”Missään nimessä ei kannata alkaa uskoa siihen, että on paras” – Alexi Laiho 40 vuotta, lue haastattelu!

Children of Bodomin uusi albumi Hexed henkii alkuaikojen tunnelmia, mutta se ei ole paluu mihinkään. Alexi Laiho tietää, että matkan on jatkuttava, vaikka tie veisi hengen.

Alexi Laiho Tuskassa vuonna 2016.
Kuva: Mikko Pylkkö

Hekate on antiikin Kreikan tarustossa yön, magian, noituuden ja tienhaarojen jumalatar. Hän saattoi suoda ihmisille onnea ja vaurautta, mutta häntä ei kannattanut suututtaa. Ei todellakaan.

Vanhassa bluestarustossa mies vaihtaa sielunsa soittotaitoon. Kauppakumppanina on tienhaarassa odottava jumalolento, paholainen. Kun kaupat on tehty, kitara soi ihmeellisesti, mutta ennen pitkää piru tulee hakemaan omansa.

Siinä ei tarvitse olla mitään yliluonnollista. Soittotaidon ostaminen ja risteykseen tuleminen symboloivat päätösten tekemistä. Sitä, että sulkee pois kaikki muut uravaihtoehdot, kieltäytyy turvaamasta selustaansa ja panee kaiken yhden kortin varaan tullakseen muusikoksi, joka tienaa leipänsä soittamalla. Joillekin se on ainoa tapa pitää sielunsa ja säilyttää se puhtaana. Mutta sillä on hintansa.

Alexi Laiho teki niin ja onnistui. Nyt kitaristi-laulaja on kirjoittanut bändinsä Children of Bodomin Hexed-albumille kappaleen nimeltä Hecate’s Nightmare.

– Hekate on yksi alamaailman jumalattarista, ja se biisi on anteeksipyyntökirje hänelle, Laiho kertoo. – Kirjoitin ensin stoorin, joka saattaa olla täyttä fiktiota tai sitten perustua omiin kokemuksiini. Vasta lopuksi mietin, kenelle mä sen oikein kirjoitin. Hekate oli selkeästi se kohde. Hekate antaa mahdollisuuden kerta toisensa jälkeen, mutta kun hänet pettää tarpeeksi monta kertaa, kenelläkään ei ole enää kivaa.

Terveisiä tienhaarasta: Alexi Laiho on ymmärtänyt, ettei Hekatea kannata yrittää kusettaa. Se on hänen sielunsa kannalta oikein hyvä juttu.

Kehitys ei lopu koskaan

Pari viime vuotta Australiassa asunut Laiho lähti henkilökohtaisesta tienristeyksestään kohti suurta maailmaa alle parikymppisenä 1990-luvun lopulla, jolloin Children of Bodom teki ensimmäiset kiertueensa, ja sen huomaa hänestä. Laihon puheesta kuulee, että hän asioi usein englanninkielisten ihmisten kanssa. Se ilmenee tietynlaisina sanavalintoina, ja Suomen päässä se lisää hänen kitaravirtuoosin hahmoonsa maailmanmiehen charmia.

Rocktähden olemuksestaan huolimatta Laiho on lähtökohtaisesti bändijätkä. Hän on Children of Bodomin näkyvin osa, mutta silti vain osa yhtyettä, ja hän tietää sen hyvin.

– Mulle on ihan helvetin tärkeetä soittaa tässä samassa porukassa, ja niin on muillekin bändissä. Se on sitä old school -mentaliteettia, joka meillä on muutenkin vallalla kaikin puolin.

– Tää yhdessä eläminen on ihan oma juttunsa. Me vietetään pitkiä aikoja kimpassa, ja parinkymmenen vuoden aikana jokaisen kaikki puolet on ihan varmasti tullut näkyviin. Kun kyseessä on porukka, joka rundaa yhdessä niin saatanasti, mielestäni meillä on oikeus käyttää tästä sanaa perhe. Nuo sällit eivät ole mun bestiksiä, mutta ne ovat mun veljiä.

Kitaristi-laulajan mukaan perheellä menee nyt paremmin kuin muutama vuosi sitten.

– Me saatetaan huutaa päin naamaa kymmenen minuuttia tai kymmenen sekuntia, mutta se unohtuu saman tien. Joskus tapellaan, joskus ei, mutta enää me ei flaidata samalla tavalla kuin back in the day.

