Kolumni: 20 vuotta siitä, kun Metallica suututti hevipuritaanit lopullisesti

Load julkaistiin 4.6.1996. Tämä sai kolumnistin nostalgiatuulelle ja ikuisuuskysymysten äärelle.

Vaikka viime vuosien kesät, syksyt, talvet, joulut, juhannukset, pääsiäiset, vaput sun muut menevät muistikuvissa jo iloisesti sekaisin ja niitä joutuu kaivelemaan mielen syvistä sopukoista, muistan kesän 1996 kuitenkin todella hyvin.

Kuten käytännössä jokainen lapsuudenkesäni, sekin vietettiin mökillä saaristossa. Mukanamme oli pikkuinen kasettimankka, josta tuttuun tapaan kuunneltiin Suomen Virallista listaa. Tuolloin singlelistan ykköseksi oli noussut Metallica. Koskapa kappaletta ei voinut kuunnella Spotifysta tai Youtubesta, oli oltava valppaana nauhoittamaan haluamiaan kappaleita c-kasetille kun niiden vuoro tuli. Muistan edelleen, miten nauhalle tuli mukaan tuon vuoden suurimman kesähitin eli Mr. Presidentin Coco Jamboon viimeinen kertosäe, koska oli varmistettava, ettei Until It Sleepsistä vain jäisi yhtäkään iskua pois. Se kun oli tulossa heti Mr. Presidentin jälkeen.

Kyseistä nauhaa tulikin kulutettua oikein urakalla ja niin on Until It Sleeps syöpynyt mieleen. Samoin Coco Jamboo.

Metallica-innostukseni oli tuolloin lähtökuopissaan. Aiemmat levyt olivat menneet ohi, mutta Loadin ilmestyessä olin otollisessa iässä. Televisio-ohjelma Jyrki piti levynjulkaisun kynnyksellä Metallica-viikonlopun, jota tapitin ihmeissäni. Lisää oli saatava. Load oli portti Metallican maailmaan ja sitä kautta löytyi myös 80-luvun klassikot.

Ja tästä päästään ah aina yhtä suosittuun puheenaiheeseen, eli siihen, miten ”Metallica myi itsensä, Load/Reload on karmeaa kuraa ja viimeinen hyvä levy oli And Justice for All/Master of Puppets”.

Minua ei häirinnyt yhtään, että Hetfield ja kumppanit olivat leikanneet pitkät hiukset pois ja heittäneet kajaalia naamaan. Minua ei häirinnyt yhtään, että musiikki ei ollut 80-luvun thrash metalia. Monen mielestä Load on jopa edeltäjäänsä Metallicaan verrattuna suuri irtiotto, mutta ei minusta. Eikä Metallican tyylimuutos muutenkaan ole mielestäni kovin radikaali, vaan enemmän luonnollisen evoluution tulos. Load on aliarvostettu levy, joka saa turhaan lokaa niskaansa, koska sen kannessa komeilee logo Metallica.

Ai niin, olihan se logokin muuttunut sitten aiempien levyjen. Sekin vielä.

Esimerkiksi Ain’t My Bitch on kelpo avaus, joka olisi hyvin voinut olla Black Albumillakin. The House Jack Built on raskaudessaan Harvester of Sorrow’n sukulaissielu. Bleeding Me ei loppujen lopuksi ole kovin kaukana Onesta tai Sanitariumista.

En ole koskaan ymmärtänyt, miten ”fani” voi pettyä niin verisesti ja tuntea olonsa petetyksi, jos bändi kuuntelee itseään ja omia halujaan. Kaikesta ei tietenkään tarvitse pitää eikä niellä aivan mitä tahansa purematta. Mutta onhan se todella hölmöä lytätä koko bändi ja sen historia roskiin, koska se julkaisee levyn, joka ei itselle kolahtanutkaan. Mikään bändi ei ole fanille niin tilivelvollinen, että sen vuoksi täytyy uhrata taiteellinen vapaus.

Metallifanit ovat tunnetusti intohimoisia ja uskollisia musiikkityylin kannattajia, mutta raja uskollisuuden ja fakkiutumisen välillä on hiuksenhieno.

Joten jos joku bändi haluaa vaihtelua eikä tee samaa levyä uudelleen ja uudelleen, se on ok. Jos bändi haluaa tehdä kokeiluja sinfoniaorkesterin kanssa, se on ok. Jos bändi tekee Lou Reedin kanssa puhelevyn, sekin on ok. Lopputulos saattaa olla kasa sitä itseään, mutta se ei kuitenkaan vähennä muun tuotannon arvoa.

Joka tapauksessa, hyvää 20-vuotispäivää Load! Vihaajat vihaa ja tykkääjät tykkää. Terveisin tykkääjä.


Parasta juuri nyt: Load, terassikelit ja Triptykon tulevana perjantaina South Park -festivaaleilla.

Tätä kirjoittaessa soittimessa soi South Parkin esiintyjistä koottu soittolista, juuri nyt vuorossa: