Apple Musicin Zane Lowe haastatteli Metallican Lars Ulrichia pitkän kaavan mukaan tiistaina 11.3. SXSW-tapahtumassa. Keskustelun lomassa puheeksi tuli muun muassa yhtyeen vuonna 2004 julkaistu Some Kind of Monster -dokumenttielokuva, jossa seurattiin bändiä studiossa uransa pahimman kriisin aikaan: Jason Newsted oli juuri eronnut, Ulrichin, James Hetfieldin ja Kirk Hammettin välit olivat tulehtuneet siihen pisteeseen, että apuun hälytettiin terapeutti Phil Towle ja kaiken lisäksi Hetfield kirjautui katkaisuhoitoon alkoholisminsa vuoksi. Elokuva esitti bändin jäsenet hyvin erilaisessa valossa, kuin mihin fanit olivat tottuneet, mikä ei ollut kaikkien mieleen.
”Siihen aikaan reality-ohjelmat eivät olleet vielä iso juttu. Sen tyylistä kamaa ei ollut tv:ssä paljon, joten [elokuva] oli hyvin erilainen juttu siihen aikaan”, Ulrich toteaa.
”En tiedä tiedättekö, mutta alun perin tarkoitus oli… Aloimme tehdä uutta levyä ja olimme saaneet yhteyden Paradise Lost -dokkarin tekijöihin tarjoamalla elokuvaan musiikkia. Pyysimme heitä tulemaan mukaan studioon kuvaamaan kun teemme levyä. Muistatteko ostostelevision mainokset, joissa tarjotaan kaikenlaista kaupan päälle? ’Jos tilaat levyn ennen puoltayötä, saat tätä ja tätä…’ Tarkoitus oli kuvata jotain sen suuntaista.”
”Mutta sitten helvetin portit avautuivat ja homma levisi käsiin. He jatkoivat kuvaamista, kun paska osui tuulettimeen. Levy-yhtiö, joka rahoitti kuvauksia, havahtui: ’Hetkinen, mitä tämä on?’ Joten kävimme elokuvantekijöiden kanssa keskusteluja ja totesimme: ’Luotamme teihin. Jos tässä on ainesta elokuvaan, mitä jos ostamme oikeudet lafkalta itsellemme?’ Joten ei millään pahalla levy-yhtiötä kohtaan, mutta ostimme heidät ulos projektista ja saimme täyden kontrollin. Annoimme filmiryhmän tehdä hommansa ja lopputuloksena oli Some Kind of Monster.”
”Mekään emme tienneet, mitä odottaa, mutta kyse oli luottamuksesta elokuvantekijöitä kohtaan. Kun näimme lopputuloksen, ajattelimme, että: ’Voi paska. Tämä onkin paljon läpinäkyvämpää kuin kuvittelimme’. Mutta olimme ottaneet riskin ja päätimme viedä homman loppuun asti.”
Elokuva jakoi fanien ja musiikkikriitikoiden mielipiteet jyrkästi eikä vastaanotto ollut yleisesti ottaen kovin lämmin. Dokumenttiin suhtauduttiinkin paljon avoimemmin muissa piireissä.
”Se otettiin elokuvamaailmassa todella, todella positiivisesti vastaan, koska siinä on luonnollinen draaman kaari, mitä ei dokumenteissa aina ole. Siitä tuli myös hitti mielenterveysyhteisössä ja monien psykologien ja psykiatrien keskuudessa, koska se näytti, miten ryhmä toimii paineen alla”, Ulrich sanoo.