Matkustan Tampereelta Helsinkiin linja-autolla. Sellaisella punaisella, jossa jalkatilaa on vähän, mutta jolla matkustaminen on verraten edullista.
Suomen kasvukäytävää pitkin kulkeva bussi on täynnä. Ihmiset istuvat ahtaasti ventovieraiden vieressä, koskettavat vahingossa toistensa reisiä takkeja riisuessaan ja nolostuvat siitä tarpeettoman paljon. Ani harva puhuu mitään, paitsi tuo yksi seurue, jossa kaikki tuntevat toisensa.
Heidän kälätyksensä on itse asiassa vähän ärsyttävää. Olisivat hiljaa, kuten kaikki muutkin!
Yhdeksällä kymmenestä matkustajasta on napit korvilla, ruutu naaman edessä tai molemmat. Se eliminoi uhkista karmeimman, spontaanin keskustelun vieraan ihmisen kanssa.
Minunkin korvissani on napit, joista korvakäytäviini värisee matkani aihe, Barren Earthin A Complex of Cages -albumi. Levyn teema, nimi ja kansi osuvat ympäröivään todellisuuteen kuin nyrkki silmään. Langanpäät yhdistyvät kuin itsestään.
Vaikka me muutamme kaupunkeihin, asumme tiiviisti, liikumme joukoittain, haluamme palveluita ja vietämme elämämme vieri vieressä muiden kanssa, me kavahdamme kosketusta ja kartamme keskustelua. Haluamme pois kaikesta, lukittaudumme oman tajuntamme sisään ja ihmettelemme, kun olo ei olekaan vapaa.
Minä ja kanssamatkaajani sulkeudumme kukin omaan yksityiseen tilaamme, johon emme halua muita. Häivytämme näin kuluvan hetken ja välittömän todellisuuden. Kukaan ei ole eikä halua olla läsnä, vaikka läsnäolo on aikamme mainostetuin elämäntaito.
Ehkä me emme halua kuunnella muita tai puhua omista, noloista asioistamme.
Mitä tästä kaikesta seuraa? Ilmeisesti ainakin ahdistusta ja pahaa oloa, kyvyttömyyttä kohdata. Nämä ovat pahimmillaan kuin eroosio, hiljaisia prosesseja, jotka syövät ihmisen olemuksen perustuksia. Joistakin oma paha olo alkaa tuntua kotoisalta ja turvalliselta. Joillekin siitä kasvaa identiteetti.
Murskaavan usein ihminen päästää lähelleen ainoastaan päihteet. Niillä siivilöidään loputkin ulkoiset ärsykkeet pois ja tilkitään näin alati pienenevän vankilasellin seinät.
Tällaisia pohtiessani Barren Earthin levy ehtii pyöriä kahdesti. Olen perillä ja kohtaan Olli-Pekka ”Oppu” Laineen, Barren Earthin basistin, perustajan ja kantavan voiman.
Karhu ja avonainen häkki
A Complex of Cagesistä voi löytää vaikka millaisia syvyyksiä, metaforia ja tunnelmia. Sen musiikillinen monimuotoisuus tuntuu pelaavan yhteen ihmisenä olemisen kanssa. On seestettä, menoa ja meininkiä, on ristiriitaa ja tyhjyyttä. Death
metalista progeen, kuulaaseen tunnelmointiin, täyteen rähinään ja takaisin.
Oppu Laine sanoo, että tekstit ovat bändin färsaarelaisen laulajan Jón Aldarán käsialaa, eikä niistä keskustella yhtyeen sisällä lainkaan.
– Niin kauan kuin meidän biisien sanat ei kerro esimerkiksi valaan teurastamisesta, kaikki on mulle ok, hän hymähtää.
Taisi kuitenkin olla niin, että Laine käynnisti A Complex of Cagesin teeman synnytyksen tietämättään. Hän näet sanoitti kymmenminuuttisen järkäleen nimeltä Solitude Pith ennen kuin laulaja ehti tehdä ensimmäistäkään tekstiä. Aldará arvatenkin inspiroitui laajentamaan kappaleen maailmaa koko levyn käsittäväksi.
Vaikka levyllä on teema, tekstit ovat täynnä symboliikkaa ja eksistentiaalisia kysymyksiä, joita voi tulkita miten tahtoo. Vaikkapa sosiaalipoliittisesti. Mitä pitäisi ajatella esimerkiksi tästä Withdrawal-kappaleen kysymyksestä: ”How close we kept empathy, did it serve our intentions well?”
