”Kun aloitin, kitaraa soittavat, itse biisinsä tekevät naiset olivat täysi poikkeus” – haastattelussa ”metallin kuningatar” Lee Aaron

Kanadalainen Lee Aaron oli 1980-luvun raskaan rockin ikonisia naislaulajia, ja vuonna 1984 ilmestynyt Metal Queen on levytys, joka tulee seuraamaan Aaronia hautaan saakka – halusi hän tai ei.

Lee Aaron on nyt 55-vuotias, edelleen levyttävä artisti. Ikäänsä nähden naisella on takanaan hämmästyttävän pitkä ura. 

Ennen Lee Aaronia hän on Karen Lynn Greening, Kanadan Bramptonista tullut, Elton Johnista, Fleetwood Macistä, Pink Floydista, David Bowiesta ja Led Zeppelinistä pitävä tyttö. Kodin ulkopuolella hän laulaa kuorossa ja koulun teatteriesityksissä.15-vuotiaana Karen liittyy ensimmäiseen bändiinsä. Bramptonilaispojat ovat kuunnelleet Sabbathia, Purplea ja Rushia. Ajatus naispuolisesta raskaan rockin laulajasta on heille käsittämätön. Mutta Leellä on iso ääni, jollaista ei ole muilla. 

Raskaassa rockissa ei ole vielä juuri nähty naismuusikoita, mutta Yhdysvaltain Seattlesta löytyy naisten johtama raskaampi bändi. Se on Wilsonin siskosten Heart. Kun Heart julkaisee vuonna 1977 singlensä Barracuda, se räjäyttää Karenin maailman. 

– Wilsonit olivat naisia, joilla oli asennetta ja jotka tekivät omat biisinsä. He soittivat itse ja olivat total badass -tyyppejä. Barracuda on vihainen biisi, ja pystyin käsittelemään nuorena hard rockia soittavana naisena sen kautta teini-iän ahdistustani. 

Bändin nimeksi keksitään Jethro Tullin hengessä Lee Aaron. Vuonna 1979 torontolainen Robert Connolly näkee Lee Aaronin keikalla. Hänestä tulee yhtyeen manageri. Conolly nostaa Karenin yhtyeen johtohahmoksi. Lee Aaron muutetaan yhtyeen otsikosta Karenin taiteilijanimeksi. Muu yhtye jää Leen taustabändiksi, jonka jäsenet tulevat ja menevät vuosien mittaan. Viimeisen lukiovuotensa jälkeen Lee Aaron jättää vanhempiensa kauhuksi opinnot kesken ja heittäytyy rockmuusikoksi. 80-luvun alussa Lee Aaronista tulee Connollyn avulla levyttävä muusikko. 

Connolly käyttää kaikki suhteensa, ja lopputuloksena on vuonna 1982 omalla Freedom-merkillä julkaistu The Lee Aaron Project -albumi. Biisejä ovat olleet tekemässä muun muassa Rick Santers (Santers, Triumph), Buzz Shearman (Moxy) ja Rik Emmett (Triumph). 70- ja 80-lukujen taitteessa kanadalaiselle hard rockille on kehittynyt omanlaisensa melodinen soundi, ja vaikka omakustannelevyn tuotantojälki on mitä on, Lee Aaron istuu kanadalaisen hard rockin kaanonin. 

Aaronin uran alku on jatkuvaa säätämistä. Bob Connolly painostaa 19-vuotiaan Leen Oui-miestenlehden kuvauksiin. ”Kadunko sitä? Kyllä. En missään tapauksessa tekisi sitä uudestaan, enkä suosittele sellaista kenellekään nuorelle tytölle. Menetin uskottavuuteni vuosiksi, sillä lehtijutulla ei ollut mitään tekemistä musiikin kanssa. Se oli julkisuustemppu ja iso virhe”, Aaron kertoo vuonna 2016 Vicen toimittajalle J. Bennettille. Observerin haastattelussa Aaron kertoo joutuneensa käsittelemään hyväksikäytetyksi tulemista terapiassa. 

