Mörkösirkuksen matkassa – Lordin kiertue teknikon silmin, osa 5

31.05.2013

Osa 1 Osa 2 Osa 3 Osa 4

Tampere, Suomi, 31.5.2013

Hiukan on venähtänyt tämä blogiharrastus tässä, mutta summataan nyt vielä loppurundin tapahtumat, vaikka kiertueen päättymisestä on jo pari viikkoa.

Viimeksi pohdiskelin Belgiassa sitä, millainen tulisi olemaan siirtymä Hollannin Udenista Irlannin Dubliniin. 1100 kilometriä, ei välipäivää, kaksi lauttamatkaa. Tämä buukkauksen mestariteos oli jo paperilla melkoinen naurupommi.

No, ensin vedettiin keikka Udenin sympaattisessa De Pulissa. Se oli viimeinen kerta kun Reverse Gripin sympaattinen sleaze rock raikasi lämppärinä. Niinpä Lordi-show’sta tutut hahmot Granny ja Heavy Metal Dude tekivät yllätysvierailut poikain keikalle. Lisäksi hittibiisi Nasty Reputation sai pientä taustalauluapua Mr. Lordilta.

Pikaisen roudauksen jälkeen pikaisesti liikkeelle. Ja kas vain, vaikka seurueessa vallitsi yleinen skeptisyys – daysheetissäkin luki ”trust me, it’ll be FUCKED” – Dublinin Button Factoryyn ehdittiin ajoissa!

Tai no, ajoissa ja ajoissa. Kamojen kasaus sujui melkoisella sykkeellä. Paikalla oltiin joskus kuuden maissa (tavallisestihan hommat aletaan jo puolilta päivin), showtime oli puoli kymmeneltä ja välissä oli vielä lämppäri, italialainen power metal -hirmu Kaledon. Mukavia miehiä, olivat kuulemma lämpänneet Lordia ennenkin. Harmi vaan, että heidän piti aloittaa keikkansa ilman minkäänlaista tsekkiä saman tien kun saivat kamat kasaan.

Niin vain siitäkin saatiin keikka. Crew sai ansaitut kehut rivakasta toiminnastaan. Tunnelmaa mustensi ainoastaan keskuuteemme saapunut uutinen siitä, että Slayer-kitaristi Jeff Hanneman on kuollut.

Seuraava päivä oli vapaapäivä Belfastissa, Pohjois-Irlannissa. Jotkut kävivät Titanic-museossa, toiset hengailivat kaupungilla muuten vaan. Voodoo-kapakka teki vaikutuksen hämyisellä tunnelmallaan. Todella sympaattinen kaupunki muutenkin.

Keikka oli Limelight-nimisessä paikassa. Asiallinen tekniikka ja meininki kaikin puolin, mutta roudaus pois tapahtui ihan hirveällä kiireellä, koska paikassa alkoi tietysti disko. Manan rummut roudattiin kirjaimellisesti suoraan kadulle, jossa meikäläinen niitä sitten pakkaili. Oli merkillinen tunnelma väistellä humalaisia ja kaatuilevia bilettäjiä ja samalla yrittää pitää kalusto turvassa. Onneksi henkilökunta oli erittäin osaavaa ja auttavaista.

On muuten sanottava, että Belfastissa juomakulttuuri ei nähtävästi ollut tippaakaan sen sivistyneempää kuin Suomessa. Tavallaan lohdullista.

Sitten tuli jälleen kiire, kun siirryttiin Englannin puolelle Norwichiin lauttamatkan kautta. Tällä kertaa paikalla piti olla kaksi lämppäriä, mutta kun perillä oltiin jälleen vasta kuuden maissa, brittiläisen Hostile-bändin pojat lähetettiin valitettavasti kotiin. Kaledon ehti vetää sentään setin.

Hostilessa soitti muuten bassoa Judas Priestin Ian Hillin poika. Joku väitti, että kitaristi olisi ollut puolestaan hänen poikansa, eli että yhtyeessä olisi vaikuttanut kaksikin Hillin jälkeläistä. Jännittävää.

Norwichissa paikallinen promoottori teki vanhanaikaiset. Kun kävi ilmi, että asiat eivät olleet ihan niin kuin oli sovittu, stetsoniin sonnustautunut mies päätti kadota kesken keikan. Koko keikka oli ollut etukäteen peruuntumisuhan alla koska promoottori ei ollut maksanut rahoja. Myöhemmin kävi ilmi, että venue ei halunnut mustata mainettaan peruuntuneella keikalla, joten he olivat sitten maksaneet. Lykkyä tykö vaan että saavat karhuttua fyrkat takaisin tältä ”promoottorilta”.

