Oceans of Slumber on noussut viime vuosina vahvasti metallimaailman tietoisuuteen. Komeiden doom-sävellysten ohella tähän on vaikuttanut bändin säkenöivä, metallimaailmassa harvinaisen omaleimainen solisti.
Hänen nimensä on Cammie Gilbert. Tätä nykyä 35-vuotias laulaja paljastaa heti videopuhelun alussa, että hänen juurensa ovat ihan muualla kuin metallissa. Oikeastaan hän pääsi käsiksi jopa rockiin vasta aikuisiällä.
Gilbertin silmissä näkyy pohdiskeleva pilke, kun hän alkaa avata lapsuuttaan.
– Kasvoin todella, todella uskonnollisessa perheessä, mutta onnekseni kyseessä oli uskonto, jossa musiikki on voimakkaasti läsnä, Cammie kertoo.
– Tavassani kokea laulaminen on yhä voimakasta hengellistä latausta. En ehkä ilmaise sillä mitään tiettyä uskontoa tai yhteyttä Jumalaan, siinä mielessä kuin asia uskontojen kautta mielletään. Kiitos perheeni, löysin kuitenkin jo nuorena laulamisesta voiman, jolla kanavoida syvintä sisintäni.
Uskonnollisen perheen ohella myös toinen asia on määrittänyt Cammien elämää lapsesta pitäen: hän varttui mustana tyttönä erittäin konservatiivisessa Teksasissa.
– En osannut olla nuorena millään tavalla kotiseutuylpeä, laulaja myöntää. – Näin aina vain osavaltion vanhoillisimmat ääripäät ja rasismin kaltaiset varjopuolet, joita jouduin itsekin kokemaan nuorena. Nyt kun olen kiertänyt maailmaa, huomaan miten hieno paikka Teksas parhaimmillaan on.
– Okei. Elämäni olisi voinut olla hyvin erilaista, jos minä ja vanhempani olisimme jääneet Chicagoon, missä synnyin. Mitä jos en olisikaan ollut se outo musta uskovaisen perheen tyttö Teksasissa, vaan yksi monista muista samanlaisista tytöistä suurkaupungissa? Tällaisia asioita voisi jossitella loputtomasti.
– Vasta Oceans of Slumber -vuosieni myötä näen, että olen se kuka olen juuri sen takia, missä olen asunut, elänyt ja mitä kokenut. Ja outoa kyllä, en vaihtaisi siitä mitään pois. En edes niitä kivuliaita asioita.
Kiehtovat kielletyt hedelmät
Musiikki oli aina osa Cammien lapsuutta, eikä ainoastaan kirkon ja kuoron kautta. Hänen isänsä oli muusikko, joka kävi ennen Cammien syntymää läpi koko rockelämän huumehelvetteineen ja Euroopan-kiertueineen. Hän oli hetken aikaa jopa eräänlaisen kulttikuoron johtaja, kunnes tapasi Cammien äidin.
– Äitini oli kuin isäni vastakohta, eli todella tunnollinen, hengellinen ja innokas ihminen, joka lauloi meille lapsille koko ajan. Minusta tuntui kuin lapsuuteni olisi ollut äitini ansiosta yhtä musikaalia, Cammie hymyilee.
– Meillä oli kotona pieni studio ja soittimia lojui kaikkialla, joten meille oli ihan tavallista äänittää yhteisiä lauluja. Isäni ja äitini elämiä yhdisti musiikki ja kummankin erilainen mutta voimakas usko.
Yksi asia oli kiellettyä: populaarimusiikki. Nuoren Cammien piti kasvaa lähes aikuiseksi, ennen kuin hän pääsi vapaasti käsiksi ei-uskonnolliseen musiikkiin. Vanhemmat olivat tehneet selväksi, millaisiin helvetin liekkeihin sellainen johtaa.
– En voi alleviivata tarpeeksi, miten hysteerisesti ja liioitellusti asiaan suhtauduttiin ensinnäkin kirkossamme ja toisekseen mustassa yhteisössä, Cammie kuvailee virnistäen.
