta niiden sävy eli näin pienen oloisen muutoksen kautta hyvinkin paljon, mikä teki työstä jännittävää. Haaste kirjoittaa tekstejä suomeksi oli siksi sitäkin suurempi. Tavallaan se oli luonnollisempaa kuin englanti, mutta kaikki ne suomen kielen vokaali-konsonanttisuhteet toivat haastetta. Siinä oli vain uskallettava heittäytyä virran vietäväksi ja laittaa paperille asiat juuri siinä muodossa kuin ne omasta tajunnasta pulppusivat.

– Lopulta oli kuin biisit olisivat muodostaneet kaksi erisävyistä albumia, joten tuumailin itsekseni, että miksen julkaisisi näitä kahdella kielellä. Siispä englanninkielinen versio seuraa suomalaista syksymmällä.

Hietala summaa, että suomenkielisyys sulkee omalla symbolisella tavallaan ympyrän.

– Hurahdin suomenkieliseen musiikkiin viimeistään siinä vaiheessa, kun faijani kuuntelutti minulla Hectorin Herra Mirandos -albumia [1973]. Se narniamainen fantasiamaailma oli kuin tehty sen ikäiselle Markolle. Se sai minut kuuntelemaan tekstejä toden teolla, ja huomaan keskittyväni suomenkielisessä musassa yhä eniten niihin.

– Sittemmin A. W. Yrjänän ja Kauhko Röyhkän tuotannot ovat olleet suomalaisten tekstien suhteen tärkeitä, mutta kaiken rehellisyyden nimissä on pakko myöntää, että viime vuosikymmeniltä on ollut tosi vaikea löytää ihan vastaavia vau-elämyksiä.

Kun valmistaudumme päästämään toimittajajoukon kuuntelemaan Mustan sydämen rovion ensimmäistä kertaa, jo hieman jännittynyt Hietala tarttuu vielä levyn ilmeisimpään kielelliseen yksityiskohtaan.

– Kun lähdimme valloittamaan maailmaa 80-luvulla, ajattelimme, että kaikki markot ja sakarit kuulostavat ihan pehmolta. Halusimme olla kapinallisia, viileitä jätkiä ja kuvittelimme parin c-kirjaimen tekevän sen eron, Hietala nauraa.

– Sooloalbumin äärellä tuli olo, että ehkä nyt on lopullinen aika olla esittämättä mitään muuta kuin olen. Siksi olen nyt kaiken kokemani jälkeen ennemmin se Marko, joka aloitti tämän polun kulkemisen 53 vuotta sitten.

Tarot nuoruuden päivinään 1980-luvulla.

KAINALO: Onko kaikki kortit jo jaettu?

Tarot soitti viimeisimmän keikkansa Kuopion RockCock-festareilla heinäkuun lopussa 2012. Viimeisimmästä täysin uudesta musiikista koostuneesta Gravity of Light -albumistakin on vierähtänyt jo yhdeksän vuotta.

Hietalan sitoutuminen Nightwishiin on ahmaissut leijonanosan hänen ajastaan, mutta se on ollut ennemmin hidaste, ei niinkään este. Sen sijaan Tarotissa bändin esiasteen Purgatoryn ajoista kannuttaneen Pecu Cinnarin kuolema syyskuussa 2016 oli vakavampi paikka. Niin vakava, että se saa Hietalan miettimään sanojaan tarkoin vieläkin.

– On kammottavaa joutua katsomaan sivusta, kun rakas ystävä riutuu hengiltä ja on vieläpä itse täysin voimaton auttamaan häntä. Sellaiset realiteetit pistävät miettimään omaakin elämää uudelleen, Hietala sanoo.

Kovinkaan moni ei lähtenyt spekuloimaan Tarotin tulevaisuutta heti murheellisen tapahtuman jälkeen, mutta muutama vuosi myöhemmin bändi on yhä kysymysmerkki niin faneille kuin Hietalalle itselleenkin.

– Tarot on… sellaisessa vaikeasti määriteltävässä, omituisessa limbossa.

– Meillä on kyllä olemassa keskeneräistä tavaraa, jota ehdimme soitella ja demotella jonkin verran. Siitä olisi ihan varmasti mahdollista tehdä vaikka kokonainen albumi, jos haluaisimme, ja olemme muutamaan otteeseen väläytelleetkin ajatusta eräänlaisesta kaiken lopullisesti sinetöivästä jäähyväistyöstä, mutta…

– Minulle ja Jannelle [Tolsa, koskettimet] tilanne on ollut erityisen hankala. Me ei olla tunnettu halua koskea siihen musiikkiin. Sen työstäminen ei toisi meille minkäänlaista iloa. Jos lähtisimme tekemään albumia, oli se sitten miten synkkä ja raskas tahansa, tekemiseen pitäisi liittyä kaveruutta, hilpeyttä, virnistelyä ja elämän meiningin ihastelua.

– Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, ettemme tule kykenemään siihen. Kaiken rehellisyyden nimissä minun on myönnettävä, etten usko meidän palaavan sen Tarot-materiaalin pariin enää koskaan.

Kevyempi virne leviää jälleen Hietalan kasvoille, kun hän pohtii koko sitä taivalta, jonka Tarot kävi yli 30 vuoden aikana läpi.

– Saavutimmeko kaiken, mistä nuorina kolleina haaveilimme? No emme todellakaan, Hietala naurahtaa.

– Olen muutenkin niitä kavereita, jotka ajattelevat niin, että jos tämä maailma ei ihan täysin tajua sitä, mitä sinä olet tehnyt, sinun kannattaa tarkastella tekemisiäsi vähän tarkemmin.

– Tarkoitan tällä sitä, että jos planeetat olisivat olleet oikeassa järjestyksessä oikeaan aikaan, niin totta helvetissä me olisimme voineet valloittaa vaikka koko maailman. Minusta meillä oli rahkeet vielä pidemmälle kuin mihin monet muut aikalaisemme pääsivät, mutta samaan aikaan teimme urallamme ratkaisuja, jotka eivät mahdollistaneet sitä.

– Ei auta katkeroitua, kun kaikki oli kuitenkin lopulta kiinni meistä ja musastamme. Teimme asiat sillä tavalla kuin teimme ja sellaista musiikkia kuin teimme, ja tässä maailmassa se riitti tähän asti.

Kun Hietala on työstänyt sooloalbumiaan ja kiertänyt Nightwishin kanssa, Janne Tolsa on pitänyt itsensä kiireisenä studioprojektiensa ja Turmion Kätilöiden parissa. Sakari ”Zachary” Hietalan, Markon velipojan, suunnalla on ollut hiljaisempaa.

– Sakulla on tällainen pitkän linjan projekti erään kitaristikaverinsa kanssa. Sen päämääränä on myös eräänlainen sooloalbumi, joka on ollut työn alla jonkin aikaa.

– Olen lauleskellut jonkin verran leadlauludemoja sille albumille. Nyt näyttää siltä, että jäbät haluaisivat ihan julkaistakin sen levyn niillä minun lauluillani, mutta olen tehnyt aika selväksi, että viime vuosi oli Nightwishin rundausta ja nyt olen sitoutunut soolooni, joten aika näyttää, miten sille levylle lopulta käy.

Julkaistu Infernossa 5/2019.