Miehet jotka soittavat rockia – Haastattelussa In Flames

Göteborgin virallinen vientituote In Flames päästää irti sekä metallista että menneestä.

03.11.2014

Ravintola 2112:n ovenpieleen kiinnitetystä menusta voi päätellä, ettei kyseessä ole mikä tahansa lähiögrilli. Ollaan Göteborgin ytimessä ja myytävänä on paitsi purilaisia myös aimo annos maailmanluokan rock’n’rollia ja In Flames -imagoa.

”Number of the beast”, 666 grammaa, 43€.

“In Flames”, chipotlemajoneesilla, cheddarilla, jalapenolla ja ravintolan omalla Jack Daniel’s -glaseerauskastikkeella, 30€.

”Gelotte Grande”, chilikastikkeella, juustolla ja sipulirenkailla, 30€.

Viimeksi mainittu on nimetty Björn Gelotten mukaan. Vuodesta 1995 In Flamesissä vaikuttanut kitaristi, biisintekijä ja yksityisyrittäjä istuu ravintolansa perällä pienessä viihtyisässä VIP-tilassa ja kertoo, kuinka samassa paikassa vietettiin pari päivää aiemmin bändin pitkäaikaisen ystävän Mattias Lindebladin avulla koostetun A Tale of Meat and Metal -kirjan julkaisujuhlia (lisää Lindebladista jutun kainalossa).

– Kirja kertoo siitä, miten ja miksi tämä paikka sai alkunsa ja kaikista niistä hankalista vaiheista, jotka lopulta johtivat tähän kaikkeen, jonka olemme saavuttaneet tänä päivänä. Matka on ollut hyvin omituinen ja samalla hauska, ja kiteytämme sen kaiken kirjan sivuilla.

Ravintolan seiniä koristavat tyylikkäät mustavalkovalokuvat rockmaailman suuruuksista. Johnny Cash, Jimi Hendrix, Lemmy, Slash… VIP-huoneen mukavissa nojatuoleissa rentoutuu Gelotten lisäksi kitaristi Niclas Engelin, joka on nimetty viimein, vuosien avustamisen jälkeen viralliseksi In Flames -jäseneksi. Keittiöstä kuuluu musiikkia, Slayeriä, Metallicaa.

Ei ole sattumaa, että ravintola ja siitä kertova kirja toimivat jäänrikkojina ja keskustelunavaajina. Paikka suo täydelliset puitteet tämän päivän rocktähti- In Flamesille, joka on kasvanut jo monta vuotta sitten ulos 90-luvun nuoren ruotsalaisen death metalin räsyistä.

– Tämä on mukavankokoinen, Gelotte kuvailee ravintolaansa.

– Yleensä täällä on kiva sekoitus nuoria ja vanhoja… Paikka ei ole niin vaarallinen, etteivätkö pukumiehet viihtyisi täällä, ja kuitenkin sillä tavalla rento, että täällä viihtyy kuka tahansa. Kaikki ovat tervetulleita. Sen takia mekin tulemme aina tänne. Voi hengata baarin puolella, ja varsinkin keikan jälkeen on kiva tulla tänne nauttimaan ystävien kanssa pari kaljaa. Tämä on sellainen keikanjälkeinen paikka, jonka aina olemme halunneet. Se on ollut tähtäimessä alusta asti.

Hän katselee ympärilleen tyytyväisenä.

– Ja kyllä se tästä, pikkuhiljaa. Huhtikuussa tuli kolme vuotta täyteen, hän jatkaa.

– Itse asiassa avasimme samalla, kun pidimme kuuntelusession toimittajille edellisen albumin tiimoilta. Eli siis rafla avattiin samoihin aikoihin kun julkaisimme… sen…

Gelotte jää miettimään ja etsii sanoja. Hän ei muista levyn nimeä, ja vierellä istuva Engelin räjähtää nauramaan.

– Niin joo. Sounds of a Playground Fadingin, kuuluu lopulta kitaristin suusta. Engelinin nauru raikaa.

Irti menneestä

Huolimatta Björn Gelotten muistivaikeuksista vuoden 2011 Sounds of a Playground Fading merkitsi tärkeää käännekohtaa In Flamesin aikajanassa. Se kun oli ensimmäinen levy, jonka Gelotte kirjoitti yksin ilman Jesper Strömbladin tukea ja musiikillista panosta.