– Mitä tahansa musiikkia sainkin käsiini teininä, äitini piti kuunnella levy läpi, tutkia vihkosta, tarkastella kansitaiteita ja käydä mielellään läpi bändin historiakin. Kaikki ovat olleet joskus teinejä ja tietävät varmasti, että tuollainen hysteria ja kieltäminen sai vain haluamaan lisää.
– Ollessani lukion ylimmällä luokalla isälläni diagnosoitiin leukemia. Se oli minulle todella ristiriitaista aikaa. Sairaus varjosti koko perheen elämää, mutta minulle se antoi vapauksia ensimmäistä kertaa elämässäni.
– Siihen mennessä en ollut osannut käsitellä mitään teini-iän sekavia tunteita. Keskityin vain olemaan hyvä oppilas, hyvä tytär ja hyvä ystävä. Se oli vähän liiankin kilttiä ja nuhteetonta elämää.
Mikä vastasi parhaiten angstisen nuoren huutoon? Totta kai grunge.
– En ollut osannut kuvitella, että maailmassa voi olla jotain niin kaunista ja raivoisaa kuin grunge. Olin ihan koukussa niihin patoutuneen tuskanpurkauksiin.
– Se kaikki tuntui niin kihelmöivän vaaralliselta. Se, että osa grunge-rokkareista kuoli yliannostuksiin ja muihin… Tuntui siltä kuin he olisivat tehneet niin aitoa musiikkia, etteivät kestäneet sitä itsekään. Se, mikä oli tuhoisaa niille muusikoille, pelasti nuoren Cammien tunteiden patoamiselta, joka taas olisi voinut olla tuhoisaa minulle.
Isän menehtymisen jälkeen Cammien välit äitiinsä eivät katkenneet edes rockin pauloihin hyppäämisen myötä.
– Odotin saavani elämäni puhuttelun viimeistään siinä vaiheessa, kun liityin hirvittävään metallibändiin, jossa oli ”demonimaista örinää”, ja menin vielä naimisiinkin pitkätukan kanssa, mutta vielä mitä…
– Äitini on kuunnellut levyjämme ja käynyt keikoillamme. Hän on huomannut, että ihan kaikki metalli ei olekaan täyttä saatananpalvontaa, vaan tämä musiikki voi olla eri tavalla aivan yhtä ”hengellistä” kuin kaikki se, jota harrastimme ollessani lapsi. Olen oikeastaan aika ylpeä äidistäni.
Vahingossa laulajaksi
Edes tosimaailmaan vapautunut Cammie ei ajatellut, että hänestä tulisi muusikko tai laulaja. Nytkin hän pyörittelee päätään kertoessaan, ettei oikeastaan tiedä vieläkään, miten elämä johdatti hänet tähän pisteeseen.
– Lauleskelin kyllä ja kirjoittelin runoja, mutta… se oli sellaista näpertelyä, hän naurahtaa.
– En ajatellut liittyväni bändiin ennen kuin muutin Houstonissa alueelle nimeltä Montrose. Se on aika eläväinen ja boheemi paikka, jossa kaikki harrastavat taidetta jossain muodossa. Se sopi parikymppiselle minulle täydellisesti.
– Aloin hengailla silloisen poikaystäväni kanssa valtavassa kompleksissa, jossa oli treeniksiä, pieniä studioita ja paljon keikkoja. Se oli sellaista hauskanpitoa, lauloin vaikka minkälaisissa kokoonpanoissa ja innostuin joka viikko jostain eri musiikkityylistä. Kokeilin vähän kaikkea, mutta silloinkaan en ajatellut, että tekisin musiikkia tosissani.
– En siis ollut yksi niistä nuorista, jotka haaveilivat laulajuudesta, tähteydestä tai minkäänlaisesta julkisuudesta. En mennyt Idolsin koelauluihin tai pyrkinyt Voiceen. Minusta tuli laulaja vähän kuin vahingossa. Kiitos Dobbien.
Dobbiella Cammie tarkoittaa Oceans of Slumberin perustajaa ja pääasiallista säveltäjää Dobber Beverlyä, joka on tätä nykyä myös Cammien aviomies.
