Siunaus. Loistava nimi bändille, joka jurnuttaa vanhan liiton death metalia. Kun sen solisti on vielä Church of Satanin pappi, vanhan kuolonörtin ruumiin läpi hulahtaa kylmä väristys. Mutta vielä värisyttävämpää on se, että tämä samainen porukka on vuoleskellut viisikymppisinä ukkoina kaikessa rauhassa levyn, jonka soittamista ei malta kerta kaikkiaan lopettaa.
Vuonna 1989 Keski-Englannin Birminghamissä perustettu Benediction kuuluu kuolometallin duunariosaston sitkeimpiin puurtajiin. Se ei ole koskaan ilmoittanut hajonneensa ja on julkaissut kahdeksan tasavahvaa albumia. Ennen kaikkea se ei ole lähtenyt pelleilemään trendien perässä. Benediction jyräsi groovemurhaansa, vaikka kollegoita kaatui molemmilta sivuilta. Luottamus omaan tekemiseen on kuulunut sen musiikissa ensidemo The Dreams You Dreadistä (1989) lähtien. Tässä on yhtye, joka on sanakirjamääritelmä horjumattomuudesta.
Ennen kuin sukelletaan menneeseen, puhutaan hieman uudesta levystä, lokakuun puolivälissä ilmestyvästä Scripturesista. Onneksi olkoon, Daz, ja tervetuloa takaisin. Levynne on loistava!
– Kiitos paljon, tuntuu hyvältä palata.
Albumi on juuri sitä, mitä maailma kaipaa juuri nyt: voimakasta, kasvoille läpsivää ja kunnolla groovaavaa perusdeathiä. Se on vähän pirun virkistävää!
– Tällaisia me olemme, tällainen minä olen muusikkona. Me soitamme Benediction-musiikkia. Tähtäimessämme ei ole olla seuraava iso juttu, emmekä tule murskaamaan ennätyksiä maailman nopein death metal -bändi -kisoissa. Haluan vain soittaa Benediction-kuoloa, Daz tokaisee ytimekkäästi.
Uusi levy on yhtyeen ensimmäinen levytys 12 vuoteen. Daz kertoo, että pitkään taukoon johti eri tekijöiden yhdistelmä. On perhettä ja päivätyötä, ja päälle kasautui vielä runsaasti kokoonpanohankaluuksia.
– Kun Neil Hutton lähti vuonna 2007, meillä oli vaikeuksia löytää sopiva kannuttaja tilalle. Nick Barker oli bändissä hetken, mutta hänhän on kuin kone ja kaipasimme isommalla groovella soittavaa rumpalia.
– Me kaikki rakastamme Benedictioniä, mutta se ei maksa laskujamme. Päivätyöt vievät suuren osan elämästämme. Minulla ja kitaristillamme Rew’lla [Peter Rewinski] menee töissämme hyvin, joten… jos vain voisimme elää Benedictionillä. Mutta se on mahdotonta. Sitten Rew muutti pois Birminghamista. Hänhän kirjoittaa musiikin kanssani, joten sekin vaikeutti asioiden etenemistä hieman.
Laiskanlinnasta taistelukentälle
Daz mainitsee, että viimeiset kymmenen vuotta on ollut helppoa lähteä pistokeikoille, kun keikkapromoottorit ehdottavat vaikkapa Subconscious Terror -debyyttiin (1990) tai Transcend the Rubicon -levyyn (1993) keskittyvää erikoissettiä. Samaan hengenvetoon hän myöntää, että laiskuuskin on vaivannut.
Kaksi vuotta sitten oli aika istua alas ja suunnitella uutta levyä. Harmi vain, että silloinen solisti Dave Hunt päätti lähteä.
– Hänellä oli samaan aikaan oma, koko ajan suositumpi Anaal Nathrakh. Lisäksi hän halusi viedä tohtorintutkintonsa maaliin, Daz kertoo.
Hunt kertoi aikeistaan puoli vuotta ennen lähtöään, joten bändillä oli hyvin aikaa reagoida tuleviin muutoksiin.
– Hunt astui kuvioihin, kun [Dave] Ingram lähti bändistä 90-luvun loppupuolella. Silloinen rumpalimme Hutton tunsi hänet ja ehdotti Huntin tsekkaamista. Meillä oli tulossa kiertue Deathin kanssa. Treenikselle marssi joku klanipää. Mietin, mitä vittua täällä tapahtuu. Kun hän aukaisi suunsa, olimme täysin häkeltyneitä. Katsoimme Rew’n kanssa toisiimme: ”Tää jätkä on tosi hyvä!” Oli tavallaan huvittavaa seurata vierestä, kun puolisokea ”lad” yrittää luntata lyriikoitamme paperinpalalta ja huutaa samalla kuula punaisena. Oli todella harmi, että hänen piti mennä.