– Olimme tehneet kaiken yhdessä aina The Jester Racestä (1996) asti. Se on aika monta levyä. Halusin kokeilla tehdä kaiken itse, ennen muiden liittämistä mukaan koko prosessiin, Gelotte kertaa kolmen vuoden takaisia tuntojaan.

Lopulta palaset kuulemma loksahtivat paikalleen, eikä totutteleminen biisintekoon ilman Strömbladia ollut sittenkään vaikeaa.

– En koskaan katso menneisyyteen. Tulen aina kaipaamaan Jesperiä, totta kai, hän on hyvä ystäväni, hieno muusikko ja työskentelimme yhdessä pitkän aikaa. Mutta en minä koskaan ollut huolissani, että mikäs nyt neuvoksi.

inflames3

Strömbladin sitoutuminen In Flamesiin oli alkanut takkuilla pahasti jo vuosia ennen, ja talvella 2010 mies jätti parikymmentä vuotta aiemmin perustamansa bändin virallisesti ja lopullisesti taakseen. Strömblad on sittemmin puhunut medialle varsin avoimesti alkoholiongelmistaan, mutta esimerkiksi keväällä 2013 Infernolle antamassaan haastattelussa mies otti kohteliaasti mutta rehellisesti esille niitä seikkoja In Flamesin nykytilassa, jotka omalta osaltaan johtivat teiden eroamiseen.

Strömblad perusti In Flamesin melodisena sivuprojektina ollessaan 18-vuotias teini, mutta kaksikymmentä vuotta myöhemmin bändi oli päässyt kasvamaan maailmanluokan dollarintakojaksi ja musiikista olikin vaivihkaa tullut työpaikka. Rahanteko, liiketoiminta ja niihin liittyvä vastuuntunto olivat biisintekijälle lopulta sellaisia kipukohtia, joita vain kunnon nollauskännit auttoivat kestämään. In Flamesille elintärkeät keikat ja kiertueet merkitsivät esiintymisen ilon sijasta tuskaa, turhautumista ja huonoa omaatuntoa.

Gelotte tarjoaa tähän oman näkökulmansa.

– Alussa kaikki oli erilaista, hän aloittaa ja hiljentyy hetkeksi.

– Totta kai Jesper näki perustajajäsenenä prosessin alusta saakka. Minun perspektiivini on aina ollut, että ainoa asia, jota halusin tehdä siitä asti kun liityin bändiin, on äänittää ja ennen kaikkea painua tien päälle ja soittaa keikkoja. Ja, koska sitten teimme juuri niin, homma kehittyi entisestään.

– Kaikki oppivat tuntemaan oman paikkansa bändissä, keikkapaikoista tuli isompia ja isompia. Ja sen mukana koko koneisto tietenkin kasvaa. Ja tällä aspektilla on luonnollisesti bisnespuolensa. Meillä on jo pelkän logistiikan kannalta paljon ihmisiä, jotka tekevät duunia meille, ja siihen liittyy puolestaan paljon rahaa. Tuotantomielessä tämä kaikki on superkallista puuhaa. On asioita, joiden kerta kaikkiaan on toimittava kunnolla. Ja siten huomio voi keskittyä liikaa vääriin asioihin.

– Moni riita voi liittyä täysin ulkomusiikillisiin asioihin ja käytännön paskaan, joiden kanssa soittajalla ei oikeastaan pitäisi olla mitään tekemistä. Asioiden tämä puoli, ja tuonkaltaisten asioiden kokeminen, ei ollut hänelle mieleen, Gelotte päättää diplomaattisesti.

Nykyisin Strömblad keskittyy vanhan koulun meiningin uudelleenherättämiseen lähes ruohonjuuriperiaatteella toimivassa The Resistance -bändissään ja on hiljattain kokeillut taiteellisia siipiään myös elokuvamusiikin saralla. Irtiotto In Flamesistä näyttääkin olleen miehelle pitkällä tähtäimellä paras mahdollinen ratkaisu.

Aurinkoa risukasaan

Niclas Engelinistä tehtiin ”virallinen” jäsen jo talvella 2011, mutta syyskuun alussa ilmestyvä 11. täyspitkä Siren Charms on ensimmäinen In Flames -lätty, jonka työstämisessä mies on ollut alusta asti mukana. Hän on kuitenkin häärinyt bändin epävirallisena ”hätätukena” jo pitkään.

– Ensimmäisestä päivästä saakka, kuten Gelotte asian ilmaisee.

