Kello on neljä iltapäivällä, kun soitan nykyisin Yhdysvalloissa majailevalle Christopher Bowesille, mestarille Alestormin ja Gloryhammerin takana. Pirteän kuuloinen laulaja-kosketinsoittaja kertoo heränneensä kymmenen minuuttia aiemmin ja hehkuttaa aikavyöhykkeiden hienoutta.
Vedän koronakortin esiin heti kättelyssä ja kysyn, miten vallitseva pandemia on vaikuttanut kapteenin arkeen.
– Jokapäiväinen elämä on aika normaalia, sillä olisimme joka tapauksessa kotona juuri nyt, albumin julkaisun kynnyksellä.
Bowes uskoo, että karu todellisuus tulee iskemään päin näköä kesällä. Kaikki festivaalit, joilla Alestormin oli määrä esiintyä, on luonnollisesti peruttu.
– En ole viettänyt kesää kotona koskaan aiemmin! Päivät tulevat kulumaan ihmetellessä, mitä sitä oikein tekisi.
Utelen, onko mies ajatellut käyttää kotona vietetyn ajan tuottavasti, esimerkiksi uuden musiikin luomiseen.
– Teen aika paljon striimilähetyksiä Twitch-nettisivustolla. Soitan koskettimia ja otan biisitoiveita katsojilta, mutta se on pelkkää hassuttelua.
– Olen myös aloitellut uutta musiikkiprojektia muutamien tyyppien kanssa. Bändin nimi on Wizardthrone, ja sen musiikki on äärimmäistä sinfonista black metalia, jossa on paljon karjumista, blastbeatiä ja pahaenteisiä puheosuuksia. Teemme vain musiikkia ja katsomme mitä tapahtuu, mutta olisi todella siistiä, jos saisimme aikaan jotain hienoa!
Uusilla aalloilla
Bowesin mukaan Alestorm teki uudella Curse of the Crystal Coconut -albumillaan täysin mitä halusi. Se esimerkiksi valikoi sinkkubiiseiksi kappaleet, joita ”kaikki todennäköisimmin vihaavat”.
– Monet fanit eivät halua kuulla räppiä tai tyhmiä lauluja bilettämisestä, mutta juuri sitä olemme syntyneet tekemään. Pitäkää siis turpanne kiinni ja hyväksykää se!
Erityisesti toinen single Tortuga on herättänyt keskustelua, ja palaute on ollut ymmärrettävistä syistä enimmäkseen negatiivista.
– Monet metallifanit tuntuvat pelkäävän asioita, jotka eivät ole metallia. Joidenkin koko elämä perustuu siihen, että he ”ovat metallia”. Sitten jokin bändi tulee ja julkaisee biisin, joka sisältää räppiä, hiphopia ja elektronisia biittejä, sellaista hölynpölyä. Ymmärrän, että se voi aiheuttaa kitinää.
Nokkamies uskoo silti, että ihmiset tulevat ymmärtämään biisin ajan kanssa.
– Tortuga on upein kappale, jonka olemme ikinä saaneet aikaan. Se on myös musiikillisesti edistynein biisimme. Jotkut ovat sanoneet, että se on tyhmää lasten räppiä. Olkaa hiljaa! Sen tekeminen oli todella vaikeaa.
– On helppoa tehdä hassuja biisejä merirosvoista. Pystyisin siihen unissani! Tortugan kaltaisten biisien tekeminen vaatii hirveästi vaivaa ja rankkaa duunia, mutta se on myös hauskaa. Voitte siis valitettavasti odottaa kuulevanne Alestormilta järkyttäviä biisejä jatkossakin!
Kysyn herra Alestormilta, voiko yhtye seisoa ylpeästi teoksen takana, vaikka koko levy saisi sinkkubiisien tuomion.
– Albumi ei tule saamaan samanlaista vastaanottoa. Ensimmäisten biisien kanssa teimme kaikkemme ärsyttääksemme ihmisiä, mutta pelasimme lopun aika varman päälle.
– Muut kappaleet kertovat merirosvoista ja edustavat perinteistä Alestorm-soundia, joten jos ihmiset eivät tykkää niistä, mitä helvettiä he oikein haluavat?
Albumi on suunniteltu toimimaan etenkin livetilanteessa.
– Olemme ensisijaisesti livebändi. Emme myy mielettömiä määriä levyjä, mutta hitto vie, että keikoillemme tulee porukkaa! Se onkin ongelma juuri nyt, sillä virustilanteesta johtuen emme voi soittaa keikkoja.
– Nämä biisit elävät todella vasta silloin, kun ne kokee livetilanteessa kymmenentuhannen humalaisen ihmisen ympäröimänä.
Yhdestätoista biisistä kaksi on lainaversioita. Niistä ensimmäinen on Pirate’s Scorn, joka kuulostaa aivan uskomattoman autenttiselta Alestormilta.
– Biisi on peräisin Donkey Kong -lastenohjelmasta. Se oli aivan hirvittävä sarja, mutta siinä oli mielettömän hyviä biisejä.