– Hunt on yksi kivoimmista ihmisistä, joita tunnen, huh huh mikä tyyppi. Hän on myös loistava keulahahmo, mies täynnä energiaa. Olemme edelleen yhteyksissä, olemmehan hyvät ystävät ikuisesti. Toivottavasti soitamme vielä yhdessä.
Piti löytää uusi laulaja. Massacren Kam Leetäkin harkittiin.
– Onneksi saimme Dave Ingramin takaisin! Kun hän erosi ensimmäisen kerran 90-luvun lopulla liittyäkseen Bolt Throweriin, se oli aika kova paikka. Emme päättäneet asioita hyvissä merkeissä. Nyt sanoin Rew’lle, että ehkä meidän on annettava Ingramille mahdollisuus. Tekisimme sen faniemmekin vuoksi. Kokeillaan vaikka pari keikkaa.
– Kun sitten soitin Ingramille, hän oli kuin pikkupenska jouluna! Kysyin: ”Jos keikka menee hyvin, haluaisitko tehdä lis…” ”KYLLÄ!” Vastaus tuli samoin tein! ”Meillä olisi uusia biisejä valmiina, kiinnostaisiko…” ”KYLLÄ!” Hänen innokkuutensa oli mahtavaa! Kaikki hyötyvät, bändi, Dave, fanit. Se oli parhaita ratkaisuja, mitä olemme vähään aikaan tehneet.
No, onhan hän Benedictionin ääni.
– Se onkin hassua: Hunt oli bändissä 21 vuotta, Ingram kahdeksan! Se on melko hullua, mutta niin se menee!
Ingramin paluun jälkeen bändi sai tulen häntänsä alle. Darren tuntee kuulemma olonsa 25-vuotiaaksi – ja mainitsee ohimennen täyttäneensä juuri 52.
Onnittelut!
– Ai, mistä tiesit? Kiitos paljon!
Kerroit juuri itse.
– Ai? Hah!
Terävät kirjoitukset
Scriptures äänitettiin Ipswichin tuntumassa sijaitevassa Grindstone-studiossa. Bändi oli ensin aikeissa palkata Andy Sneapin, mutta tämä oli liian kiireinen Judas Priest -kuvioidensa kanssa. Rutto sotki loput suunnitelmat. Lopulta nauhoituksia vahti Scott Atkins.
Bändi vietti studiolla viisi viikkoa.
– Atkins oli täysi sankari, fantastinen työtoveri. Hän pyrki saamaan kaiken kerralla oikein. Siihen pisteeseen saakka, että olin valmis tappamaan hänet! Hän oli niin pikkutarkka. Vaihtoi plektroja tai jopa siirsi käteni asentoa saadakseen paremman chugging-soundin, hah! Olin että ”mitä vittua oikein puuhaat?”. ”Usko minua Daz, kuulet kyllä kuinka tämä plekun vaihtaminen vaikuttaa.” Kaiken kaikkiaan se oli loistokokemus, ja aiomme todellakin käyttää häntä uudelleen.
Kannatti hikoilla, sillä onhan uusi nyt parassoundisin levynne tähän saakka!
– Kyllä se niin taitaa olla. Atkins halusi luoda luonnollisen mutta todella tiukan soundin. Saatoimme ottaa yhtä riffiä varten 20 ottoa. ”Teepä vielä neljä lisää.” Soitin ne. ”Tee vielä kaksi.” ”Tein jo ne vitun neljä!”
– Jos lähetin hänelle raakamiksauksesta korjausehdotuksia, hän oli vain ”ok”. Ei turhaa egoilua, vaan mies oli alusta loppuun yhteistyökykyinen.
Kävikö mielessäsi, että nyt taitaa olla tulossa kova levy?
– Kyllä sen huomasi. Kun treenasimme ennen muinoin, mikki roikkui treeniksemme katosta ja mölinä meni kasetille. Rew’lla ja minulla on nykyään Qubase ja pystymme helposti lähettämään toisillemme ideoita ja hiomaan niitä. Jotkin levyn kappaleista ovat 12 vuotta vanhoja, kuten Stormcrow ja Scriptures in Scarlet. Bändimme hyvä puoli on, ettei kukaan kuulosta suoraan meiltä. Pystyn kirjoittamaan päivässä riffin, joka voisi löytyä Rubiconilta, helposti.
– Nyt tunsimme välittömästi pakottomuuden, kaikki tuntui loksahtavan kohdilleen. Johtuiko se sitten materiaalin paljoudesta, siitä että Dave palasi, rytmiryhmän nuorista hepuista… Positiivia puolia oli niin paljon, että tämä on paras äänityskokemuksemme ikinä.