– Kun Jesper sanoi, ettei voinut lähteä kiertueelle koska hänestä tuntui, että hänen oli parempi pysytellä kotona, Niclas tuli aina avuksi. Muistan ensimmäisen kerran, koska se oli todella intensiivinen kokemus…

Engelin remahtaa nauramaan ja miehet vaihtavat keskenään katseita.

– Se oli vain pari päivää ennen kuin aloitimme ensimmäisen todellisen, ihka oikean maailmankiertueen, siis oikein pitkän rundin, paljon lentoja ja kaikenlaista, ja Jesper soittaa minulle ja sanoo, ”sori kundit, en pysty nousemaan siihen koneeseen”. Ja se oli siis kolme päivää ennen, Gelotte kertoo.

– Minä olin että ”mitääh, mitä me teemme, siis häh, ei me kaikkea voida peruuttaa”. Ihmiset luottavat meihin, me haluamme mennä, tämä on meille tärkeää. Mitä tehdä? Minä sain sitten idean ja soitin Niclakselle ja – syystä tai toisesta – hänellä sattui juuri silloin olemaan kaksi kuukautta vapaata. Hänellä oli siis aikaa, ja hän on todella hyvä kitaristi, joten teimme niin, että hän tuli luokseni, joimme noin kaksi litraa kahvia, soitimme läpi kaikki settilistan 17 biisiä… Hän oli siis meidän tukenamme alusta lähtien. Tämä oli varmaan pari kolme vuotta ennen kuin Jesper otti hatkat.

Engelin jatkaa:

– Tein ennen maalaushommia, ja Björnillä oli tapana soittaa ja pyytää maalaamaan vähän hänen seiniään ja muuta sellaista. Joten minä tietenkin luulin tälläkin kertaa, että kyseessä oli maalauskeikka. ”Jep, aina valmiina!” Ja sitten selvisi, että nyt täytyisi soittaa kitaraa. Ahaa, okei sitten! Hah hah!

– Niin. Kyseessä oli siis todella lyhyt varoitusaika, mutta hän riensi avuksi, Gelotte sanoo.

– On yksi juttu auttaa silloin tällöin, aina jos ehtii ja pystyy, mutta se, että ottaa harteilleen täyspäiväisen vastuun koko tästä touhusta, on tietenkin iso päätös. Se koskettaa myös perhettä ja kaikkea sellaista. Mutta olemme todella iloisia, että onnistuimme vakuuttamaan hänet… (naurua) Ja on myös sanottava, että on niin monia asioita, joita hän tuo bändiin.

Gelotte jatkaa arvelemalla, ettei Strömblad tainnut pitää itseään kitaristina vaan ensisijaisesti musiikintekijänä.

inflames2

– Hän on biisintekijä, aivan loistava sellainen, mutta hän ehkäpä kokee olevansa jotain enemmän kuin kitaristi. Siispä emme koskaan jammanneet tai lämmitelleet yhdessä, mikä tarkoitti sitä, että minunkin kitaransoittoni pysyi samanlaisena. Niclaksen liityttyä bändiin voimme istuskella kolme tuntia ennen keikkaa ja vain lämmitellä. Soittaa periaatteessa mitä vain. Kokeilla uusia juttuja livesettiin, tai mitä tahansa, ihan vain soittaa yhdessä. Se on auttanut paljon, ei pelkästään omaa soittamistani, vaan koko bändin vibaa. Lavalla on nyt hauskaa. Ja Niclas nauraa koko ajan, mikä auttaa asiassa. Bändissä on hyvät vibat… mikä ei aina ole ollut asianlaita.

Ei päivätyölle

Sekä Björn Gelotte että Niclas Engelin vakuuttelee, että koneiston koosta ja ”käytännön paskasta” huolimatta In Flamesissä soittaminen on hauskaa.

– Sitä täytyy vain ottaa hengähdystaukoja ja nauttia soittamisesta, Engelin tarjoaa iloisesti, kuin vastapainona paikkaamansa Strömbladin kärsimyksille.

– Pitää ajatella niin, että me olemme täällä tehdäksemme sitä, mitä rakastamme eniten, eli soittaa. Ja ottaa siitä kaikki irti.

