Kunnes valo meidät ottaa – haastattelussa Satyriconin Frost

”Satyricon on enemmän black metal kuin koskaan”, väittää keskitempoinen Frost ja kiistää koskaan uhranneensa kaupallisuuden alttarilla. Lue koko viime Infernossa julkaistu juttu!

Vuonna 2009 ilmestyneessä amerikkalaisessa Until the Light Takes Us -dokumentissa kuullaan useita norjalaisia muusikoita ja heidän mielipiteitään muun muassa Norjasta, 1990-luvun alusta, black metal -musiikin kehityksestä ja musiikista yleensä.

Dokumentti ei ole täydellinen, mutta se onnistuu antamaan mielenkiintoisen näkökulman black metaliin musiikin alalajina ja ennen kaikkea kulttuurillisena reaktiona kulutusyhteiskuntaan ja kaupalliseen maailmaan, jossa kaikelle, myös alakulttuureille, löytyy lopulta oma hintansa.

Muun muassa Burzumin Varg Vikernesin, Darkthronen Fenrizin ja Mayhemin Hellhammerin ohella dokumentissa esiintyy Kjetil-Vidar Haraldstad, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimeltään Frost. Jokaisella haastateltavalla on oma persoonallinen tapansa puhua ja esiintyä; Vikernes on poliittinen, Fenriz huumorintajuinen ja Hellhammer tuttuun tapaansa poliittisesti epäkorrekti. Kameran seuratessa Frostia pitkin Oslon loskaisia katuja katsojan huomio kiinnittyy ensimmäiseksi miehen kauniisiin, androgyynisiin kasvonpiirteisiin ja tyyneen puhetapaan.

Frostin puhuessa black metalista hän ei puhu politiikasta, moraalista tai edes musiikista, vaan mainitsee heti alkuun sanat visuaalisuus, identiteetti ja taide. Satyriconissa ja 1349:ssa vaikuttava, luodinnopeasta blastbeatistään tunnettu rumpali antaa dokumentissa itsestään vähän muista muusikoista poikkeavan kuvan, ensin naisellisen ”pehmeytensä”, mutta dokumentin edetessä nimenomaan tunteellisen voimansa takia. Miehen tunteellisuus ja omistautuneisuus visuaaliselle taiteelle osoittautuvat nimittäin kaikkein raaimmaksi, mieleenpainuvimmaksi ja ”mustimmaksi” osaksi koko puolitoista tuntia kestävää black metal -dokumenttia.

Palataan myöhemmin tarkastelemaan, miksi. Nyt riittänee tieto, että Frost on taiteensa vakavasti ottava muusikko, joka ei kuitenkaan tunnu piittaavan niin sanotusta maineesta.

– En ole nähnyt koko dokumenttia, hän naurahtaa puhelimessa.

– Minulla on tunne, ettei black metalia tulisi venyttää liian pitkälle.

satyricon2013

Hän myöntää olevansa iloinen black metalin saamasta huomiosta, etenkin mitä tulee taiteilijoihin ja elokuvantekijöihin, mutta loppujen lopuksi itse musiikki ja sen sisältö ovat kaikkein tärkeintä.

– Taso täytyy pitää jollakin tapaa korkeana, erityisenä ja tavallisesta poikkeavana.

Nahanluomisen haasteet

Satyriconin rumpalina Frost kokee olevansa vastuussa black metalin ”eteenpäin viemisestä”. Moni bändiä alusta asti seurannut katsoo Satyriconin pikemminkin kaatuneen rähmälleen tai vähintään kompuroineen jo vuoden 2002 Volcano-levyn riisutulla linjalla.

Bändin uusin levy on kahdeksas, ja se on nimetty yksinkertaisesti ja ytimekkääksi Satyriconiksi.

Frostin mukaan uusi albumi on eräänlainen uusi alku ja suunta, joka poikkeaa vuoden 2006 Now, Diabolicalin ja sitä kaksi vuotta myöhemmin seuranneen Age of Neron linjasta. Viime levyjen keskitempoinen, säe–kertosäe–säe-malliin perustuva, perinteisen hard rockin kanssa flirttaileva popahtava black metal oli Frostin omien sanojen mukaan ”musiikillinen projekti”, joka kuulemma saatettiin päätökseen Age of Nerolla.

– Tällä kertaa tuumimme, että meidän tulisi ottaa toisenlainen kosketuspinta ja keskittyä mieluummin tunnelmaan, tunteisiin ja energioihin muotojen ja struktuurien sijasta.