– Kun tapasimme ensimmäisen kerran, Dobbie rohkaisi minua kokeilemaan rajojani laulajana. He tekivät raskasta ja kiehtovaa musiikkia, joten tein kuten aina: kohautin olkapäitäni ja tuumasin, että hitto, kokeillaan!
– Tiesin olevani ennemmin fiiliksellä tulkitseva kuin teknisesti täydellinen laulaja. Halusin lauluuni samanlaista syvää voimaa ja eläytymistä kuin Luther Vandrossilla, Whitney Houstonilla ja Lisa Fischerillä. Suurin haasteeni on ollut, että olen todella itsekriittinen perfektionisti ja minulta on kestänyt kauan päästää irti virheettömyyden tavoittelusta.
– Ymmärrän nyt ääntäni vähän paremmin, ja uusimmat Oceans of Slumber -levyt ovat jotain ihan muuta kuin mihin kykenin aiemmin. Tajuan enemmän myös studiotekniikasta, ja uskallan kai sanoa, että olen tullut aika pitkälle siitä mimmistä, joka nauhoitti ääni väristen ensimmäistä kertaa studiossa.
Asenne ratkaisee
Hyppy metallimaailmaan oli Cammielle hyvässä mielessä kulttuurisokki. Hän kertoo vaikuttuneensa välittömästi siitä, miten metalli on kuin yhteinen kieli ja samastumisen kohde faneille kaikkialla maailmassa.
Samalla nuori laulaja löysi metallista ja sen kuvastosta asian, joka yhdisti monia hänen intohimojaan.
– Rakastuin metallin tunnelmaan, sain hyvän syyn laittaa tukkani hulluilla tavoilla, pidän älyttömästi tatuoinneista ja jopa lävistykset sopivat kuvioon. Sitä paitsi metallimusiikki oli hyvä tekosyy pukeutua koko ajan mustaan nahkaan.
– Huomasin nopeasti, miten paljon kiehtovia yksityiskohtia metallikuvasto sisältää. Minusta ei ehkä koskaan tule minkäänlaista nihilistiä tai satanistia, mutta tajusin jo varhaisessa vaiheessa, että metallissa yksityiskohdat merkitsevät enemmän kuin monessa muussa musiikkityylissä. Metallin tekijät ovat todella kiihkeitä monilla äärimmäisillä tavoilla.
Laulajan kasvoille nousee leveä hymy, kun hän kertoo, miten avoimesti hänet on otettu metalliyhteisössä vastaan. Hän sanoo tiedostavansa, että asiassa olisi voinut käydä toisinkin.
– Omasta asenteesta on kiinni paljon. Olisin voinut asennoitua jo ennakkoon hyvin varautuneesti, nostaa piikit pystyyn ja odottaa pahinta, mutta annoin uuden yhteisöni näyttää ensin luontonsa, Cammie kertoo ja summaa lähestymistapansa sanomalla, että myös ihmisen omat ennakko-oletukset rasismin suhteen voivat olla rasismia.
– En lähtenyt metallimaailmaan tai -keikoille takki auki ja diivaillen, että hei, tässä minä olen, täydellinen tällaisenaan, jumaloikaa minua. Päinvastoin. Lähdin laulamaan Oceans of Slumberin levyille ja tekemään keikkoja vähän samalla ajatuksella kuin lähtisin uuteen työpaikkaan.
– Tämä ei olisi onnistunut, kun olin nuorempi. Silloin olisin leuhottanut menemään ja ollut ihonvärini suhteen kuin ruutitynnyri, joka vain odottaa räjähtämistään. Sittemmin olen oppinut ymmärtämään, miten tärkeää vuorovaikutus on – ellei sitten kyse ole todella räikeistä hyökkäyksistä itseään kohtaan.
– Yllätyin, miten päinvastaisesti asiat menivät siihen nähden, miten ne olisivat voineet pahimmassa tapauksessa olla. Ensimmäisistä keikoista alkaen minulle tultiin hehkuttamaan, miten siistiä on, että kaltaiseni ihminen on mukana tällaisessa bändissä. Se oli aika kaukana syrjinnästä, vaikka toki somessa on tullut vastaan sitäkin.