– Jep, rakkaus musiikkiin, Gelotte nyökkää ja tarkentaa:

– Kuulostaa kliseeltä, mutta se on ainoa asia, jota ilman tätä hommaa ei voi tehdä. Muuten siitä tulee väistämättä pelkkä velvollisuus. Jos et pidä hauskaa sen puolentoista tunnin aikana, jonka olet lavalla, loput päivästä tulee kusemaan kahta kauheammin. Jos et pidä hyvää fyysistä huolta itsestäsi, jos et harjoita aivojasi ja mieltäsi, jos et tee mitään luovaa ollessasi tien päällä… siis, kiertueella oleminenhan on sinänsä todella ei-inspiroivaa.

– Bändi on tehnyt tätä hommaa niin kauan, että jokainen show otetaan todella vakavasti, kuin futismatsi. ”Me voitamme tämän matsin!”, Engelin hekottaa väliin.

– Me siis haastamme itsemme, jokainen bändissä todella työntää itsensä äärirajoille. Mutta hymy huulilla, se on lisättävä. Tämä on todella hauskaa…

– Todella, todella hauskaa, toistaa Gelotte.

– …mutta futista silti, Engelin päättää ja räjähtää taas nauruun.

– Livenä soittaminen on 99 prosenttia musiikillisesta työstämme, jos sitä sanaa haluaa käyttää, Gelotte toteaa vakavoittaen vähän keskustelusävyä.

Tämä tuntuu olevan kaksikon haastatteludynamiikka; Gelotte pitää Engelinin vitsaillessa ja naureskellessa huolta siitä, että langat pysyvät käsissä ja haastattelu sujuu niin sanotusti ohjekirjan mukaan.

– Lavalla seisominen on 99 prosenttia kaikesta. Äänität levyn kerran, sitten soitat biisit noin tuhat kertaa, ja se tapahtuu poikkeuksetta liveympäristössä. Joten totta kai pääfokus on siinä. Pyrimme sopeuttamaan musiikin siihen. Yritämme sijoittaa kappaleiden dynamiikan siten, että kaikki loksahtaa paikalleen, kun soitamme livenä. Keikat ovat ehdottomasti tärkeintä.

Gelotten mukaan valtava rundikoneisto ja säännöllinen keikkailu on pelkästään positiivista, eikä hän kaipaa lainkaan kellaribändin vaatimatonta jamittelua tai sitä, ettei tiedä, onko ensi kuussa ehkä keikka paikallisessa olutravintolassa vai ei.

– Voimme soittaa livenä koko ajan, jos siltä tuntuu. Tämä on fantastinen asema. Voimme valita. Monella bändillä on vaikeuksia järkätä itselleen keikkoja, mutta me voimme valita koska, miten ja kenen kanssa lähdemme rundille. Se on upeaa. Ja sitä tulee arvostaa.

Ruohonjuuritason bänditoiminta on Gelotten mielestä siinäkin mielessä ahdistavaa, että päivät täytyy käyttää rahan ansaitsemiseen muun kuin musiikin keinoin.

– Sitten täytyisi käydä töissä. Etkä voi keskittyä musiikkiin, koska se ei maksa laskujasi. Se, miten hoidamme asiat tänä päivänä, vapauttaa paljon aikaa sivuprojekteille ja kavereiden kanssa jammailuun tai muuhun vastaavaan. Itse soitin pari viikkoa sitten Dion muistoillassa ystävien kanssa. Tuollainen on mukavaa, jos haluaa joskus vain jammata ja soitella vähän.

Gelotte painottaa In Flamesin olevan työtä ja tapa, jolla ansaita rahaa. Treenikämpät ja päämäärätön jammailu, yhdessä musisointi ilman tietoa tulevasta, rahasta puhumattakaan, ”ei todellakaan ole meidän juttumme”, hän myöntää.

Ja Engelin nauraa päälle.

Berliini opettaa

Siren Charms äänitettiin Berliinin Köthener Strassen kuuluisalla Hansa Ton -studiolla, jossa ovat purkittaneet sävellyksiään sellaisetkin nimet kuin Killing Joke, Iggy Pop ja David Bowie. Uuden äänityspaikan valinta oli Anders Fridénin päätös. Gelotte ei tunnu olevan täysin varma, miksi solisti valitsi juuri Saksan.

– Se on hyvin historiallinen studio ja totta kai kuuluisat ihmiset ovat olleet siellä, mutta suurin syy taisi olla, että hän fanittaa noita bändejä. Siellä hengaaminen oli hänelle siksi hyvin inspiroivaa… Kuusi viikkoa Berliinissä ei kylläkään ole kovin ihastuttava ajatus noin äkkiseltään, Gelotte hymähtää.