Joka tapauksessa ihmisen sisäavaruuteen kurkottavat sanat saavat komealla tavalla tukea musiikista. Laine ottaa tematiikan synkkyyteen hieman etäisyyttä.
– Teema istuu tämäntyyppiseen musaan hyvin. Toisaalta, kun ei itse ole enää niin melankolinen mieleltään kuin teininä, tällainen synkistely saattaa tuntua vähän naurettavalta. Mutta jos kerran vedetään överiksi, vedetään sitten kunnolla!
Synkistely tuntuu ehkä omakohtaisesti vieraalta, mutta keskuudessamme elää ihmisiä, jotka nimenomaan haluavat sumentaa ja deletoida oman kokemuksensa maailmasta, koska ovat niin ahdistuneita. Siinä ei ole mitään hassua.
Kuten alussa todettiin, valtaosa aivan tavallisista ihmisistä sulkeutuu ulkomaailmalta omaan pieneen häkkiinsä aina kun mahdollista. Joka päivä.
– Olen kyllä miettinyt samaa. Mieli voi olla aikamoinen vankila. Ironinen puoli asiasta on se, että ihminen tekee siitä itse itselleen vankilan. Se vanha tarina karhusta, joka ei uskalla lähteä ulos häkistä, jossa on asunut koko elämänsä, ei ole kaukaa haettu. Asiaan liittyy paljon uuden ja vieraan pelkoa.
Taidetta, ei poppia
Levyn puhutteleva tematiikka, jylhä ja täyteläinen sointi sekä kontrastirikkaat kappaleet alleviivaavat kaikki samaa asiaa: Barren Earth tekee musiikkia omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan. Tämä ei ole bändi, joka yrittää murtautua tämän hetken kuumimpaan skeneen tai etsii täydellistä radiohevihittiä.
Tämä on musiikkia rakastavien ihmisten yhtye.
– Me ollaan ihan tietoisesti lähdetty tekemään ennemmin taidetta kuin popmusiikkia. Vaikka kyllä me tykätään myös niistä perinteisistä melodisista death metal -biiseistä, Laine sanoo.
Musiikin monimuotoisuus on peräisin tinkimättömästä taiteellisesta vapaudesta. Barren Earthissä kaikilla on sananvalta kaikkeen. Biisintekijöitä on monta, ja se on ruokkinut yhtyeen sisällä luovaa kilpailua.
– Meillä on joka jätkällä muitakin intressejä. On bändejä, perheitä ja työelämää. Kenenkään meistä talous ei ole millään tavalla kiinni Barren Earthistä. Me ollaan siinä mielessä onnellisessa asemassa, että voidaan tehdä just sellaista musiikkia kuin halutaan.
Laine kiirehtii jatkamaan, ettei toki tarkoita, etteikö myös muissa bändeissä voisi tehdä mitä haluaa. Asema on kuitenkin erilainen. Barren Earthillä on tekemisiinsä täysi luova kontrolli, jota yksikään tuottaja tai levy-yhtiö ei jyrää.
Laine korostaa mielellään biisintekoprosessin vapaata luonnetta. Genrerajoja ei mietitä sekuntiakaan.
– Meillä on ollut alusta lähtien sellainen mentaliteetti, että tehdään juuri sellaista musaa kuin itse halutaan eikä yritetä vääntää väkisin mitään. Ei yritetä tehdä death metal -hittejä, vaikka siihen olisi olemassa ehkä kaikki lähtökohdat.
Ei päsmäröinnille
Vapaus oli keskeisenä teemana myös äänityksissä. Tuottajana hääri tällä kertaa Triptykon-mies V. Santura. Bändin jäsenten piti lentää yksitellen miehen studiolle Münchenin lähelle äänittämään omat osuutensa.
– Se tarkoitti, että sai tehdä rauhassa. Biisintekijä ei ollut hengittämässä niskaan. Yleensä tilanne on ollut sellainen, että kun mä olen soittanut bassoa, Janne on tullut selittämään, miten siinä biisissä pitää soittaa. Nyt sai keskittyä omaan suoritukseen, mikä helpotti tilannetta.
Santura oli kuulemma levynteossa mukana biisintekovaiheesta lähtien, ideoita heitellen. Bändi punnitsi sitten yhdessä, oliko niissä järkeä vai ei. Laine painottaa, että bändi teki päätökset. Kompromisseihin ei tarvinnut taipua.