Lee Aaron ei pääse koskaan kunnolla Yhdysvaltain markkinoille, mutta yhteys Eurooppaan syntyyn varhain. Kerrang!-toimittaja Paul Suter saa järjestettyä Aaronille showcase-keikan Lontoon Marquee-klubille vuonna 1983, mutta Leellä ja Connollyllä ei ole varaa lennättää kokonaista bändiä Kanadasta Englantiin. Lee esiintyy NWoBHM-bändi Sam Thunderin säestyksellä. Saman vuoden elokuussa Lee palaa Englantiin soittamaan Reading Rock -festivaaleilla. Säätäminen jatkuu. Bändi nukkuu reissulla Paul Suterin luona lattiamajoituksessa. Itse keikalla kuullaan jo sellaisia biisejä kuin Lady of the Darkest Night ja Metal Queen. Niistä muodostuu seuraavana vuonna julkaistava klassikkolevytys. 

Kruunu päähän 

The Lee Aaron Project -omakustanne tekee tehtävänsä, ja kanadalainen Attic records kiinnittää Aaronin. Vuoden 1984 Metal Queen sisältää nimensä mukaisesti metallia. Levyn taiteellisessa päävastuussa ovat Aaron ja kitaristi George Bernhardt. Toiseksi kitaristiksi Robert Connolly rekrytoi John Albanin, josta tulee Lee Aaronin sävellyskumppani yli vuosikymmeneksi. Aaron toteaa nyt, ettei Metal Queen -tittelin pitänyt olla itsetehostusta. 

– Metal Queenin ei pitänyt kertoa minusta. Kappaleen piti kertoa naisten olevan enemmän kuin koristeita, joiden tarkoitus on saada mies näyttämään hyvältä. Että naisillakin on aivot ja jotain sanottavaa. 

Viestin läpi menemistä ei helpota Metal Queenin video. Se sisältää fantasialavasteita, savua, nahkaa, särökitaroita ja Lee Aaronin paljastavassa barbaariasussa. Varjoissa vaanii kalju klonkku, jolla on ilmiselvästi Aaronin henkeä uhkaavia aikeita. Lee joutuu vangituksi ja kahlituksi, mutta bändin rumpali tulee apuun. Rytmimies ampuu hämähäkkiä esittävältä rumpukorokkeelta lasersäteen, joka katkaisee Aaronin kahleet. Hiippari sytytetään tuleen. Sen jälkeen metallikuningatar tekee selväksi, kuka käskee ja johtaa. 

– Totta puhuen… onhan Metal Queenin video kitschiä. Se oli aikaa ennen Xenaa, hah! Hahmoni piti olla samantyyppinen kuin tämän päivän supersankarielokuvien hahmot. Vahva naissoturi. No, emme olleet ennen kuvauksia oikein keskustelleet yksityiskohdista. Siitä tuli mitä tuli.

Vuonna 1984 musiikkivideo on vielä tuore taidemuoto, eikä Aaronia tai Robet Conollya voi syyttää innostuksen puutteesta. Connolly on löytänyt yrityksen, joka rakentaa osia rahtilentokoneisiin. Se saa tehtäväkseen värkätä Metal Queenin videota varten liikkuvan rumpulavan.

– Jättimäinen tarantella lasersäteineen kuulosti hyvältä! No, kuvauksissa hökötys näytti tarantellan sijaan pikemminkin isolta kilpikonnalta. Joka kerta, kun rumpalini potkaisi bassorumpua, koko viritys huojui ympäriinsä. Se ei ollut kauhean sykähdyttävää, Aaron naurahtaa.

– Meillä oli kuvauksissa oikea käärme, pyton. Käärmettä hoitaneen kaverin käsi oli täysin vääntynyt ja hän klenkkasi ympäriinsä. Tyyppi oli vammautunut käärmeiden käsittelystä. Käärme suuttui kerran oikein kunnolla ja hyökkäsi muutenkin näkyvästi kärsineen tyypin kimppuun. Koko touhu oli aika koomista. 

Metal Queenin video seuraa Aaronia yhä, myös tämän lasten kautta. Kun kappaleen julkaisemisesta on kulunut lähes 30 vuotta, Lee Aaronin toista luokkaa käyvä tytär saapuu koulusta kotiin. Hän on kuullut videosta, jossa hänen äitinsä esiintyy jättiläisrobotin kanssa. Tytär haluaa nähdä pätkän.

– Otin hänet syliin ja pistin Metal Queenin videon pyörimään. Hän kesti puoli minuuttia, kunnes se jättikilpikonna tuli näkyviin. Hän kysyi, että tuoko se robotti on? Kyllä. Tyttäreni hyppäsi pois sylistä ja totesi, että ”ei kiinnosta”, Aaron nauraa. 