Cammie sanoo, että häneen olisi voitu suhtautua ankaramminkin – ainakin ensimmäisten esiintymisten perusteella.
– Eka keikkani oli huhtikuussa 2014 klubilla nimeltä Fitzgerald’s, joka on ikoninen keikkapaikka täällä Houstonissa. Ei ollut helppoa nousta lauteille, joilla Type O Negative ja monet muut olivat soittaneet.
– Oceans of Slumberilla oli aika iso paikallinen kannattajakunta, joka halusi nähdä ja kuulla, kuka on tämä muija, joka on ottanut Ronnien, bändin alkuperäisen laulajan, paikan. Yritin voittaa yleisön luottamuksen parhaani mukaan ja taisin vähän yliyrittää. En oikein tiennyt, mitä olin tekemässä.
– Oli huumaavaa huomata, että pelottavan sijaan esiintyminen oli ensimmäisestä kerrasta lähtien silkkaa transsia. Kesti kauan, ennen kuin tiesin, kuka olen esiintyjänä, mutta nöyrä asenne auttoi kai tässäkin.
Kirousten vahvistama bändi
Myös Oceans of Slumber haki muutaman vuoden ajan muotoaan Cammien liityttyä bändiin.
Laulaja sanoo yhtyeen eläneen kriisistä toiseen vielä Aetherial-albumin (2013) ilmestyessä. Cammien bändidebyytti Winter (2016) oli uusi versio julkaisemattomasta levystä, jonka alkuperäinen laulaja Ronnie Gates oli jo äänittänyt.
– Kaikki ne muutokset kokoonpanossa. Pienet ja suuret erimielisyydet siitä, miltä meidän pitäisi kuulostaa. Ne kasvukivut olivat joissakin kohdissa ylitsepääsemättömän oloisia. Selvästi epävakaimmillaan asiat olivat The Banished Heartin [2018] aikoihin, jolloin luulin hetken itsekin, ettei Oceans of Slumber ehkä löydä muotoaan.
– Totta puhuakseni ajattelin jopa, että tämä bändi on jotenkin kirottu, kun yhtä onnistumista seurasi aina useampi epäonninen asia. Joku lähti bändistä ja jouduimme etsimään uutta tyyppiä. Tai sitten kävi kuten nimikkolevymme [2020] valmistuttua: covid iski koko maailmaan, kun olimme tehneet elämämme levyn.
– Se mikä ei tapa, vahvistaa. Vai miten se sanonta meneekään? Kaikki tämä on tehnyt meistä paremman bändin.
Toteamukseen on vaikea sanoa mitään vastaan, kun kuuntelee mainittua nimikkolevyä ja tänä vuonna julkaistua Starlight and Ash -albumia, joka on näennäisessä keveydessään kuin edeltäjänsä vastakohta.
– Koska emme päässeet kiertämään nimikkolevymme kanssa, emme oikein nähneet, miten hyvin tai huonosti se resonoi ihmisissä. Jotenkin saimme sitten päähämme tehdä ihan erilaista Oceans of Slumberia.
– Starlight and Ashistä tuli tavallaan sisäänpäinkääntynein albumimme. Emme edes miettineet sitä tehdessämme, julkaisemmeko sitä koskaan. Teimme vain musiikkia ja purimme tuntojamme. Siitä ei tullut oikeastaan edes metallia.
Cammie huomasi levyä tehdessään olevansa entistä vapautuneempi. Ei vain laulajana vaan myös lyyrikkona.
– Olen kirjoittanut sanoja paljon pidempään kuin laulanut tosissani. Runoja, päiväkirjoja ja kaikkea. Tekstejäni on aina leimannut se, että kiertelen ja kaartelen asioiden ympärillä enkä sano mitään suoraan. Nyt oli toisin. Totta kai Starlight and Ashilläkin on vertauskuvia ja symbolismia, mutta nyt löysin rohkeampia keinoja ujuttaa sekaan niin suoria tunteita ja ajatuksia, etteivät ne jätä hirvittävästi tulkinnanvaraa.