Santura piti tuotannollisia lankoja käsissään, jotta bändi sai keskittyä luomistyöhön ja suorittamiseen. Tuottajan suurin panos on albumin soundissa. Barren Earthillä on ollut kaikilla aiemmilla levyillään vaikeuksia löytää oikeaa kitarasoundia. Myös laulun kanssa on ollut tekemistä.
– Dan Swanö on hieno tuottaja ja miksaaja, mutta hänen kanssaan on tarvinnut aina vääntää aika paljon, ennen kuin on saatu halutunlaisia tuloksia, Laine sanoo.
Basisti muistelee hymyillen ensimmäistä yhteistyökokemustaan Swanön kanssa, kun Our Twilight -biisistä tuli ensimmäinen miksaus vuonna 2009.
– Me oltiin kaikki ihan mykistyneitä, että ei helvetti, mihin paskaan me ollaan isketty kätemme. Se oli niin kaukana siitä omasta visiosta. Mun oli sitten pakko kirjoittaa Danille, että nyt pitää aloittaa alusta tämä prosessi. Pienin evästyksin sieltä alkoi tulla kelvollista tavaraa.
Myöhemmin kappale päätyi bändin debyyttialbumille Curse of the Red Riverille (2010), jota Laine pitää edelleen vahvana teoksena.
– Olen sitä mieltä, että se ensimmäinen platta on tämän uuden ohella meidän parhaiten kasassa pysyvä paketti. Silloin oli kova innostus, kun bändi oli uusi. Nyt motivaatiota nosti se, että tehtiin levyä uusissa puitteissa.
Pallo pyörimään
Laine on ollut halki Barren Earthin uran tietynlainen bändin selkäranka. Hän on se, joka on lähettänyt ensimmäiset demot muille edellisen levyn ilmestyttyä. Hän ei kuitenkaan halua olla valta-asemassa.
– Sana on vapaa kenelle tahansa. Ajatuksena oli jo alun perin, että me tehtäisiin musiikkia kollektiivisesti. Mä vain pistän pallon pyörimään. Olen kyllä sanonut jätkille, että niillä on vapaat kädet tehdä vaikka keikkoja ilman mua, kunhan hommat pysyy pyörimässä.
Kun orkesterin jäsenillä on kokemusta muistakin korkean profiilin bändeistä, ei tarvitse pelätä, että bänditoiminta tuo yllätyksiä. Kokemus ja ikä hiovat särmiä. Laine vahvistaa, että Barren Earthissä kaikki on nyt paljon helpompaa kuin kymmenen vuotta sitten.
Aldarán ja Laineen lisäksi bändiin kuuluvat kitaristit Sami Yli-Sirniö ja Janne Perttilä, rumpali Marko Tarvonen ja kosketinsoittaja Antti Myllynen.
– Me nautitaan yhdessä olemisesta. Siinä mielessä me poiketaan muista bändeistä, että me saatetaan ostaa vaikka koppa kaljaa treeneihin, hengailla ja jauhaa paskaa. Se ei ole pelkkää soittamista.
Yhtye on käynyt porukalla muun muassa Nauvon saaristossa retkeilemässä. Hiljalleen bändin jäsenet ovat oppineet tuntemaan toisensa paremmin niin ihmisinä kuin musiikillisestikin.
– Kaikki allekirjoittaa sen musiikin, mitä tehdään, ja kaikilla on sanansa sanottavana. Siksi meillä on niin erilaisia biisejä. Täytyy ottaa huomioon eri ihmisten musamaut. Jotkut tykkää soittaa yksinkertaisempia rokkibiisejä ja jotkut monimutkaisia taidepläjäyksiä.
Musiikkimaku elää ja muuttuu koko ajan. Laine heittää, että välillä tekee mieli soittaa jazzia, välillä hc:ta ja välillä death metalia. Tämä lienee jokaisen soittajan perusongelma.
– Tässä yhtyeessä kaikki tyylisuunnat toteutuu onneksi aika hyvin!
Täytettä kalenteriin
Kelataanpa vuoteen 2009. Bändin alkuaikojen tuottaja Jukka Varmo ehdotti tuolloin jutuntekoa mystisestä uudesta bändistä, jossa oli mukana kovia tekijöitä. Niinpä suunnistin kuumana kesäpäivänä Jive-studiolle Helsingin Herttoniemeen ottamaan asiasta selvää.
