”Kirjoitan mitä kirjoitan, ja ihmiset tykkäävät tai sitten eivät” – haastattelussa Opethin Mikael Åkerfeltd

Opethin musiikillinen tutkimusmatka on saapunut kolmannentoista rajapyykin kohdalle. Onko In Cauda Venenum -pitkäsoitto tukholmalaisyhtyeen mestariteos? Vastaus tähän kuumaan kysymykseen ja moneen muuhun mieltä askarruttavaan asiaan selvisi, kun Inferno tapasi Opeth-johtaja Mikael Åkerfeldtin Tuska-festivaalin aurinkoisella takahuonealueella.

25.01.2020

Ritchie Blackmore on kaikkien aikojen suosikkikitaristisi. Opeth esiintyi alkukesästä Espanjassa Blackmoren nykyisen Rainbow-inkarnaation kanssa…

– Kuten tämän lehden lukijat varmasti tietävät, Jens Johansson soittaa koskettimia Rainbow’n riveissä. Tunnen Jensin pintapuolisesti, ja kysäisin häneltä varovasti, olisikohan herra Blackmoren kanssa mahdollista paiskata kättä ja vaihtaa jopa muutamia sanoja. Ei ollut. Ritchie ei kuulemma tapaa ketään oman ryhmänsä ulkopuolisia tien päällä.

– Ei tämä tyrmäys minua haitannut tai loukannut, sillä arvostan Blackmoren toimintatapoja. Ritchie on aina ollut mystinen hahmo, eivätkä nykyajan hömpötykset – internet ja sosiaalinen media – ole juuri tuoneet häntä lähemmäksi meitä tavallisia kuolevaisia. Olisin toki mielelläni ottanut elämäni ensimmäisen selfien hänen kanssaan, mutta no go -vaihtoehtokin sopi oikein hyvin.

Piditkö konsertista? Juttelin In Flamesin Björn Gelotten kanssa Hyvinkään Rockfest-keikan jälkeen, ja hänen mielestään Rainbow oli suorastaan surkea.

– Tiedätkö mitä? Rakastin sitä! Seurasin keikkaa lavan sivusta, vain muutaman metrin päästä Blackmoresta. Totta kai livesoundi olisi ollut parempi estradin edessä, mutta halusin kokea mahdollisimman läheltä, mitä idolini tekee lavalla: mitä tapahtuu biisien väleissä, millaisia ilmeitä hänellä on ja niin edelleen. Toki vielä enemmän olisin rakastanut nähdä Ritchien soittavan vuonna 1974 hänen ollessaan parhaimmillaan, mutta tämäkin kokemus maistui mahtavalta. Iltaman ainoa huono puoli oli, että keikka kesti vain kaksi tuntia. Lopulta minulla oli niin kivaa, että missasin seuraavan aamun lennon. Saattaa olla, että parilla maistamallani mallasjuomalla oli osuutta asiaan.

Kenen muun kollegan kanssa haluaisit paiskata kättä?

– Ensimmäisenä tulee mieleen Scott Walker, vaikka se onkin jo myöhäistä. Hänen poismenonsa oli todella kova isku… En itse asiassa suostu täysin uskomaan tai ymmärtämään, että hän on kuollut. Tämä voi kuulostaa suuruudenhullulta, mutta kun Walker julkaisi yhteislevyn Sunn O))) -yhtyeen kanssa jokunen vuosi sitten, mielessäni käväisi hurja ajatus, että voisinkohan minäkin tehdä hänen kanssaan jotakin.

Entä kuka on eriskummallisin tapaamasi muusikko?

– Eriskummallisin? No, amerikkalaismuusikoiden kanssa törmää usein erikoisiin tilanteisiin, sillä heidän huumorintajunsa on niin erilainen. Esimerkiksi Lizzy Borden tuli taannoin juttelemaan minulle Los Angelesissa. Hän hehkutti viimeisimmän levynsä myyneen valtavasti ja kiertueen olleen viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. Pitkän kehuryöpyn jälkeen hän kysäisi, miten Opethilla menee. Tuumin pokerinaamalla, että ”tiedätkö, Lizzy, uusi albumimme on surkea ja rundi on mennyt penkin alle”. Hän meni ihan lukkoon eikä todellakaan tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt vastata.