– Olen haaveillut jopa kirjan tekemisestä. Se saattaa jäädä jonkinlaiseksi eläkeprojektikseni, jota kirjoitan sitten vanhana höperönä rouvana jossain mökin nurkassa, mutta kukapa tietää… Alan olla yhä enemmän sinut ajatuksen kanssa.
Tärkeintä on vuorovaikutus
Teksas saattaa tuntua pohjoisesta näkökulmasta kaukaiselta paikalta, mutta musiikilliset sillat ovat taanneet sen, että Cammie on saanut pieniä näytteitä suomalaisuudesta.
Oceans of Slumber on kiertänyt Insomniumin ja Swallow the Sunin kanssa, ja Cammie pääsi jopa laulamaan jälkimmäisen Moonflowers-albumin (2021) kappaleessa All Hallows’ Grieve.
– Eikö suomalaisten pitänyt olla jotenkin juroa, etäistä ja synkkää kansaa? Cammie kysyy leveästi hymyillen ja kertoo sitten, että hänen kokemustensa mukaan olemme melkoisen leikkisää ja itseironista väkeä.
– Suomalaisissa on kuin kaksi toisiaan täydentävää puolta. Monet tuntemani suomalaiset ovat ihanalla tavalla optimistisia pessimistejä. Se on hauskaa. He saattavat kirjoittaa mitä melankolisinta musiikkia, mutta hassutella kiertueilla tavalla, joka ei tunnu irtoavan ainakaan amerikkalaisista.
Swallow the Sunin vastapainoksi Cammie on vieraillut myös Arjen Lucassenin kipparoiman Ayreonin Transitus-konseptilevyllä (2020).
– Voinko kutsua Arjenia maailman aurinkoisimmaksi ihmiseksi? Cammie kysyy taas leveä hymy kasvoillaan.
– Se oli jotain täysin erilaista. Arjenilla on hauska tapa tehdä levyjään kuin moni ohjaaja elokuvia. Kaikki näyttelijät, tai tässä tapauksessa laulajat, eivät välttämättä tiedä, mistä tarinakokonaisuudessa on kyse, kun he äänittävät osuuksiaan. Se selviää vasta sitten, kun koko albumi on kuultavissa.
– En ollut koskaan laulanut mitään sellaista. Menin oikeastaan aika pitkälle mukavuusalueideni ulkopuolelle, koska minulla ei ollut omia sanojani tai melodioitani, ja vaikka Arjen antaa laulajien revitellä omalla tyylillään, huomasin olevani aika epävarma. Se oli kasvattava kokemus, joka on auttanut minua nyt Oceans of Slumberin kanssa.
– Huomasin, että henkilökemiat ovat vielä tärkeämpi osa musiikkia kuin olin kuvitellutkaan. Ja luottamus. Musiikin tekeminen yhdessä on sitä, että avaa itseään tavalla, joka ei arkisessa kanssakäymisessä onnistu.
Kuvatusta kemiasta Cammiella on kokemusta syvemmällä tasolla kuin monella muulla. Hän nauraa pitkään ja makeasti kertoessaan, että aviomiehen kanssa samaan bändiin kuuluminen on ihanaa. Ainakin suuren osan ajasta.
– Rakastan sitä täydestä sydämestäni, ja luulenpa, että hänkin pitää tästä omalaatuisesta suhteestamme, ainakin useimmiten… Osaan tosin olla aika hankala bändikaveri.
– Annamme tietenkin toisillemme tukea ja turvaa kiertueilla sekä tilanteissa, joissa koemme itsemme epävarmoiksi. Toisaalta jaksamme kyllä haastaakin toisiamme niin paljon, että ajamme joskus toisemme raivon partaalle.
– Dobbie ymmärtää minua paremmin kuin kukaan muu. Hän on paras ystäväni. Ilman häntä en olisi tässä, tekemässä tätä haastattelua. Tämä bändi ja rakas mieheni ovat antaneet minulle tämän elämän, jota elän nyt.
Julkaistu Infernossa 11/2022.