Kuva: Marek Sabogal

Bändillä on rooli biisien sovittamisessa, ja kosketinsoittaja Janne Wirmanilla ja rumpali Jaska Raatikaisella on aivan taatusti myös soitannollista osuutta siihen, miltä Bodom kuulostaa. Laiho pitää kuitenkin mielellään monta lankaa omissa käsissään.

– Totta kai mä olen avoin muiden ideoille, jos ne on hyviä. Yleensä en kuitenkaan kerro biisien nimiäkään kenellekään ennen kuin ne on ihan final. Henkalta [Blacksmith, basso] mä saatan kysyä mielipidettä kansitaiteesta tai albumin nimestä. Sillä on artwork-puoli hyvin hallussa, silmää ja korvaa tuollaisille asioille. Se näkee heti, miltä sana ”Hexed” voisi näyttää levyn kannessa… En mä tosin tiedä, onko sillä enää mitään väliä, eihän levyjä kukaan osta, mutta meille itsellemme se on tärkeetä.

Hexed on bändin tarinassa uuden aikakauden alku ainakin sikäli, että se on vuonna 2016 bändiin liittyneen kitaristi Daniel Freybergin ensimmäinen Children of Bodom -albumi.

– Daniel on jännä tapaus, koska se oli tavallaan tässä sisällä jo ennen kuin se edes oli bändissä. Kun se tuli treeneihin ja lähdettiin keikoille, tuntui heti siltä, että se on ollut aina mestoilla. Dane sopii porukkaan oikein hyvin. Sen olemisen tavassa on sellainen yleisvibe, joka jeesaa meitä muita tosi paljon. Se on niin rento jäbä, sillä on ihmeellinen aura.

Freybergin ja muiden Bodom-jäsenten paikoilla on helpompi ottaa rennosti kuin Alexi Laihon asemassa. Kun on bändin laulaja, keulakuva, soolokitaristi ja biisintekijä, voisi päästä helpommallakin.

– Joo, aika helvetin paljon helpommalla. Mähän olen ottanut tässä lähes kaiken vastuun itselleni. Mutta olen valinnut itselleni paikan, jonka joka tapauksessa haluan. Jos mä olisin valinnut paikan takarivistä, en usko, että se olisi toiminut kaikkina näinä vuosina. Musta olisi tullut järkyttävä kusipää, joka ei muuta tekisi kuin yrittäisi päästä eteen starailemaan.

– Kyllä mä nautin siitäkin, että saan olla mickmarsina taustalla, kun Olli Herman laulaa edessä. Mutta sitä varten on The Local Band. Sellaisissa jutuissa mun tehtäväni on vain pistää päätähti näyttämään paremmalta, ja sekin on haastavaa ja mielenkiintoista duunia. Mutta on se paljon helpompaa kuin tämä, jossa mä olen frontman. Sori vaan, en halua kuulostaa pahalta ihmiseltä, mutta niin se vain on.

Laiholla on status myös instrumentalistina. Guitar World nimesi hänet maailman parhaaksi metallikitaristiksi vuonna 2009, ja Total Guitar teki saman kaksi vuotta myöhemmin. Sittemmin paikka vikkelänäppisimpien soittajien eliitissä on määrittänyt häntä.

– En mä tiedä, onko yleiskäsitys enää tuo… Kymmenen vuotta sitten oli. Totta kai on kiva fiilis ja hieno juttu saada pystejä, mutta ei niihin kannata jämähtää. En mä siitä mitään paineita ole ottanut.

– Missään nimessä ei kannata alkaa uskoa siihen, että on paras. Se on tyhmintä, mitä voi tehdä. Muusikko ei voi ikinä olla tarpeeksi hyvä. Mä voin väitellä tästä vaikka kymmenen viikkoa, mutta sanon silti, että se on mahdotonta. Riippuu tietysti siitä mihin tähtää, mutta itse olen sitä mieltä, että kehitys ei lopu koskaan. Ei soittamisessa, ei laulamisessa, ei biisien tekemisessä, ei missään, mitä tähän liittyy.

Musiikki on tehnyt Alexi Laihon elämästä paitsi mielekästä myös ylipäänsä mahdollista.