Uutta levyä kuunnellessa on vaikea uskoa, että kyseessä olisi ihan niin suuri tyylillinen harppaus kuin Frost haluaa uskotella. Levystä on hankala saada otetta. Se tuntuu kyllä välillä pyristelevän uusille vesille, mutta junnaavan keskitempoisen hard rockin veto on vahva ja sen virta vie sittenkin suurimman osan levystä mukanaan.

Age of Nerosta on ehtinyt vierähtää kokonaiset viisi vuotta. Oliko uuden nahan luominen tällä kertaa jotenkin erityisen haasteellista?

– Yksi todella suuri haaste oli onnistua integroimaan biiseihin dynamiikkaa. On todella, todella harvinaista, että äärimetallissa löytyy sitä. Koimme, että sitä tarvitaan lisää ja se vahvistaisi bändiä huomattavissa määrin.

– Mutta suuria haasteita toki oli.

Battery vai Bathory

Työnjako Satyriconin kahden täysjäsenen välillä on selkeä: Frost on vastuussa keulahahmo-Satyrin säveltämistyön kanavoimisesta ja ideoiden täytäntöönpanosta. Ei ole mikään salaisuus, että Frostin musiikillinen vaikutusvalta on huomattavasti suurempi hänen toisessa bändissään. Hän kertookin tyytyväisyys äänessään aloittavansa 1349:n kuudennen levyn nauhoitukset kuluvan lokakuun aikana.

Satyricon_Satyricon

Mitä Satyriconiin tulee, kyseessä on Satyrin vetämä taiteellinen luomistyö, josta Frost itsekin kuvailee saavansa paljon irti. Ymmärrys omasta roolista ja rumpalin merkityksestä on kasvanut vuosien aikana. Mies on kuuluisa blastbeateistään ja nopeudestaan, mutta tätä nykyä hän haluaa painottaa tarkkuutta, kokemusta ja tunnetta ylikorostetun ja monimutkaisen teknisyyden sijasta.

– Keskityin vain soittamaan ja pohtimaan sitä, miten rummut voivat tuoda oman panoksensa kappaleen kokonaisuuteen ja auttaa koko kappaletta kuulostamaan hyvältä.

Satyr on siis johtaja, jota Frost kirjaimellisesti komppaa.

– Hän opasti minua, kuuluu rumpalin oma määritelmä.

– Bändin säveltäjänä ja johtajana hän antaa minulle tehtäviä ja määränpäitä. Muutettuani soittotyyliäni, ja kun soittoni on läpikäynyt tiettyä kehitystä, olen yhä enenevissä määrin alkanut ymmärtää rumpujen roolin ja sen, että biisien kokonaisuus on se kaikkein merkityksellisin elementti.

Yksinkertaisuus ja keskitempoisuus ovat nousseet uuden vuosituhannen Satyriconin tavaramerkeiksi, mutta Frost ei myönnä ”riisutun” Satyriconin olevan yhtään vähemmän ”black metal”.

Hän painottaa bändin evoluution olevan itse asiassa linkki takaisin vanhoihin hyviin aikoihin.

– Itse tykkään kuunnella yksinkertaista musiikkia, kuten esimerkiksi Bathorya.

– Ne vanhat biisit varsinkin ovat todellisia ”biisejä”, koska rummut eivät ole koko ajan etualalla. Se on luonnollisempi ajattelutapa, siis se, että rumpujen ei tarvitse ottaa niin paljon tilaa musiikillisesti.

Bändin kahdeksas täyspitkä on ollut Frostille mielenkiintoinen kokemus, jota hän on valmis puolustamaan varsin henkilökohtaisista syistä.

– Se on ollut musiikillinen matka, hän kuvailee kryptisesti.

– Matka itsessään on usein paljon mielenkiintoisempi kuin varsinaisen päämäärän saavuttaminen.

Pimeydestä parrasvaloihin

Genre, joka syntyi kanavoidakseen ihmisvihaa, pimeyttä, kuolemaa ja tuhoa, oli 90-luvun lopulle tultaessa rauhoittunut ja ruvennut avaamaan porttejaan uusille musiikillisille vaikutteille. Se keskittyi kasvavassa määrin luontoon, mytologiaan, goottiestetiikkaan tai uuspakanuuteen alkuperäisen viiltävänkylmän ja anarkistisen ”nihilismin” sijasta.

Satryriconin mukaan moinen ei mahtunut enää alkuperäisen black metalin määritelmään ja bändi koki koko kulttuurista kadonneen jotakin oleellista. Vuoden 1999 Rebel Extravaganza oli konemaisen kylmä ja avoimen misantrooppinen reaktio black metalin silloiseen tilaan.