– Vähän samanlainen juttu tapahtui David Vincentin kanssa. Mies ilmestyi jokunen vuosi sitten takahuoneeseemme ja toivotti hyvää keikkaa jotakuinkin tähän tyyliin: ”I know you will kill those motherfuckers.” Vastasin hänelle tahallisen lakonisesti, että ”David, esiintyminen ei kiinnosta minua yhtään, olisin paljon mieluummin kotona”. Hän tuijotti minua todella kummastuneena!

Opeth vuosimallia 2019. Kuva: Jonas Åkerlund

Morbid Angel ja Entombed ovat kaksi death metal -suosikkiasi. Pidätkö Vincentin uudesta Vltimas-yhtyeestä?

– En ole kuullut bändin albumia. Aina kun David tekee jotakin kitaristi Trey Azagthothin kanssa, olen lähtökohtaisesti myyty. Pidin hieman jopa parjatusta Illud Divinum Insanus -albumista. Mutta jos Vincent ei työskentele Treyn kanssa… Silloin en ole niin kiinnostunut. Vähän sama juttu kuin Ozzy Osbournen ja Tony Iommin tai David Lee Rothin ja Eddie Van Halenin kanssa. Nämä mestarit yksinkertaisesti kuuluvat yhteen.

– Toiselta kantilta: Morbid Angelin Altars of Madness on maailman kovin death metal -albumi – parempi kuin Left Hand Path tai Leprosy – ja se riittää minulle aivan hyvin. En välttämättä enää halua Morbid Angeliltä uutta musiikkia, sillä he ovat jo todistaneet ylivertaisuutensa. Sama Judas Priestin suhteen… Sad Wings of Destiny on eräs kaikkien aikojen parhaista levyistä, ja vaikka tiedänkin esimerkiksi Firepowerin olevan hyvä albumi, en välttämättä tarvitse sitä. Ymmärrätkö? Minun kirjoissani Judas Priest oli täydellinen heavy metal -yhtye jo 70-luvulla, enkä kaipaa uusia todistuskappaleita heidän mahtavuudestaan.

– Muistuupa mieleen sekin, kun rundasimme Morbid Angelin kanssa Englannissa vuonna 1996. Olimme julkaisseet Morningrise-kakkoslevymme ja pidimme itseämme helvetin kovina death metal -staroina. Niin kovina, että kiertueen alla ajattelimme räjäyttävämme Morbid Angelin lavalta. No, rundi alkoi ja soitimme ensimmäisen keikan… Sitten Morbid Angel nousi estradille ja lensin suunnilleen perseelleni, sillä he olivat niin vitun mahtavia. Aloin myös nauraa – tai mahdollisesti itkeä – tajutessani, miten lapsellista ja tietämätöntä uhomme oli ollut. Jos puhutaan death metalista, Morbid Angeliä ei voinut haastaa kukaan 1990-luvun alkupuoliskolla.

Tuostakin kiertueesta on vierähtänyt 23 vuotta, eikä rundaaminen ole enää pitkään aikaan ollut suurin intohimosi…

– En halua kuulostaa valittavalta nilkiltä, sillä rakastan faneille soittamista edelleen sydämeni pohjasta. Mutta se kaikki muu aika tien päällä, siis 22 ja puoli tuntia vuorokaudesta… Ikävöin kovasti lapsiani, kissojani ja tyttöystävääni. En voi kiistää sitä, että rundille lähteminen tuntuu nykyään melko ahdistavalta. Onneksi yksi asia on sentään paremmin tänä päivänä… Nykyään on helppo katsoa internetistä, missä keikkakaupungin hyvät levykaupat – jos sellaisia on edes olemassa – sijaitsevat. Niissä käyminen tappaa aina jokusen tunnin kustakin päivästä.