Kohti kovaa rockia

Metal Queenin jälkeen Lee Aaron ui pitkin 80-lukua kohti hard rockia ja lopulta puhdasta AOR-soundia. Vuoden 1985 Call of The Wildin tuottaa Bob Ezrin. Pink Floydia, KISSiä, Lou Reediä ja Alice Cooperia tuottanut mies on yksi 80-luvun musiikkibisneksen suurista nimistä. 

– Bob pelotti ja ällistytti minua. Kaveri oli maailman suurimpia tuottajia. Opin häneltä paljon laulamisesta ja ääneni huoltamisesta.

Call of The Wild on paitsi Metal Queenia kevyempi myös sävykkäämpi levytys. Aaronin ja Albanin biisikynä on terävimmillään Rock Me All Overin ja Paradisen kaltaisissa keskitempoisissa ja kohtalokkaissa hard rockeissa. Lee Aaronin konsertit Euroopassa eivät ole enää pistokeikkoja. Keväällä 1985 Aaron kiertää mantereen klubeja 7800° Fahrenheit -albumiaan promotoivan Bon Jovin lämmittelijänä. Call of the Wild myy sen verran, että syksyllä 1985 Aaron tekee uuden kiertueen, tällä kertaa pääesiintyjänä.

Vuoden 1987 nimikkoalbumillaan Lee Aaron siirtyy AOR-soundiin. Biisintekijänä Aaronin kiinnostus on selvä: parempia melodioita, tarttuvampia kertosäkeitä. Levyn avaava Powerline on Lee Aaron -klassikko. Nimikkoalbumia seuraa vuoden 1989 Bodyrock. 

– Bodyrock oli urani suurin saavutus Kanadassa. Levy-yhtiöni oli siihen mennessä satsannut jokaiseen albumiini neljännesmiljoona dollaria ja palkannut maailman nimekkäimmät tuottajat, mutta en ollut saavuttanut haaveilemaani menestystä. Yhtiö oli vähän kuin heittänyt pyyhkeen kehään. 

Ensin Bodyrockin tuottamisesta neuvotellaan amerikkalaisen Night Ranger -tuottaja Pat Glassnerin kanssa. Glassner kertoo, ettei pidä Aaronin ja Johnin säveltämästä materiaalista. Hän ehdottaa levylle coverbiisejä. 

– Todennäköisesti hän omisti kustannusoikeudet kaikkiin noihin biiseihin. Emme suostuneet siihen. Ellei tyyppi pidä biiseistämme, ehkä hän ei ole oikea tuottaja levylle. Eikö tämä tullut kenellekään mieleen? Lopulta levy-yhtiö antoi meille 60 000 dollaria. He totesivat, että käytä rahat kuten parhaaksi näet, mutta meillä ei ole varaa nimituottajaan. Tänä päivänä tuo olisi jättimäinen levybudjetti, mutta silloin hyvin pieni raha. 

Lopulta Aaron ja Albani tuottavat Bodyrockin Attic-levy-yhtiössä työskentelevän Brian Allenin avustuksella. Allen on soittanut kitaraa Toronto-yhtyeessä ja säveltänyt Heart-yhtyeen hitiksi coveroiman What about Loven. Yhdessä he osuvat kultasuoneen. Singlejulkaisu Whatcha Do to My Bodysta tulee vihdoin levy-yhtiö Atticin kaipaama hitti. 

– Minun piti tosissani taistella, että sain Whatcha Do to My Bodyn mukaan, sillä biisiä ei ollut kuullut kukaan muu kuin minä, hah! Se jätettiin melkein pois levyltä. Siitä tuli välittömästi iso hitti Kanadassa. Albumi myi siellä tuplaplatinaa, ja se on eniten myynyt levyni, Aaron toteaa. 

– Silloin minulla ja Johnilla välähti: ehkä tosiaan tiedämme, mitä olemme tekemässä. Osaamme tehdä hienoja levyjä. Kun lähdimme tekemään Some Girls Do -albumia, kaikki halusivat ottaa kunnian Bodyrockin menestyksestä. Levy-yhtiö halusi meidän tekevän Bodyrockin tarkan kopion. Mutta sellainen ei koskaan toimi. 