– En halua heitellä kliseitä tai heittäytyä romanttiseksi, mutta ilman tätä mua ei olisi enää olemassa. Ei millään vitun kirveellä. Kaikki soittamiseen, biisien kirjoittamiseen, bändiin ja musiikkiin liittyvä on pelastanut mut. Jos ihmisellä on oltava jokin henkilökohtainen jeesus, niin musiikki on mun.

Kolme päivää samoilla silmillä

Hexed on Children of Bodomin kymmenes albumi. Lähes kaikki bändin biisit on kirjoittanut Alexi Laiho, mikä tarkoittaa sitä, että hänen kappaleitaan on julkaistu jo melkoinen määrä. Biisintekijä kuitenkin väittää, ettei uusien ideoiden saaminen ole sen vaikeampaa kuin ennenkään.

Ilmeisesti se ei ole myöskään helpompaa. Mikäli Laihoa on uskominen, hänen tapansa säveltää ja sanoittaa on kuin suoraan siitä myytistä, jossa artisti uhraa itsensä taiteen alttarilla.

– Mä tein Hexedin biisien kohdalla saman jutun kuin aina ennenkin, eli blokkasin maailman pois päästäni ja kirjoitin mitä kirjoitin. Sellaisia juttuja ei voi suunnitella etukäteen. Se on lottoamista, ja se tietää miljoonia unettomia öitä ja työtunteja.

– Lyriikat eivät koskaan synny spontaanisti. Ideoita tulee, mutta niiden kanssa täytyy tehdä vitusti duunia. Nyt mä olen vieläpä panostanut niihin enemmän kuin koskaan. Se on se toinen helvetti. Joskus tuijottaa tyhjää paperia monta tuntia, ja se on tuskallista. Mutta se kuuluu tähän hommaan.

– Siinä vaiheessa, kun me aletaan äänittää lauluja, multa puuttuu useimmiten neljän biisin lyriikat. Mä teen niitä tauoilla tai valvon öitä kirjoittamassa ja käyn laulamassa ja alan sitten kirjoittaa seuraavia lyriikoita. Viimeksi meni kolme päivää samoilla silmillä, mutta mä sain itsestäni ne neljä biisiä irti. Ja ainakin omasta mielestäni tuli tosi hyvät lyriikat ja vokaalit.

– Kun saa ajettua itsensä sellaiseen tilaan, ettei enää tiedä mitä tekee ja miksi, alkaa olla hyvä meininki – ja mä tein sen ilman päihteitä. Se voi olla vaarallista, koska se saattaa johtaa kaikenlaisiin typeryyksiin sen jälkeen, kun duuni on tehty, mut anyway, se on osa kirjoittamista.

Sellaista se on ollut muillekin. Laiho näkee työnsä ja sen luonteen pitkän perinteen jatkeena.

– Me voidaan mennä satoja vuosia taaksepäin katsomaan Mozartia, Beethovenia ja niitä tyyppejä ja todeta, että ei jumalauta ollut helppoa niilläkään. Ja ne olivat sen ajan palvottuja rocktähtiä ja ne dokasivat ja olivat ihan sekaisin… Siinä mielessä on asioita, jotka eivät koskaan muutu.

Myös aikaan liittyy ikuisuuskysymyksiä. Pitkän linjan bändille tulee vuosi vuodelta ajankohtaisemmaksi kysymys, onko sen musiikilla enää kosketuspintaa uuteen yleisöön. Laihosta tätä ei kannata edes kysyä.

– Pahin häiriötekijä on sellaisten juttujen miettiminen, että mitä jos tämän sukupolven ihmiset eivät diggaa tällaista musaa. Biisinkirjoitusvaiheessa ei ole paskankaan väliä sillä, mitä muut sanoo. Sen kelaaminen ei tee muuta kuin tuhoaa kaiken luovuuden. Koskaan ei ole olemassa mitään takuuta sille, tuleeko jengi diggailemaan vai ei. Silloin ei auta muu kuin uskoa itseensä. Okei, ehkä sä joskus kirjoitat levyn, josta jengi ei diggaa, mutta ainakin se on aitoa.

Kuva: Andi Balogh / ARCHÈ Photography

Youtube-kommenttien perusteella vaikuttaa siltä, että Bodomin yleisö pitää Hexedin ensimmäistä videobiisiä Under Grass and Cloveria paluuna faneille niin rakkaaseen vanhaan Bodom-meininkiin.