Kuinka laaja levykokoelmasi on tänä päivänä?

– Olen tehnyt listausta Discogsiin, mutta työ on vielä kesken enkä tiedä vinyylieni tarkkaa lukumäärää. Olisiko niitä noin kymmenentuhatta? Muutin äskettäin uuteen asuntoon, ja kantamista riitti monen päivän ajaksi. Huh huh! Uudessa kämpässä on paljon ikkunoita, eikä seinätilaa ole loppujen lopuksi mitenkään hirveästi. Pohdinkin hyvän aikaa, mihin ihmeeseen mahdutan kaikki levyni. Onneksi Tribulation-yhtyeen rumpali Oscar Leander taitaa myös puusepän ammatin, ja hän rakensi asuntooni pitkiä hyllystöjä, jotka luikertelevat sinne ja tuonne, ikkunoiden yläpuolelle ja vaikka minne.

– Vaikka kokoelmani kasvaa jatkuvasti, myös päinvastaista liikettä tapahtuu. Kutsun nimittäin silloin tällöin rakkaita kollegojani kotiini pitkälle illalliselle, ja jossakin vaiheessa – yleensä melko monen viinilasillisen jälkeen – keskustelu etenee seuraavanlaisille urille: ”Hei, sinulla näyttää olevan kaksi kopiota tästä Black Sabbathin levystä. Myisitkö minulle toisen?” Sitten puhumme hinnasta tai annan albumin ilmaiseksi. Tätä on tapahtunut monta kertaa ainakin Candlemassin Mappen ja Ghostin Tobiasin kanssa.

Mikä on kokoelmasi arvokkain pitkäsoitto?

– Mikähän se voisi olla… Ehkäpä brittiläisen Leaf Houndin alkuperäinen Growers of Mushroom -lp. Maksoin siitä vähän yli kaksituhatta euroa, joten sain sen lopulta varsin edullisesti. Albumi on nimittäin vaihtanut Discogsissa omistajaa yli viidellä tuhannellakin.

– Miksi muuten Leaf Hound jäi pienen piirin kulttisuosikiksi, kun taas Black Sabbath ja Deep Purple nousivat maailmanmaineeseen? Entäpä Uriah Heep? He olivat valtavan suosittuja Ruotsissa 1970-luvulla, ja toki heidät tunnetaan edelleen, mutta bändiä ei nykyään arvosteta läheskään tarpeeksi. Nämä ovat kaltaiselleni musanörtille äärimmäisen mielenkiintoisia kysymyksiä!

Näin King Diamondin aikaisemmin tänä kesänä, ja herra Petersen käytti konserttinsa introbiisinä Uriah Heepin The Wizardia. Kappale sopi tilanteeseen täydellisesti, ja sen soidessa kehossa risteili erittäin kylmiä väreitä.

– Hyppäänpä aasinsillalle: hieno brittikoomikko Bill Bailey on käyttänyt Heritage-albumin Slither-kappaletta eräänlaisena sisääntulobiisinään. Olin kerran seuraamassa hänen esiintymistään Tukholmassa enkä tiennyt hänen musiikkivalinnoistaan. Aloin sitten kuunnella, että onpa hyvänkuuloista… Perkele, tämähän on Opethia. Hah hah!

– Olen joskus miettinyt, että mekin voisimme napata jonkin tietyn biisin eräänlaiseksi introksi. Iron Maiden on soittanut PA:sta UFOn Doctor, Doctoria vuosikausien ajan, ja se on omiaan lisäämään Maideniin liittyvää odotuksen kiihkoa. Mutta mitä kappaletta me voisimme hyödyntää? Jos iskemme soimaan jonkin järeän luokan klassikon, niin mehän kuulostamme sen jälkeen aivan surkeilta. Olen tosissani!

Tämä saattaa olla tyhmä kysymys, mutta käytätkö sinä digitaalisia musiikkipalveluita?