– Mutta, ottaen huomioon, että hän todella inspiroitui siellä olemisesta, mielestäni se oli oiva valinta.

Fridénin laulutaidot ovat saaneet osakseen huomattavasti kritiikkiä vuosien varrella. Uudella levyllä mies on halunnut parantaa mainettaan palkkaamalla jälleen ”vocal producer” Daniel Bergstrandin ja haastamalla itseään puhtaita osuuksia lisäämällä.

– Hän ei halua mennä sieltä, missä aita on matalin, kuuluu Gelotten selitys.

– Hänellä on visio, ja hän on bändissä se, joka on niin kuin, miksikä sitä sanotaan… artisti.

Engelin naurahtaa taas, mutta Gelotte jatkaa vakavana.

– Mutta niin se on, tässä bändissä. Me muut naureskelemme ja olemme metallipäitä. Pelleilemme koko ajan, mutta hän on vakavampi. Hänellä on ideoita ja konsepti, mitä tulee teksteihin ja semmoiseen, ja hän tarvitsi ympärilleen Berliinin kaltaisen ympäristön saadakseen oikeanlaisen inspiraation. Hän tarvitsi harmaata ja kylmää voidakseen kirjoittaa levyn tekstit. Ympäristö vaikutti myös hänen tapaansa laulaa. Hän on taiteellisempi kuin me muut, mikä on tarpeen. Se on tärkeää. Monesti se on juuri se seikka, joka saa meidät erottumaan. Tekstit eivät käsittele kaljanjuontia.

Solisti Fridén on myöntänyt olleensa paineen alla levyn lauluosuuksia ja tekstejä kirjoittaessaan. Hän halusi kokeilla, syntyykö viime hetken paniikissa parempaa jälkeä kuin monen viikon rauhallisen työstämisen tuloksena. Muut saivat kuulla Fridénin osuudet vasta parisen viikkoa ennen kuuden viikon studioajan loppua.

Engelin, joka oli ensimmäistä kertaa mukana todistamassa In Flames -levyn syntyprosessia, kertoo oman näkökulmansa.

– Kun kuulin ensimmäiset demot, ne olivat niin raskaita ja raakoja, että olin aivan säpinöissä, hah hah. Mutta se on vain osa koko prosessia, sitten tulee miksaus ja äänitys ja jokaisella on sanottavansa. Lopputulos on kuitenkin todella hieno, hän päättää ja antaa Gelotten jatkaa:

– Jep, lopputulos on hiotumpi. Niin studiossa pukkaa käymään. Muistan, kuinka nauroimme alussa, koska osa biiseistä oli todella, todella death metalia! Mutta se oli ennen kuin lauluosuudet tulivat mukaan.

Gelotte sanoo suoraan, että melodioiden pehmeys ja solistin entistä avoimempi taipumus klassisen rockin suuntaan ei ollut ensin helppo pala purtavaksi.

– Joitakin kappaleita en käsittänyt lainkaan, koska niissä oli vielä demovaiheessa täysin erilainen tuntuma. Mutta sitten sitä vain kuuntelee, imee kokonaisuuden ja yrittää ymmärtää, kunnes yhtäkkiä palaset loksahtavat paikalleen ja tajuaa, että biisi on itse asiassa tällä tavalla paljon parempi.

Gelotte kehuu solistia ja kiistää In Flamesin missään vaiheessa kadottaneen suuntaansa. Päinvastoin, ”asioiden kokeilu”, kuten Gelotte sitä kutsuu, sekä metallivaikutteiden yhdistäminen Fridénin omiin musiikillisiin kunnianhimoihin ovat hänen mielestään juuri se, mikä ”tekee meistä In Flamesin”.

– Se antaa musiikille oman värin, oman ulottuvuuden, ja tämä on hyvin mielenkiintoinen sekoitus, jopa törmäys.

Ei huutoa huudon vuoksi

Muutaman vuoden takainen Sounds of a Playground Fading oli eräänlainen viesti maailmalle. Strömbladin lähtö ja ensimmäinen levy ilman perustajajäsentä vahvisti ja virallisti lopullisesti bändin valitseman suunnan. Levy kiinnitti In Flamesin yhä tiukemmin valtavirtaan, kiillotettuun, turvalliseen radiometalliin, ja viimeistään tässä vaiheessa vanhempi kuulijakunta heitti katkeranhuvittuneet hyvästit 90-luvun Göteborgin melodeathsankareille.