– Kappale kertoo piraattikrokotiilista, joka yrittää varastaa Donkey Kongin kristallikookospähkinän. Albumin nimi tulee tuosta biisistä, ja lisäsimme siihen sanan ”curse”, sillä on merirosvomainen asia olla kirottu.
Toinen laina Henry Martin on Bowesin mukaan eräänlainen anteeksipyyntö.
– Monet odottavat meiltä vakavahenkistä levyä oikeista historiallisista merirosvoista, ja sitten esittelemme heille kaiken tämän järjettömyyden.
– Sori tyypit. Tiedän että tämä albumi on tyhmä, mutta tässä teille perinteinen merirosvobiisi! Valinta oli meille täydellinen, sillä kyseessä on skotlantilainen folkbiisi piraateista – siis Alestorm pähkinänkuoressa!
Puujalkoja ja puujalkavitsejä
Ei liene helppo tehtävä kirjoittaa kuutta täyspitkää merirosvoista toistoa välttäen ja tuoreena pysyen. Alestormin sanoitukset ovat jo lähtökohtaisesti varsin yksipuolisia, ja uudella levyllä puutetta on paikattu aiempaa vahvemmalla huumoriannoksella.
– Olemme viljelleet vitsejä aina, mutta nyt ne ovat ilmeisempiä. Mietimme, menemmekö jo liian pitkälle. Biisit ovat kuitenkin oikeasti hyviä, ja kokemukseni perusteella keikkayleisö innostuu eniten juuri typerimmistä kappaleista!
Bowes ottaa esimerkiksi kappaleen vuonna 2017 ilmestyneeltä No Grave But the Sea -levyltä.
– Fucked with an Anchor oli ensimmäinen biisi, jossa kiroilimme kunnolla. Se oli mielestämme hauskaa, joten uusi albumi on täynnä tyhmiä kiroilubiisejä, joiden mukana voi laulaa. Monet kuuntelevat levyä kotona sängyssään eivätkä tajua näitä juttuja ennen kuin makaavat pellolla kännissä.
Tuoreelta levyltä löytyvä Shit Boat (No Fans) muistuttaa kovasti nokkamiehen mainitsemaa rallatusta, mutta juttu on vedetty tuttuun tapaan vielä överimmäksi.
– Olin eräänä päivänä todella vihastunut yhteen tyyppiin, jota en voi laillisista syistä nimetä. Kirjoitin hänestä biisin, joka oli aivan järjettömän loukkaava ja solvaava.
– Emme olisi voineet julkaista sitä sellaisenaan, sillä kappale olisi herättänyt aivan liikaa pahennusta jopa Alestormin mittapuulla! Muutin sanoitukset kertomaan merirosvolaivasta.
Juttu alkoi vitsistä, mutta siitä tuli lopulta yksi Bowesin omista suosikeista.
– Se on niitä kappaleita, jotka ovat mahtavia, vaikkei niihin ole panostettu lainkaan. Aina kun vietän tuntikausia biisin parissa, siitä tulee aivan paska. Sitten väännän jotain kolmessa minuutissa, ja siitä tulee aivan mieletöntä!
Ei ole pelkoa, että Alestorm ottaisi itsensä liian vakavasti. Mutta vaikka kyseessä on enemmän tai vähemmän vitsibändi, jopa fanien huumorintajulla saattaa olla rajansa.
– Voimme tehdä mitä vain ja päästä kuin koira veräjästä, joten annamme sen ehkä nousta hattuumme liikaa. Jonain päivänä ylitämme rajan – ehkä uusi levy on se raja, en tiedä. Katsotaan kuinka pitkälle voimme mennä. Nautin siitä, että voin tehdä typeriä asioita, rakastan sitä. Toivon vain, että ihmiset osaavat arvostaa sitä jatkossakin.
Bowes latoo täyslaidallisen festivaaleilla soittavien ”tylsien tusinabändien” suuntaan.
– Viisi mustiin pukeutunutta tyyppiä soittamassa mitäänsanomattomia biisejä. Miksi haluaisin kuunnella sellaista, kun on niin paljon mistä valita? Bändien täytyy tehdä jotain, mikä erottaa heidät muista.
– Me olemme lavalla täydellisiä ääliöitä. Se toimii, se on meidän juttumme. Jos joku ei pidä sellaisesta, hänen täytynee etsiä toinen merirosvoiksi pukeutunut bändi!
Juttutuokiomme on tullut päätökseensä. Värikkäänä persoonana tunnettu Christopher Bowes on pysynyt koko puolituntisen varsin hillittynä ja asiallisena, joten annetaan hieman palstatilaa myös miehen todelliselle luonteelle.
– Minulla on neljä lemmikkihanhea. Tykkään hanhista! Lisäksi minulla on yksitoista ankkaa ja kymmenen kanaa, eli minulla on todellinen pakkomielle lintuihin! Meillä on lavalla puhallettava ankka, joten minun täytyi saada myös oikeita sellaisia. Linnut ovat mahtavia.
Mitäpä tuohon lisäämään.
Julkaistu Infernossa 6/2020.