– Hommasin Spotify-tunnukset lapsilleni ja otin palvelun käyttöön itsekin. Spotify on toki kätevä alusta esimerkiksi autolla ajaessa – paljon kätevämpi kuin vaikkapa vinyylisoitin… On ollut kieltämättä mielenkiintoista huomata, miten suoratoistopalvelut ovat vaikuttaneet omaan tottumukseen musadiggarina. Spotify tekee kuulijan kärsimättömäksi, ja sitä huomaa skippaavansa biisejä, siirtyvänsä vähän väliä albumista ja artistista toiseen. Kun itse ostelin ensimmäisiä omia vinyyleitä joskus 80-luvun alkupuolella, jokaista albumia tuli kuunneltua kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja alusta loppuun.

Opeth Finlandia-talolla vuonna 2017. Kuva: Jussi Niemelä

Musiikillisiin taideteoksiin syventyminen oli kieltämättä tuolloin aivan erilaista. Kun sai jotenkin haalittua sen verran rahaa, että saattoi ostaa vaikkapa yhden levyn kuukaudessa, siitä oli pakko digata. Eihän sitä nyt halunnut myöntää itselleen sijoittaneensa omia vähäisiä rahojaan paskaan.

– Täsmälleen! Musiikkikenttä on toki muuttunut kaikilta muiltakin osin. Vierailin jälkikasvuni kanssa Tukholman Lollapalooza-tapahtumassa kesäkuussa, sillä skidini halusivat nähdä Billie Eilishin esiintymisen. Hän on joku nuori poptähti, ja musiikki tuli tietenkin nauhalta – luultavasti laulukin. Tajusin konkreettisesti, ettei hänen yleisöään voisi vähempää kiinnostaa esimerkiksi se, soittaako tai laulaako muusikko oikeasti. Nuoriso otti toisistaan kuvia ja postaili niitä internetiin – juuri se oli heille tärkeintä. Suurin osa näistä teineistä näytti silmissäni lähinnä avaruusolennoilta, ja minä varmasti tasan tarkkaan yhtä kummalliselta heidän mielestään.

– Kuuntelin juuri radiosta erään arvostetun tutkijan haastattelun. Ohjelmassa pohdittiin muun muassa sitä, miksi niin monet ruotsalaiset ovat masentuneita ja surullisia, vaikka kaikki onnellisuuden edellytykset ovat olemassa. Haastateltava osoitti syyttävällä sormella internetiä ja erityisesti somea. Hänen mukaansa ihmisen evoluutio ei ole pysynyt alkuunkaan teknisen kehityksen perässä, sillä olemme edelleen monin tavoin metsästäjiä. Jäämme jatkuvalla syötöllä valtavan informaatiotsunamin alle, ja aivot yrittävät korjata tilannetta tavalla tai toisella. Lisäksi tutkija huomautti, että ihmiset ovat yhä vähemmän suorassa kanssakäymisessä seurustellessaan älylaitteidensa kanssa. Monet tuntuvat oikeasti kuvittelevan, etteivät voi elää ilman somea, kun totuus on oikeastaan päinvastainen. Tai niin ainakin minä, 45-vuotias ruotsalainen ukko, asiasta ajattelen.

Siirrytäänpä sitten kohti Opethin maailmoja. Luin juuri erään haastattelun, jossa kerroit työskennelleesi akustisia kitaroita välittäneessä puodissa 1990-luvun puolivälin tietämillä. Oliko tuolla pestillä osuutta siihen, että Opeth hyödynsi akustisia soittimia jo ensimmäisillä levytyksillä?

– Kiinnostava ajatus. Totta puhuen en ole juurikaan ajatellut asiaa tältä kantilta… Mutta näinhän siinä taisi käydä. Kun aloimme valmistella My Arms, Your Hearse -kolmoskiekkoa [1997], akustiset jäivät pienempään osaan – ehkä sen vuoksi, etten enää ollut duunissa tässä kitarakaupassa. Jälkikäteen ajateltuna nämä akustiset osuudet olivat hirveän tärkeitä oman evoluutiomme osia, sillä ne erottivat meidät suurimmasta osasta kollegoita. Aika harvalla 90-luvun death metal -levyllä törmäsi akustisiin keppeihin!