Benedictionin rytmiryhmään on tosiaan tehty nuorennusleikkaus. Bassoa käskyttää hahmo nimeltä Dan Bate, rumpuja takoo Giovanni Durst. Kitaristi Rew työskentelee nykyisin keikkapaikka NEC:llä [National Exhibition Center] ja tutustui siellä alaiseensa Bateen. Mies pomputti tuolloin myös Benedictionin heppujen kaverin, Blaze Bayleyn, livebändissä. Kolli piti opettaa tavoille.
– Hän pitää enemmän heavy metalista, kuolohommat piti kouluttaa hänelle kädestä pitäen. Hän oli aivan innoissaan. Hän kertoi, että ottaa yhteyttä kaveriinsa Gioon. Illalla Giovanni lähetti meille videon, jolla hän soitti Unfound Mortalityn. Hän oli opetellut sen päivässä.
Kun italialaiskannuttaja saatiin samaan harjoitustilaan, vanhat kitarakonkarit olivat täystyrmättyjä. Viimeinkin löytyi rumpali, jolla on haluttu Benediction-gruuvi ja iskussaan paino, jollaista bändin voimamusiikki tarvitsee. Vaikka bändissä on vaikuttanut viime vuosina hyviä rumpaleita, Daz sanoo, että nyt kasassa on ehdottomasti vahvin Benediction-kokoonpano.
– Hän on täyshullu Muppet Show’n Animal! Mutta samalla todella tarkka. Studiossakin hän halusi ottaa uusiksi pitkiä fillejään niin kauan, että oli niihin tyytyväinen. Seurasin sitä toimintaa, ja joka iskulla oli tarkoitus. Mutta vielä tärkeämpää on, että hän on kiva tyyppi. Olemme kaveriporukka, joten yhdessä pitää tulla toimeen. Olemme myös bilepoikia, ja sekin puoli olisi hyvä hallita…
Nauhoja vaihdellessa
Benediction julkaisi ensilevynsä Subconscious Terrorin vuonna 1990. Tuolloin bändin solistina toimi sittemmin Napalm Deathissä uransa luonut Mark ”Barney” Greenway. Death metal alkoi hehkua kuumimmillaan ja uusia bändejä tulvia Englannista, Floridasta ja Ruotsista.
Tiedostitteko olevanne osa uutta ja merkittävää musiikillista suuntausta?
– Siihen aikaan, siis vuosina 1986–1988, kaikki olivat mukana tape trading -kuvioissa. Posti toi joka päivä kiinnostavaa musiikkia jostain Filippiineiltä ja Brasiliasta. Musiikki alkoi käydä koko ajan raskaammaksi. Perustimme bändin, koska halusimme olla osa treidailua. Sitten levylafkat Earache ja Nuclear Blast pompsahtivat jostain. Napalm sainattiin, samoin Morbid Angel. ”Tämähän saattaa olla jotain suurempaa”, muistan tuumineeni.
– [Nuclear Blastin perustanut] Markus Steiger pyöritti silloin lafkaansa makuuhuoneestaan, nykyisinhän hän on multimijonääri. Kun hän pestasi meidät, hän sanoi, että meidän pitäisi myydä kahdeksan-kymmenentuhatta levyä kulujen kattamiseksi. Kun me julkaisimme levyn… siis kun kuuntelet sitä nyt, laatuhan on kamala ja toimitus raakaa. Mutta me myimme sitä 32 000 kappaletta puolessa vuodessa. Kun hän kertoi tästä meille, olimme aivan että ”ei perkele, ei voi olla totta”. Se oli hetki, jolloin tajusimme, että nyt alkaa tapahtua.
– Valitettavasti koko skene lässähti seuraavan viiden vuoden aikana. Ilmestyi liikaa keskinkertaisia bändejä, koska levy-yhtiöt eivät halunneet missata ”seuraavaa suurta juttua”. He kalastivat lammen tyhjiin. Kun jokainen vaikutti maalaavaan samalla pensselillä, bändejä alkoi hajota. Paitsi me, hah hah.
Seuraava tuotos Grand Leveller (1991) esitteli huomattavasti varmemman yhtyeen. Biisit olivat iskevämpiä, sounditkin paremmat. Levy oli myös Dave Ingramin Benediction-debyytti.
– Tajusimme, että pystymme hommaan, emmekä ole yhtään hullumpi bändi. Barney tykkäsi likaisemmasta ja punkimmasta soundista ja päätyi Nappiksen keulille. Minä ja Rew taas diggasimme enemmän metallista. Emme suunnitelleet sitä suuremmin etukäteen, mutta ehkäpä Leveller oli hiukan enemmän metallivaikutteinen.
Pommi pamahtaa
Seuraava levy olikin sitten melkoinen pommi. Transcend the Rubiconia pidetään yhtenä kuolometalin kulmakivistä.