Oma ääni 

Bodyrock on kunniakas finaali Lee Aaronin 80-luvulle. Vuosikymmenen vaihduttua hän tekee yhä levyjä ja perustaa oman levy-yhtiön managerinsa ja asianajajansa kanssa. Aaron hylkää yhdessä yössä epämuodikkaaksi muuttuneesta 80-luvusta muistuttaneen taiteilijanimensä ja julkaisee 2preciious-albumin oman levy-yhtiönsä kautta. Sillä soittaa vaihtoehtobändi The Sons of Freedom, jonka laulaja käyttää nimeä Karen Lynn Greening. 

Albumi ei menesty, ja Aaronille jää puoli miljoonaa Kanadan dollaria velkaa. Lopputuloksena on Kanadan lain mahdollistama henkilökohtainen konkurssi. Seuraa sairastuminen masennukseen ja rockmusiikin hylkääminen. 

Uuden vuosituhannen taitteessa Aaron tekee jazzalbumeita, mutta palaa vuonna 2016 rockin pariin Fire and Gasoline -levyllä.

– Kun aloitin 80-luvulla, kitaraa soittavat, itse biisinsä tekevät naiset olivat täysi poikkeus. Meitä oli vain muutamia. Media näki meissä uutuudenviehätystä. Olen ylpeä siitä työstä, jonka tein 80-luvulla, koska se avasi oven 90-luvulle, Aaron sanoo. 

– Sitten tulivat The Breeders, Hole ja Sonic Youth. Yhtäkkiä naisille oli sallittua soittaa kitaraa, säveltää aggressiivista ja omata ääni. Nykyään nainen soittamassa raskasta musiikkia ei ole mikään juttu. Heitä kunnioitetaan. 80-luvulla jouduin taistelemaan koko ajan kunnioituksesta, vakuuttelemaan olevani muusikko. 30 vuotta myöhemmin teen yhä musiikkia. Tuotin edellisen levyni itse. Tässä iässä olen ehkä todistanut, että minulla on kykyjä. Ellei ole, minulla ei olisi vuosikymmenten uraa.

Leen viimeisin levytys on rouhean 70-lukulainen Diamond Baby Blue. Sen tuottaja ja julkaisija on Lee Aaron itse. Ja Aaronin ääni on edelleen hämmästyttävä.

– Ennen vanhaan levy-yhtiöillä oli neljännesmiljoonan budjetteja, joista tuottajan palkkio oli viisikymmentä, satatuhatta dollaria. Se asetti artisteille kovia paineita. Bisneshän on yksinkertaista: sinä olet artisti, he ovat investoijia. Ja kun yhtiö pistää puoli miljoonaa dollaria albumin tekemiseen, pukumiehillä on aika paljon valtaa sen sisältöön. 80-luvun puolivälissä oli pakko olla tuottaja, joka sai levyt kuulostamaan Def Leppardilta. Eikä tuottaja työskennellyt artistille vaan levy-yhtiölle. Kun tuotan levyni itse, ei tarvitse voivotella, että ääneni on hautautunut muiden instrumenttien alle. Käsken vain laittaa sen kovemmalle, hah hah!

Mitä haluaisit sanoa muusikoksi ryhtyviksi nykynaisille?

– Ota selvää bisnespuolesta ennen kuin lähdet mukaan. Varmista, että osaat oikeasti soittaa instrumenttiasi ja laulaa nuotilleen. Opettaja sanoisi, että harjoittele, harjoittele, harjoittele. Minä sanon, että ota instrumenttisi haltuun, Aaron aloittaa ja jatkaa:

– Ole omaperäinen, oma itsesi. Älä yritä kuulostaa keneltäkään muuta. Jonain muuna oleminen on pitkästyttävää. Ihmiset haluavat kuulla oman, persoonallisen äänesi. Älä tee seksuaalisuudellasi kauppaa menestyäksesi. Se on halpaa. Selvisin melko kamalista markkinointikeinoista 80-luvulla. Vanhojen valokuvien katsominen hävettää. Miksi annoin pukea itselleni punaiset spandexsortsit? Pidä puolesi. Ja varmista sosiaalisessa mediassa julkaisemasi sisällön olevan sellaista, jonka kanssa voit elää seuraavat 30 vuotta. Se ei häviä koskaan. 

Julkaistu Infernossa 5/2018.