Steven Wilson & Mikael Åkerfeldt.

Kiinnostuikohan pitkäaikainen yhteistyökumppanisi Steven Wilson Opethista juuri tämän erikoislaatuisuuden takia?

– Tutustuin Steveniin Still Life -albumin ilmestymisen [1999] jälkeen. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän kertoi olleensa nuorena ankara New Wave of British Heavy Metal -fani ennen kuin proge vei hänet mennessään. 1990-luvulla lopulla Steven innostui uudelleen metallista ja törmästi tutkimusretkillään ainakin meihin, Meshuggahiin ja Darkthroneen. En kuitenkaan usko, että akustiset osuutemme olivat se varsinainen syy, miksi hän kiinnostui meistä.

Oletko huomannut, että Still Life täyttää kaksikymmentä vuotta nyt lokakuussa?

– Enpä muuten ole! Olisin voinut veikata, että levy täyttää kymmenen… No, en sentään, mutta minusta ei tunnu yhtään siltä, että sen ilmestymisestä olisi vierähtänyt kaksi vuosikymmentä. En toisaalta tunne itseäni tämän vuoksi mitenkään vanhaksi. Pikemminkin ajattelen niin, että olimmepa me perkeleen nuoria, kun teimme Still Lifen. Oma elämäni oli silloin vasta asettumassa jonkinlaisiin uomiin ja olin usein täysin rahaton. Minun piti esimerkiksi myydä rakas vahvistimeni, että pystyin maksamaan eräänkin kuukauden vuokran.

– Opeth ei ole koskaan treenannut ahkerasti, mutta Still Lifen tekemisen aikoihin meillä ei ollut lainkaan harjoituskämppää. Valmistelin kaikenlaisia riffejä ja muita biisien rakennuspalasia, ja sen jälkeen minun piti yrittää muistaa kaikki ideat, sillä en omistanut minkäänlaisia demojen tallentamiseen soveltuvia laitteita. Jossakin vaiheessa minun oli pakko kysyä Katatonian kitaristilta Anders Nyströmiltä, voisinko nauhoittaa muutamia alustavia demoja hänen kotistudiossaan. Ideoita alkoi olla niin paljon, että pelkäsin unohtavani vähintään puolet hyvistä jutuista. Kun sitten ryhdyimme nauhoittamaan Still Lifea, muut yhtyeen jäsenet eivät käytännössä tienneet, millaista levyä olimme tekemässä. No, en minäkään oikeastaan tiennyt.

Heritage – Opethin todellinen vedenjakaja ohi Watershedin – taas lähestyy kymmenen vuoden ikää. Millaisia ajatuksia pitkäsoitto nostaa mieleesi tänä päivänä?

– Oliko Heritage järkevä veto bisnesmielessä? Ei varmasti. Hah hah! Totta kai minäkin haluaisin omistaa huvilan Karibialla ja myydä kymmenen miljoonaa albumia joka kerta, mutta kaiken pitää tapahtua bändin omilla ehdoilla. Täydellinen vapaus tehdä juuri halutun kaltaista musiikkia on Opethin juttu, emmekä luovu tästä mahdollisuudesta mistään hinnasta.

– Monet muusikot väittävät kirjoittavansa musiikkia suoraan sydämestä, ja niin väitän minäkin, mutta ehkä minä tarkoitan sitä hieman enemmän kuin jotkut muut… Hah hah! Totta kai tajusin Heritagen säveltämisen ja nauhoittamisen aikoihin, ettei tällä musiikilla ole mitään tekemistä death metalin kanssa, mutta nämä ajatukset eivät ahdistaneet minua pätkääkään. Jos joku Opeth-fani diggaa yli kaiken vaikkapa Ghost Reveriesistä ja vihaa kiihkeästi Heritageä, se on minulle täysin okei. Kirjoitan mitä kirjoitan, ja ihmiset tykkäävät tai sitten eivät. Tämä on hyvin yksinkertaista.