– Mun mielestäni Hexed kuulostaa paitsi helvetin hyvältä myös old schoolilta, Laiho myöntää. – Jos on pakko verrata johonkin meidän vanhaan levyyn, niin Follow the Reaper [2000] tulee eniten mieleen. Ei kuitenkaan ollut tarkoitus äänittää vanhoja aikoja uudelleen tai palata juurille. Siitä nyt vain tuli tuollainen ilman mitään suunnitelmaa.

– Mutta en mä oikein tiedä niistä nettikommenteista… Aina on niitä, jotka ovat innoissaan, ja niitä, jotka eivät ole. Somejutun tultua ei ilmeisesti ole ollut coolia digata yhtään mistään. Parempi on dissata vaikka väkisin. Enkä nyt puhu Bodomin saamista kommenteista, vaan somekommenteista ylipäänsä. Siksi mulle merkitsee mitään vain se, onko jengi innoissaan keikoilla.

Miksi pitäisi päästä helpolla?

”This road’s gonna kill me”, Laiho kähisee Hexedin ensimmäisessä biisissä This Roadissa. Se saattaa olla itsensä toteuttava ennustus työuupumuksen riepottelemalta mieheltä, joka aikoo vetää yhden metallin ahkerimmin rundaavista bändeistä maailman ympäri ties monettako kertaa. Tie on pitkä, ja sen mutkat ovat jyrkkiä.

Mutta romanttisemmankin tulkinnan voi tehdä. Tien tappavuudessa voi olla kyse siitäkin, mitä tunnettu lausahdus ”find what you love and let it kill you” tarkoittaa: kun on löytänyt oman paikkansa maailmassa, siinä on hyvä pysytellä loppuun saakka.

Laiholle tuo This Roadin rivi tarkoittaa molempia.

– Rundaaminen on verrattavissa jonkinlaiseen addiktioon. Kai mä olen työnarkomaani, koska en aio lopettaa. En, vaikka joskus rundilla tuntuu, että lähtee henki. Mä olen ollut yli 20 vuotta kiertueella, enkä enää edes dokaa siellä, mutta siitä huolimatta lentokenttien lattioilla eläminen ja unettomat yöt käyvät raskaiksi. Busseissa on aina kivaa matkustaa, mutta muuten se on ihan vitun harshia hommaa. Mutta kaikissa ammateissa on varjopuolensa. Miksi tässä pitäisi päästä helpolla?

Tie vie, monessakin mielessä. Esiintyvän artistin työssä saattaa joutua luopumaan esimerkiksi perhe-elämää koskevista haaveista, jos sellaisia on koskaan elätellytkään.

– No jaa, onhan mulla perhe täällä Australiassa, eli mulla on vaimo ja vaimolla tytär. Omia lapsia en ole koskaan halunnut. Vaimokaan ei halua enempää, joten olen päässyt siitä kuin koira veräjästä. Mutta on me jouduttu sopimaan siitä, että olen poissa kotoa vähintään kahdeksan kuukautta vuodesta. Olen himassa sen verran kuin pystyn ja teen sen hyvillä mielin.

Maaliskuussa Children of Bodom johtaa Yhdysvaltain-kiertueelle suomalaiset Swallow the Sunin ja Wolfheartin, ja se on vasta Hexed-kiertueiden alkua. Bodomin rundit ovat rankkoja, mutta Laiho ei enää vaikeuta elämäänsä päihteillä. Mies, joka ennen tunnettiin metallin innokkaimpana sekoilijana, sommitteli elämänsä rakennuspalikat uudenlaiseen järjestykseen, koska tajusi sen olevan ainoa kulkukelpoinen tie eteenpäin. Sellaiset Hexedin biisit kuin Under Grass and Clover ja Relapse (The Nature of My Crime) voisivat hyvin kertoa siitä, miltä tulevaisuus näytti pullonpohjan läpi katsottuna.

– En mä ole kirjoittanut alkoholin vaaroista sinänsä. Ei tää ole sellainen levy, eikä me olla sellainen bändi, joka tekisi niin. Kunhan vähän muistelin vanhoja aikoja. Mutta joo, mä en juo enää rundeilla ollenkaan. Vaihtoehdot olivat, että joko lopetan sen kokonaan tai sitten en lopeta enkä pysty enää tekemään mitään hommia. Eli musiikki tai kiisseli. Se oli aika helppo valinta.