Siren Charmsilla bändi on jo niin pitkällä valitsemallaan tiellä, että 90-luku ja The Jester Race ovat enää kaukainen piste. Tämän päivän In Flames on radioystävällinen, klassisesta rockista ja ajoittain heavy metalistakin vaikutteita imevä AOR-kokoonpano.

Gelotte luetteleekin Dion, Rainbow’n ja Whitesnaken suurimmiksi innoittajikseen ja myöntää samaan hengenvetoon, että tällä kertaa kyseiset vaikutteet on päästetty enemmän pinnalle. Anders Fridén on puolestaan jättänyt huutamista vähemmälle ja keskittyy yhä enemmän puhtaan laulunsa kehittämiseen.

– Keskustelimme asiasta, ja hän sanoi, ettei halunnut huutaa vain huutamisen vuoksi. Se on jo tehty, ja sitä paitsi, on miljoonia bändejä, jotka osaavat sen puolen todennäköisesti paremmin kuin me. Hän halusi venyttää osaamistaan ja tutkia, kuinka saada puhtaat lauluosuudet toimimaan eduksemme silloin, kun haluamme tehdä metallibiisin. Sen sijasta, että valitsee puhtaan laulun juuri kertosäkeeseen, kuten moni bändi nykyään tekee, ajattelimme, että mitäpä jos tehdäänkin päinvastoin, sekoitetaan vähän pakkaa ja etsitään hyvä dynamiikka. Kun teemme kappaleita, se on aina testi. Jälki ei tule miellyttämään kaikkia, muttei se olekaan pointti. Sen täytyy miellyttää vain meitä, Gelotte väittää.

Miehen väite on kuitenkin harhaanjohtava. Bändi, joka liikuttaa niin monia yksiköitä ja myy niinkin monta jäähallikeikkaa kuin In Flames, ei voi väittää olevansa yleisöstään riippumaton. In Flamesin täytyy myydä itseään jotenkin, ja ”metalli” myy, vaikka kuvaus ei ole enää vuosiin pitänyt paikkaansa.

Se kuuluisa 90-luvun ”Göteborg-soundi” on ehtinyt kerätä vuoteen 2014 mennessä pölyä ja siirtyä historiankirjoihin nuorempien göteborgilaisten jatkettua kaikessa hiljaisuudessa, median katseen välttäessä uudenlaisia luovia musiikkiprojekteja kaukana genresääntöihin tuijottavasta metallista.

In Flames kuitenkin myy itseään yhä, ainakin osittain, vanhan 90-luvun death metalin tavaramerkillä. Myös ravintola 2112 pönkittää ajatusta ”kaupungin omista pojista”, jotka palasivat kotiin death metal -voittajina ja kantavat nyt ylpeinä metallin ja lihansyönnin lippua Göteborgin keskustassa.

Mutta kun musiikki on radiorockia, miksi pitää kiinni koko metalli-termistä?

– Koska niin ihmiset kokevat meidät. Se ei ole meidän kuvauksemme, me emme ajattele sillä tavalla. Me olemme muusikoita, jotka tykkäävät soittaa rockia. Niin kuin olemme aina tehneet. Mutta ihmisille on helpompaa antaa meille jokin nimike.

Tyypillisen In Flames -yleisön keski-ikä on tippunut roimasti vuosien saatossa. Ne ”ihmiset”, joihin Gelotte viittaa, eivät ole enää samoja kuin parikymmentä vuotta sitten.

inflames4

– Alussa meitä kuuntelivat 30–35-vuotiaat saksalaiset, hah hah. Ihan oikeasti, niin se oli! He olivat metallipäitä niin kuin mekin, vain vähän vanhempia. Nyt olemme nähneet, kuinka yleisö vain nuorenee ja nuorenee. Se on hyvä siinä mielessä, että nuoret ovat intohimoisia ja jakavat musiikkia. Se on hyvä ydinyleisö, koska se tulee keikoille ja levittää sanaa. Mutta heitä ei voi ottaa itsestäänselvyytenä. Kakruistahan ei koskaan tiedä, mitä ne seuraavaksi rupeavat fanittamaan.

The Jester Race ja 90-luvun rallit ovat In Flamesin nyky-yleisölle lähinnä omituinen poikkeus settilistassa.