Mikael Åkerfeldt Heritage-albumin äänityspaikassa Tukholman Atlantis-studiolla vuonna 2011. Kuva: Matti Riekki

– Yhtyeen näkökulmasta on ollut todella mielenkiintoista seurata vaikkapa The Devil’s Orchard -kappaleen elinkaarta. Kun julkaisimme Heritagen ja aloimme soittaa biisiä livenä, jengi kohautteli välinpitämättömästi olkapäitään ja lähti ostamaan kaljaa. Osa taas tuhahteli, että saatana mitä paskaa. Entä nyt? Jos soitamme sen, suurin osa yleisöstä diggaa siitä hyvällä raivolla. Joskus klassikoiden muovautuminen ottaa aikansa. Hah hah!

Uudelta In Cauda Venenum -albumilta löytyy runsaasti biisejä, joiden sulattelussa ei vierähdä vuosikymmentä. Useimmat kappaleet aukesivat toden teolla jo muutaman kuuntelukerran jälkeen.

– Oletko sitä mieltä? Teimmeköhän liian helposti omaksuttavan albumin? Ei vaan, en ole huolestunut. Rakastanhan minäkin edelleen monia AC/DC:n levyjä, vaikka en ole löytänyt niistä mitään uutta kolmen kuuntelukerran jälkeen.

Osaatko nimetä jonkin tietyn hetken tai oivalluksen, joka toimi In Cauda Venenumin lähtökohtana?

– Hyvä kysymys – erityisesti sen vuoksi, että tähän on hyvä vastaus! Minulla ja paremmalla puoliskollani on tapana järjestää teemailtoja loistavan musiikin ja maittavan punaviinin äärellä. Saatamme vaikka päättää, että kuuntelemme tällä kerralla vain southern rockia tai albumeja, jotka on julkaistu vuonna 1966. Erään illan teemana olivat ”koskettavat mestariteokset, jotka saavat kovankin jätkän kyynelehtimään”. Tai jotakin tuollaista… Toisin sanoen Iron Maiden, AC/DC ja Morbid Angel olivat poissuljettuja, mutta Black Sabbath sentään pääsi omalle listalleni.

”In Cauda Venenumin tekstit ovat selvästi aikaisempaa henkilökohtaisempia, realistisempia ja jopa poliittisempia. Esimerkiksi kappale Dignity kertoo pakkoavioliitoista. En olisi voinut vielä pari vuotta sitten kuvitellakaan kirjoittavani Opeth-sanoitusta tällaisesta aiheesta.”

Oliko kyseessä Solitude?

– Ei vaan Spiral Architect. Muita illan biisejä olivat muun muassa The Beatlesin Golden Slumbers, Kate Bushin Wuthering Heights, Queenin Innuendo ja John Coltranen My Favourite Things. Näiden biisien äärellä tajusin yhtäkkiä, mitä tahdon tehdä In Cauda Venenumin suhteen… Haluan kirjoittaa biisejä, jotka liikuttavat kuulijaa, jopa niihin kyyneliin asti. Kauniita melodioita, runsaasti jousisoittimia, suuria tunteita ja mahtipontisia sovituksia… Aina kun kerron tämän taustatarinan jollekin, seuraava kysymys kuuluu, pidänkö In Cauda Venenumia Opethin mestariteoksena. En pidä. Kirjoitin musiikkia muiden säveltämien klassikoiden innoittamana, mutta minä en tietenkään päätä, pitävätkö fanit tätä albumia suurteoksenamme vai karmeana paskana.

Mistä keksit levyn latinankielisen otsikon? Entä liittyykö se King Diamond -henkiseen kansikuvaan?