Paikalla olivat Oppu Laine ja Janne Perttilä. Kuulin varhaisia versioita ensimmäisen albumin biiseistä. Ilmassa oli innostusta, joka ilmeni vähän epäselvässä muodossa. Bändillä oli vahva energia, mutta sen suunta oli vielä kysymysmerkki.
Kokoonpano oli hieman toinen kuin nykyään. Laulusta vastasi Mikko Kotamäki ja koskettimista Kasper Mårtenson. Joka tapauksessa oli selvää, että tästä tulee niin sanotusti jotain.
– Hieno tarina tästä on tullutkin. Nyt me ollaan tehty neljä hyvää levyä. Tarina tulee jatkumaan, mutta koska, sitä en osaa sanoa. Nyt ei voi luvata, että kahden vuoden päästä tulee seuraava levy.
Laine viittaa kokoonpanon haastaviin aikatauluihin, joiden yhteensovittaminen ei ole kymmenessä vuodessa helpottunut, päinvastoin.
Laine itse liittyi viime vuonna vanhaan bändiinsä Amorphisiin, jonka uusi levy Queen of Time ilmestyy toukokuussa. Tämä on tarkoittanut sitä, että basisti on jättänyt päivätyönsä ja on nyt täysipäiväinen muusikko.
– Mä soitan Amorphiksessa, koska mä haluan soittaa musaa ja keikkoja, ja Barren Earthin kanssa se on aika haasteellista. Mutta kyllä me etsitään koko ajan gäppejä meidän omien aikataulujen ulkopuolelta ja yritetään saada niihin jotain aktiviteettia.
Maalis-huhtikuun taitteessa bändi soittaa sentään kaksi keikkaa Suomessa, Helsingissä ja Tampereella. Harvinaisia tapauksia on syytä mennä todistamaan paikan päälle.
Amorphis-pesti on sitonut Laineen aikaa ja energiaa, mikä on vaikuttanut myös Barren Earthiin.
– Meidän päämääränä on, että saadaan tehtyä keikkoja ja kiertueita. Matkan varrella me on käytetty tuuraajia, mutta nyt on tullut jotenkin sellainen olo, että jos me tehdään, tehdään oikealla kokoonpanolla. Ja se on kyllä haasteellista, varsinkin nyt, kun Barren Earth- ja Amorphis-levyt tulee samaan aikaan.
Tarra kannessa
Levy-yhtiö Century Media on saanut tällä kertaa bändiltä luvan käyttää markkinoinnissaan sanaa ”superkokoonpano”. Laine hymyilee, että antaa lafkan tehdä mitä haluaa, mutta asia korpeaa häntä silti.
– Mä olen nähnyt sen yhtyeen musiikin väheksyntänä, että halutaan kertoa, missä muissa bändeissä sen jäsenet vaikuttaa. Minusta superkokoonpano on vähättelevä termi. Tämä on kuitenkin perustettu täysin kaveripohjalta.
Century Median tiedotteissa on jo nyt lueteltu jäsenten muut bändit, ja ne voi todennäköisesti tarkistaa myös levyn kantta koristavasta tarrasta. Vaikuttaako moinen manööveri sitten levymyyntiin, mene ja tiedä.
Ja väliäkö sillä. Kaupalliset pyrkimykset eivät ole Barren Earthin alaa, vaan musiikki. Edellislevyllä, vuoden 2015 On Lonely Towersilla, bändi ampui itseään huolellisesti jalkaan valikoimalla singlejulkaisuiksi levyn hankalimmin lähestyttävät kappaleet.
Jää nähtäväksi, nostaako A Complex of Cages Barren Earthin profiilia. Juuri nyt keikkailua vaikeuttaa aikataulujen lisäksi se, että bändille ei voi buukata noin vain vaikkapa neljän viikon headliner-rundia Eurooppaan.
– Se olisikin helppoa. Nyt meidän täytyy kärsivällisesti kytätä kiertueita, joille päästäisiin mukaan. Harvoin ne osuu väleihin, joissa meillä olisi mahdollisuus lähteä. Mutta tehtiin me sentään viime vuonna kuukauden kiertue Insomniumin kanssa ja festarikeikkoja. Olosuhteisiin nähden me ollaan onnistuttu tekemään yllättävän paljon.
Julkaistu Infernossa 3/2018.