– Olen siitä todella ylpeä. Silloin en toki tajunnut, kuinka suosittu siitä tulisikaan. Kun kysyy ihmisiltä suosikkilevyämme, se levy mainitaan useimmin. Kun menimme tiputtamaan Nightfearin setistä, heti alkoi huuto, että missä se biisi on. Kaikki vain osui kohdilleen sillä albumilla.
Ensidemon mukaan nimetty seuraaja The Dreams You Dread (1995) esitteli aavistuksen hitaamman Benedictionin.
– Sekään ei ollut suunniteltu veto. Se on yksi levyistämme, joista pidän vähemmän. Siellä on muutamia loistobiisejä ja riffejä, mutta kokonaisuus ei pelaa. Kiersimme siihen aikaan paljon, ja ehkä fokus katosi jonnekin. Levyltä puuttui voima, tilalla oli enemmän nuotteja ja vähemmän aggressiota. Sitähän Benediction ei edusta. En hieroisi sitä levyä ihmisten naamaan, että ”hei, tässä on paras levymme”.
Grind Bastardilla (1998) kiristettiin ruuvia reippaalla ranneliikkeellä. Soundi modernisoitui. Se oli ajan henki, ja esimerkiksi Napal Deathinkin tuon ajan levytyksillä puhalsivat muutoksen tuulet.
– Ah, rakastan sitä levyä! Soitamme edelleen biisejä siltä. Kliinimpi soundi johtuu varmasti siitä, että käytimme Andy Sneapiä. Biisit olivat hiukan simppelimpiä, palasimme perusasioihin. Me ikään kuin nostimme kuulijan ilmaan ja pistimme sitten nyrkillä naamaan, hah.
Kun Daziä pyytää valitsemaan lempilevynsä, mies puhaltaa pitkään syvään. Hän pallottelee Rubiconin ja Grindin välillä, mutta päätyy kolmoslevyyn. Onnittelen häntä erinomaisesta valinnasta.
Olitte 1990-luvulla pari-kolmekymppisiä jannuja. Millaista aikaa nämä hurjat vuodet olivat?
– Niistä on vain flashbackejä, hah! Ihan kuin se kaikki olisi tapahtunut eilen. Olemme Rew’n kanssa kuin veljekset ja kokeneet kaiken yhdessä. Jos joku olisi sanonut, että teet muuten 52-vuotiaana uuden levyn haastattelua tyypille Suomeen, olisin haukkunut hulluksi! Olen ylpeä saavutuksistamme.
Paletit upeasti sekaisin
Palataanpa hetkeksi uuteen levyyn. Onko Progenitors of a New Paradigm -kappaleen Disposable Heroes -riffinpätkä tarkoituksellinen hatunnosto Metallicalle?
– Olemme tehneet tätä hommaa reilut 30 vuotta, joten joitain vaikutteita saattaa väkisinkin päätyä levylle. Mutta tarkoituksellista se ei ole. Onnittelut kuitenkin bongauksestasi, hah!
Upea kansitaide heijastelee koko historiaanne – kenelle saamme olla tästä kiitollisia?
– Kansi on aivan upea! Daz huudahtaa. – Sen maalasi Simon Harris. Kaikki eivät tiedä tätä, mutta hän oli basistimme Bolt Thrower -kiertueella vuonna 1992. Tämä sinulle ekslusiivisesti, Tomi, heh. Olen tuntenut hänet niistä ajoista saakka. Viitisen vuotta sitten törmäsin häneen pubissa. Kerroin, että olemme tekemässä uutta levyä. Harris kertoi tekevänsä nykyisin taidetta ja kutsui vilkaisemaan töitään. Ne olivat hämmästyttäviä.
– Istuimme hänen kanssaan alas ja kerroimme, että haluaisimme old school -tyyliä vanhalla logollamme. Värikkyyttä, joka näyttäisi siistiltä paidassa ja taustalakanassa. Hän naulasi täysin sen, mistä tässä bändissä on kyse. Hahmo pitelee kirjoituksia [Scriptures] vasemmalla puolellaan hyvät demonit, oikealla pahat, ihan kuten logossammekin. Sitten ne värit… niissä on Subconscious Terrorin ja Dark Is the Seasonin [ep, 1992] palettia upeasti sekaisin. Se on parhaita levynkansiamme.
Myös Benedictionin tulevaisuudensuunnitelmat tuhosi, no, tiedätte mikä. Liki kaikki keikat on copypastetettu ensi vuoteen. Vielä yksi huomio: ette ole ikinä soittaneet Suomessa!
– Näin on! Se on naurettavaa, mutta meitä ei ole koskaan kutsuttu sinne. Asia on pakko korjata. Joten Tomi: kun tapaamme, lähde kaljalle, okei?
No todellakin!
Julkaistu Infernossa 8/2020.