– Minulla oli otsikoksi jokunen vaihtoehto, mutta tämä valittu nimi vaikutti… cooleimmalta. Lausahdus tarkoittaa suoraan käännettynä ”myrkky on hännässä”, eli toisin sanoen jonkin jutun ikävä piirre paljastuu vasta lopussa. Valitsin nimen esimerkiksi sen takia, että levyn bookletista löytyy bändikuva, jossa meidät esitellään viisipäisenä skorpionina. Mitään valtavan suurta tausta-ajatusta otsikkoon ei liity.

– Kanneksi oli erilaisia vaihtoehtoja, mutta lopulta tämä Travis Smithin taas kerran valmistelema kuva näytti parhaalta. Kannen paras juttu on se, että talon pihalla näkyvä pissapoika on managerimme. Hah hah!

Oli varsin yllättävää kuulla, että albumi julkaistaan niin ruotsin- kuin englanninkielisenä laitoksena.

– Ajattelin ensin julkaista pelkästään ruotsinkielisen levyn, mutta sitten pöksyihini eksyi pupu. Aloin miettiä, että tämä on aika hyvä albumi, joten onhan se harmi, jos jotkut ei-ruotsinkieliset skippaavat levyn laulukielen takia. Saatoin tosin olla väärässä näiden ajatusten kanssa. Soitin nimittäin ruotsiksi laulettuja demoversioita parille yhtyetoverilleni hyvin varhaisessa työstövaiheessa, ja heiltä kesti hyvän aikaa tajuta, etten laula englanniksi. ”Herregud…. Sinähän vedät ruotsiksi”, he nauroivat.

– Valmistelin ensin ruotsinkieliset sanoitukset, ja tajusin sen olevan paljon vaikeampaa kuin englanniksi kirjoittaminen. Kun tekee englanniksi, voi vain aukaista sanakirjan ja katsoa, miten hemmetin monella tavalla voi puhua vaikkapa synkkyydestä. Ongelma liittyy siihen, käytänkö sanaa ”gloomy”, ”dismal”, ”somber”, ”bleak”, ”grim” tai vaikkapa ”murky”. Kun kirjoitan ruotsiksi, hienolta kuulostavia sanoja on paljon vähemmän. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

– Myös biisien taltioiminen oli paljon haastavampaa ruotsiksi. Osaan englantia yhdellä tavalla, mutta ruotsi on äidinkieleni ja satun olemaan kotoisin pääkaupunkiseudulta. Jouduin siis pohtimaan esimerkiksi sitä, laulanko biisit Tukholman murteella ja äännän vaikkapa r-kirjaimen kotiseutuni tyylillä vai valitsenko jonkin muun tavan. Entä tulkitsenko sanoituksia dramaattisesti, vähän niin kuin näyttelisin, vai laulanko lakonisemmin ja toteavammin. Avoimia kysymyksiä riitti yllin kyllin.

Myös tekstien kääntäminen englanniksi taisi olla haasteellista?

– Olisi tietenkin ollut tuhoon tuomittua kääntää sanoja yksi yhteen. Otan esimerkiksi levyn ensimmäisen singlen Heart in Handin, jonka alkuperäinen nimi on Hjärtat vet vad handen gör. Suora käännös olisi Heart Knows What the Hand Is Doing, mutta se ei kuulostanut kovin hyvältä, joten päätin keksiä jotakin muuta. Kaikkien tekstien aihepiirit liikkuvat samoilla seuduilla, mutta suorat sanasta sanaan -käännökset ovat silti harvinaisia.

Kun käytit äidinkieltäsi, huomasitko kirjoittavasi eri aiheista kuin aikaisemmin?

–Tämä onkin mielenkiintoista. Mitähän siitä olisi tullut, jos olisin yrittänyt vääntää jotakin ruotsinkielisiä kummitustarinoita… Se olisi todennäköisesti kuulostanut vähän turhan lapselliselta. In Cauda Venenumin tekstit ovatkin selvästi aikaisempaa henkilökohtaisempia, realistisempia ja jopa poliittisempia. Esimerkiksi kappale Dignity kertoo pakkoavioliitoista. En olisi voinut vielä pari vuotta sitten kuvitellakaan kirjoittavani Opeth-sanoitusta tällaisesta aiheesta.