– Meille oli aina tärkeää pitää huolta siitä, että käytämme kontrasteja emmekä koskaan eksyisi kokeellisuuteen.

”Kokeellisuudella” Frost ei tarkoita musiikillista muutosta sinänsä, vaan tietynlaista musiikillista muutosta:

– …tuoda epäkonventionaalisia elementtejä black metal -musiikkiin, kuten esimerkiksi naislaulua, koskettimia tai huiluja… Tuntui että moni bändi menetti pimeyden, armottomuuden ja sen tietyn särmän sekä käsityksen siitä, että kyseessä on itse asiassa paha-aikeinen musiikki.

– Skene oli täynnä bändejä, joilla oli niitä elementtejä, koskettimia, puhdasta laulua, viuluja, orkestraatioita, goottisuutta. Yleisesti ottaen se oli vain menossa täysin väärään suuntaan.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen kääntyi kuitenkin myös Satyriconin suunta. Vuonna 2002 ilmestynyt Volcano voitti kasan palkintoja, myös Norjan Grammyn. Now, Diabolicalin (2006) yhteydessä Satyricon esiintyi Oslossa kaupungin filharmonikkojen ja Norjan radion orkesterin kanssa.

– Aloitimme nytkin kiertueen oopperatalolla Oslossa oopperan kuoron kanssa, Frost naurahtaa kuivasti ja sanoo kokemuksen olleen ”fantastinen”.

– Kaikki kuulostaa niin erilaiselta kuorosovitusten kanssa.

Vuoden 2009 tienoilla Satyr istui hymyillen norjalaisessa Thomas og Harald -puheohjelmassa naurattaen kuivalla ja kohteliaalla huumorillaan niin yleisöä kuin juontajiakin. Hänen vierellään istunut norjalainen naispuolinen artisti sanoi pitävänsä black metalia pelottavana, mutta kehuu yllättyneenä ja ilahtuneena Satyrin olevankin ”maailman kiltein”.

Uudella Satyricon-levyllä kuullaan balladi nimeltä Phoenix. Siinä laulusta, puhtaasta sellaisesta, vastaa norjalainen sooloartisti Sivert Høyem.

Yhteenvetona voidaan todeta, että moni niistä elementeistä, joita Frost sanoo 90-luvun lopulla vieroksuneensa, on sittenkin löytänyt tiensä myös Satyriconiin ja bändin nykyiseen äärimetallireseptiin.

Hän kieltäytyy kuitenkin tunnustamasta minkäänlaista taiteellista ristiriitaa.

– Ei ole olemassa mitään konfliktia. Sinun on muistettava, että kaupallisuuden ja kaupallisen menestyksen välillä on olemassa hyvin suuri ero. Kaupallisuus on sitä, kun yrittää vastata muiden odotuksiin ja tuoda esille jotain, joka on tarkoitettu tyydyttämään ne vaateet, joiden oletat kohdistuvan itseesi. Ja se on jotain, mitä emme ole koskaan tehneet, emmekä tule koskaan tekemään. Emme koskaan edes ajattele moista, olemme yhä hyvin kaukana sellaisesta mentaliteetista.

satyricon_phoenix

– Olemme täällä tehdäksemme asioita, jotka tiedämme joutuvan kovan kritiikin kohteiksi. Olemme täällä tehdäksemme sellaisia asioita, joita tiedämme tiettyjen metallityyppien pitävän kaupallisina, mutta jotka todellisuudessa ovat täysin päinvastaisia.

Verta, hikeä ja musiikkia

Uusi Satyricon-levy ei siis Frostin mukaan ole kaupallisen menestyksen nimissä suoritettu tarkoituksellinen vanhan toisto, vaan kovan työn ja taiteellisen kunnianhimon tulos. Tästä huolimatta kaupallisuus käsitteenä saa miehessä aikaan innokasta pohdintaa.

– Tehdä jotakin kaupallista on sama kuin tehdä jotain, joka on konservatiivista ja turvallista. Silloin täytyy aina perustaa omanarvontuntonsa johonkin, joka on jo olemassa ja hyväksyttyä. Kaupallisen levyn tekeminen on sama kuin tehdä juuri niin kuin ihmiset vaativat. No, me teemme aina nimenomaan päinvastoin. Jos olemme tehneet jotain menestyksekkäästi menneisyydessä, emme halua toistaa sitä, sillä sehän on jo tehty!