– Kun soitamme niitä, näemme kuinka (Gelotte nostaa kätensä ja vetää sen päänsä yli) vuuuuh…. ne menevät täysin yli ymmärryksen 99 prosentilta yleisöltä.

– Olemme sen kaiken keskellä, joten meillä ei voi olla perspektiiviä siihen, miten ulkopuoliset näkevät meidät. Itse näemme vain sen, minkäkokoisissa halleissa soitamme ja kuinka moni ostaa albumimme. Se on ainoa mittatikku, joka meillä on.

Lähiöpojista vientituotteeksi

Mittatikku näyttää, että In Flamesillä menee vuonna 2014 lujaa. Syksyllä edessä on Helsingin Jäähalliinkin ulottuva Euroopan-rundi, jonka jälkeen tähtäimenä on Japani ja toivottavasti myös Australia, ”kun sillä puolella palloa kerran ollaan”. Tulevana talvena bändi kiertää myös USA:ta ja kesä 2015 vietetään vuorostaan festarilavoilla.

Herrat Gelotte ja Engelin bändeineen ovat ponnistaneet pitkälle kotikonnuiltaan Länsi-Göteborgin Tynnered-lähiöstä. Bändin kaupallinen menestys tuntuu kuulemma erityisen hyvältä, koska ennen asiat olivat toisin.

Parikymmentä vuotta sitten naapurin jätkät seisoivat keikoilla kädet puuskassa ja pää arvostelevasti kenossa. Miehet naurahtavat pohjoismaiselle ”Jantelagenille” (suom. ”Janten laki”), jonka mukaan yhteiskunnassa ei saa erottua, kuvitella itsestään liikoja saatikka menestyä liikaa. Moisesta massamentaliteetista ollaan kuitenkin pääsemässä vähitellen eroon, mikä kuvastuu Gelotten mielestä myös valtavirran Ruotsin asenteessa 90-luvun metallipioneereja kohtaan.

– Tämä on nyt hyväksytty hallituksen tasolla asti. Hyväksytään, että tällainen musiikki on Ruotsin vientituote. Ehkä juuri moinen asennemuutos on saanut toimittajatkin tajuamaan asian vähän paremmin. Uudella journalistisukupolvella, sillä joka on kasvanut tämän musiikin tahdissa, on täysin toisenlainen ymmärrys koko hommasta.

– Meillä on ollut aivan fantastinen ura, Gelotte jatkaa nojatuolistaan.

– Olemme saaneet oppia tuntemaan ne ihmiset, jotka ovat olleet inspiraationlähde meille…

Keittiöradiosta kantautuu kuin käskystä Slayeriä, ja mies nyökkää hymyillen.

– Se, että voi soittaa Slayer-faneille Jenkeissä ja tuntea olonsa tervetulleeksi… Olimme kuulleet niin monia kauhutarinoita, että he vain seisovat tyytymättöminä koko setin läpi ja buuaavat ja huutavat Slayeriä. Mutta niin ei käynyt. Tämä tekee meistä ylpeitä sen suhteen, mitä teemme. Olemme kaikki Tynneredistä emmekä voi kuin nipistää itseämme seistessämme Slayer-yleisön edessä ja saadessamme aikaan moshpitin.

Ravintolan baarimikko käy kysymässä, saako olla lisää virvokkeita. Gelotte vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa raflan pyörittämiseen liittyvistä käytännön asioista ja vitsailee juuri niin rennosti ja mukavasti kuin rehdin pomon tuleekin vitsailla työntekijöidensä kanssa.

Sitten hän kertoo toiveensa bändin tulevaisuuden suhteen:

– Tämä on luksusta ja toivon ainoastaan, että voimme jatkaa. Sitähän ei koskaan tiedä. Bisnes, jos tätä siksi sopii kutsua, on alati muuttuvainen. Se, mistä ihmiset pitävät ja miten bisnestä tulee hoitaa, muuttuu koko ajan. Jos voimme jotenkin pysytellä pinnalla ja kellua muutoksen merellä, ja jos voimme tehdä niin hukkumatta tai vajoamatta pohjaan, tienata tällä leipämme ja saada enemmän vapaa-aikaa sivuprojekteillemme ja baarin pyörittämiselle… Tämä on luksusta, aivan fantastista luksusta, ja minä toivon vain, että tämä jatkuu.

Lisää luettavaa