Nauhoititte uuden pitkäsoiton Kent-kitaristi Sami Sirviön ja -tuottaja Stefan Bomanin omistamassa Park-studiossa.

– Teimme pari edellistä albumia Rockfield-studiossa Walesissä, ja toki Queenin, Black Sabbathin ja Judas Priestin klassisten teosten valmistelupaikassa oli oma viehätyksensä. En kuitenkaan enää halunnut lähteä viikkokausiksi muille maille, pois perheeni läheisyydestä, vaan halusin työstää Tukholmassa. Aioimme ensin työskennellä Fascination Street -studion Tuholman-toimipisteessä, mutta sitten Tobias Forge sattui kysäisemään, olemmeko ikinä miettineet Park-studion käyttämistä. Hemmetti soikoon… Tajusin unohtaneeni koko paikan olemassaolon! Ostimme siten nauhoitusaikaa Parkista, ja ratkaisu osoittautui mainioksi. Päädyin myös miksaamaan albumin Stefan Bomanin kanssa, eikä tämäkään päätös mennyt ihan metsään. Rakastan In Cauda Venenumin äänimaailmaa!

Biiseistä ja niiden väleistä löytyy myös monenlaisia vuorosanoja.

– Nämä jutustelut päätyivät mukaan hieman sattumalta. Liitin kappaleiden demoversioihin kaikenlaisia repliikkejä, muun muassa vuonna 1986 ammutun pääministerimme Olof Palmen, Fredrikin [Åkesson, kitara] ja oman tyttäreni puheita. Ne tuntuivat sopivan kokonaisuuteen oikein hyvin, joten päätin ottaa vuorosanat mukaan myös varsinaiselle levylle. Kysyin toki Palmen pojalta, onko okei, mikäli käytämme levyllä hänen isänsä ääntä. Hän piti sitä hienona kunnianosoituksena.

Opeth täyttää ensi vuonna kolmekymmentä. Aiotteko juhlistaa tätä merkkipaalua?

– Olen aivan varma, että managerillamme on kaikenlaisia suunnitelmia, mutta hän ei ole vielä kertonut niistä meille. Ehkä lähdemme tien päälle viisikymppisiä juhlivan Judas Priestin kanssa? Hah hah!

Saavuttaakohan myös Opeth puolen vuosisadan rajapyykin?

– Sitä ei tiedä kukaan, mutta miksipä ei. Yleisesti näyttää siltä, etteivät vuosikymmeniä toimineet rockbändit halua – tai osaa – lopettaa, ja ehkä meillekin käy samalla tavalla. Sen tiedostan, että jos pistämme pillit pussiin jossakin vaiheessa, meidän täytyy tehdä lopetus pehmeän laskun kautta. Monet artistit tuntuvat nimittäin kuolevan saman tien, kun ura on paketissa. Miten kävi Lemmylle? Hän oli kaksi viikkoa kiertämättä ja noutaja saapui. Okei, tuo oli tietenkin vitsailua, mutta ymmärrät varmaan pointtini.

Black Sabbath sai äskettäin oman sillan Birminghamiin. Mitä Tukholman pitäisi tehdä Opethin suhteen?

– Aika paha! No, vietin varhaiset vuoteni Huddingen kaupunginosassa, ja isäni omisti siellä erään talon, jota hän vuokrasi muun muassa häitä ja muita isoja juhlia varten. Ensimmäinen yhtyeeni Eruption treenasi tämän rakennuksen kellarissa. Tukholma voisi nimetä talon esimerkiksi ”Åkerfeldtin kartanoksi” ja julistaa sen kansalliseksi suojelukohteeksi. Hah hah!

Julkaistu Infernossa 8/2019.

Lisää luettavaa