Kun puheeksi tulevat kaupallisuuden ja taiteen väliset heiluvat raja-aidat, Frost tuntuu syttyvän ensimmäisen kerran haastattelun aikana.

– Ei ole mitään järkeä menestyä jossakin asiassa, ellei nauti siitä mitä tekee. Olisi paljon helpompaa olla vain tavallisessa duunissa, koska kyseessä olisi joka tapauksessa pelkkä duuni. Miksi vitussa valitsisimme tehdä juuri black metalia, joka on kaupallisessa mielessä niin hankala käsite?

Kjetil-Vidar Haraldstad, jolle black metal merkitsee ennen kaikkea kylmää alter egoa, identiteettiä ja taiteellista vapautta, ilmaisee hämmennystä koko kaupallista ajatustapaa kohtaan. Vokalisti-Satyr ja Satyricon bändinä ovat kiistämättä osa valtavirtaa, mutta rumpali jaksaa painottaa henkilökohtaista suhtautumista musiikkiin, ja ennen kaikkea jo aiemmin mainittua oman roolin ymmärtämistä.

– Lukemattomat tunnit jokaisen albumin parissa työskentelyä ja lukemattomat tunnit harjoituksia… Oma kehittyminen sekä muusikkona että ihmisenä, hän lopulta kiteyttää oman prioriteettinsa.

Tästä päästään takaisin alussa mainittuun Until the Light Takes Us -dokumenttiin, jossa Frostin näytetään ryhtyvän yhteistyöhön taiteilija Bjarne Melgraadin kanssa. Filmin loppupuolella seuraa performanssi, jossa Frost sylkee tulta ja iskee veitsen ensin huonekaluihin ja lopulta itseensä. Hänen istuessaan sohvalla muutaman metrin päästä yleisöstä veitsi uppoaa syvälle miehen käsivarteen. Verta lentää kynttilänliekkien välkkyvässä valossa sohvalle, lattialle, joka puolelle silminnähden järkyttyneen ja pelokkaan yleisön katseen alla.

Esityksen nimi on Kill Me Before I Do It Myself, ja Frost kertoo dokumentissa tuhoavansa itseään mielellään taiteellisen kontekstin nimissä.

– Muistan yhteistyöni sen artistin kanssa, mies kuittaa tänä päivänä ja sanoo kyseessä olleen ”yksittäistapaus”.

– Tarvitsin uudenlaisia taiteellisia ilmaisukeinoja, ja pystyäkseni kehittymään taiteilijana päätin kokeilla jotain muuta, tehdä uusia aluevaltauksia.

Hän puhuu esityksen ”visuaalisen voiman” houkutelleen hänet lopulta mukaan. Kysymykseen siitä, viilteleekö hän yhä itseään osana henkilökohtaista ilmaisuntarvettaan, Frost ei vastaa.

Sen sijaan hän pohtii nykyisen black metal -kulttuurin suhdetta ympäröivään ”yleisöön” eli yhteiskuntaan ja todelliseen tunteenpaloon.

– Ehkä liian moni on ruvennut nauttimaan siitä sadosta, jonka luovat ja uskaliaat black metal -bändit aikoinaan saivat aikaan. Muut ottavat omansa sieltä, minne on jo rakennettu toisten toimesta, ja pyrkivät sitten menestymään sillä itse.

– Tämä ei muuten välttämättä koske Norjaa, hän tarkentaa, mutta lisää tuntevansa olonsa oudoksi opiskelijoiden lähettäessä sähköpostia ja pyytäessä kommenttia black metalia käsitteleviin kouluaineisiinsa.

Satyriconissa ei ole Frostin mukaan kyse akateemisesta teoriasta, merkityksettömästä päivätyöstä tai edes kaupallisesta menestyksestä, vaan yllätys, yllätys, musiikista.

Kahdeksas täyspitkä vyön alla, paljon kritiikkiä, mutta myös kehuja, ja ennen kaikkea kokemusta ja henkilökohtaista kehitystä. Oslon oopperatalolta käynnistynyt kiertue saapuu joulukuun puolivälissä myös Helsinkiin ja Tampereelle, ja Frost vakuuttaa saavansa livesoittamisesta yhä sitä elintärkeää kipinää ja tunteenpaloa.

– Tietyissä kohdissa show’ta tunnen, kuinka niskavillani nousevat pystyyn, adrenaliini syöksyy läpi kehoni ja aistin todella upean tunnelman.

Satyricon-rumpali ei häpeile tunnustaa, että black metal voi olla myös valoisa asia:

– Minulla ei ole koskaan ollut niin hauskaa kuin nyt.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2013 (#111).