Itse asiassa se oli ammatinvalintakysymyksistä kaikkein suurin: valinta sieluttomuuden ja sielukkuuden välillä. Täytyy päättää, antaako pirulle sen, mitä se tuli hakemaan.

– Samalla halusin kuitenkin todistaa itselleni, että ei mun tarvitse lopettaa ihan kokonaan. Eli rundien ulkopuolella saatan joskus lähteä ulos ja vetää vanhan liiton kännit. Mutta mitään putkiryyppäämistä en enää harrasta. Enää ei tapahdu sellaista, että ilta venähtää ja seuraavana päivänä aletaan uudestaan juomaan.

Takavuosina sellaista sattui tuon tuosta, ja siinä sivussa tapahtui paljon muutakin. Children of Bodomin tarunhohtoista sekoilua pidettiin maailmalla yhtenä sen rakastettavimmista piirteistä. Jossain vaiheessa se jopa määritteli yhtyettä. Bodomin jätkät olivat paitsi loistavia soittajia myös armottomia bailaajia, mikä on tietenkin kiehtova ja viihdyttävä yhdistelmä niin kauan kuin soitto ei kärsi.

Kuva: Jarmo Katila

– Mulla henkilökohtaisesti oli joskus sellainen fiilis, että odotuksiin pitää vastata. Mutta se ei haitannut mua, koska mä olisin joka tapauksessa ollut se hullu suomalainen siitä hullusta bändistä, joka pistää joka helvetin kansan dokaamaan. Se oli siihen aikaan mun juttu, mutta imago kävi raskaaksi… Tai ei se ollut mikään imago, vaan mä olin oikeasti sellainen. Joka helevetin ilta piti tehdä jotain älyvapaata. Jos sanoin ei, kukaan ei käsittänyt, miten mä voin sanoa niin, koska eihän sellainen ollut edes mahdollista. Jengi alkoi huolestua musta vasta siinä vaiheessa, kun kävelin ympäriinsä vesipullon kanssa. ”Dude, where’s your beer, man? Are you ok?”

Alexi Laihon pitkä tie alkoi Bodomin ensimmäisistä kiertueista, ja tässä hän tuli toiseen tienhaaraan. Laiho otti uuden suunnan, sillä hän tiesi, ettei vertauskuvallisen tienhaarojen jumalattaren hermoja kannattanut koetella enää yhtään enempää. Oli aika lakata aiheuttamasta Hekatelle painajaisia.

Lavajuomien laimentumisen ajoista on jo monta vuotta, mutta maailma Alexi Laihon ympärillä on ennallaan.

– Ei nää piirit ole sinänsä muuttuneet, eli kyllä se hulluin bilejätkä saa edelleen ihmiset mukaansa. Mutta mä en ole enää se jätkä, ja kaikki tietää sen. Jos olisin jatkanut sitä linjaa, olisin nyt nelikymppinen paska, joka makaa lattialla omassa oksennuksessaan. Olen mieluummin nelikymppinen, joka on lavalla freesinä. Parikymppiselle sekoilijalle voi sanoa, että right on, dude, pidä hauskaa ja nauti. Vanhempana se meininki on surullista ja säälittävää.

Kahdessakymmenessä vuodessa on syntynyt monta tarinaa. Niitä voi pian lukea musiikkitoimittaja Petri Silaksen kirjoittamasta kirjasta Alexi Laiho – Kitara, kaaos ja kontrolli. Teos ilmestyy tänä keväänä sen kunniaksi, että Laiho täyttää huhtikuussa neljäkymmentä.

– Me puhuttiin kirjan tekemisestä ekan kerran, kun mä olin 25. Sanoin silloin, että enhän mä voi kertoa puoliakaan siitä, mitä on tapahtunut. Me sovittiin, että palataan asiaan, kun olen nelikymppinen. Okei, me palattiin. Edelleenkään mä en voi kertoa kaikkea. Mutta älä ymmärrä väärin, siinä kirjassa on hyvää kamaa. Jatko-osan aika on sitten, kun ihmiset ympärillä on kuolleita tai mä makaan itse kuolinvuoteella.

Julkaistu Infernossa 2/2019.