Norwichista jatkettiin Wakefieldiin. Kaiken maailman Trevisojen ja Madridien jälkeen tuntui surrealistiselta, että kiertueen tähän mennessä pienin lava löytyi täältä. Paikallinen tekninen henkilökuntakin tuntui olevan hieman hukassa. Lisäharmia tuotti se, että Mr. Lordi onnistui bussissa jotenkin muljauttamaan lonkkansa niin, että käveleminen teki kipeää. Lisäksi backstage oli suunniteltu kääpiöille, eikä kukaan tainnut selvitä tästä pysähdyksestä lyömättä päätään betonisiin kattorakennelmiin.

Aurinkoinen sää pelasti fiilistä melkoisen paljon, ja kun keikka vedettiin lopulta kiukulla tyylikkäästi läpi, ei tästäkään jäänyt valittamista. Ja harvoinpa olen nähnyt niin aurinkoista naamaa kuin sillä reilusti alle kymmenvuotiaalla poikasella, joka sai Manalta rumpukapulat.

Sitten matkattiin Manchesteriin viettämään vapaapäivää. Onnistuin hukkaamaan puhelimeni paikallisjunaan, enkä sinnikkäistä yrityksistä huolimatta saanut sitä takaisin. No, se oli vain puhelin.

Vapaapäivän iltana kokoonnuimme paikalliseen intialaiseen illalliselle. Bändi tarjosi oivalliset safkat kiitoksena hyvin sujuneesta rundista. Rikk piti oikein puheen, jossa hän ihmetteli, miten rundi on ollut niin draamaton. Kun ei ole aiempaa kokemusta, en oikein osaa hahmottaa, millaisia hermoromahduksia tai hampaiden kiristelyjä tällaisissa olosuhteissa voisi tapahtua.

Tapasin myös edeltäjäni Armandon, joka nykyään teknikoi Devin Townsendin rumpalia Ryan Van Poederooyeniä. Mukava mies!

Manchesterin keikka oli tolkuttoman tyylikkäässä The Ritz -mestassa, jossa tosin haisi pistävästi home. Kuulemma Hanoi Rocks oli soittanut samassa paikassa 1984. Historian siipien havinaa.

Jälleen kerran Amen oli onnistuneen keikan jälkeen erittäin tulessa. Tämä oli taas ”niitä keikkoja”. En epäile ollenkaan, etteikö lavalla olisi ollut ihan siistiä vetää. Innokas yleisö, hieno venue, hyvät soundit, mukava kaupunki, hyvä lava.

DSC00091

Manchesterista matkattiin pohjoiseen Edinburghiin. Picture House oli paikan nimi. Mark pelotteli etukäteen, että nyt on sitten hankala roudaus. Paljon portaita ja vain kaksi apukättä. Kieltämättä tuntui vähän absurdilta aloittaa työt, koska bussi oli ensinnäkin toisella puolella korttelia. Niinpä kamoja piti kantaa ensin parisataa metriä jalkakäytävää pitkin. Sitten portaisiin.

Vaikka apukäsiä oli vain kaksi, heistä näki, että he olivat töissä nimenomaan tässä paikassa. On ennenkin kannettu tavaroita portaita pitkin. Jäi mieleen, kun toinen körmyistä nosti liki 70-kiloisen hiilidioksidipullon ilmaan kuin se ei painaisi yhtään mitään.

Ja voi taivas, miten siisti keikkapaikka tämäkin oli! Hieno, vanha konserttisali. Nyt ei haissut edes home. Yleisössäkin oli nätti tyttö eturivissä.

Ennen keikkaa kuuntelin huvittuneena sivusta Rikkin ja Markin radiopuhelinkeskustelua, jossa he intoilivat siitä, että nyt on vihdoin saatu Oxille uusi tuuletin. Basistiparan tuuletin oli ollut koko rundin paskana, joten hän kaipasi kipeästi uutta. Sitä metsästettiin päiväkausia, ja Edinburghissa homma vihdoin onnistui. Managerit olivat siitä riemuissaan, Oxista puhumattakaan.

Mark kertoi anekdootin siitä, kuinka hän oli joskus kiertänyt Ronnie James Dion kanssa. Laulajalegendan toive oli, että hän saisi lautasellisen gulassikeittoa takahuoneeseen keikkapaikoilla. Markin mukaan oli epätoivoista, kun kului keikka toisensa jälkeen, eikä keittoa yksinkertaisesti järjestynyt mistään. Voin kuvitella miten noloa oli mennä jälleen uuden selityksen kanssa kertomaan ikävät uutiset pienelle suurelle miehelle. Etenkään kun toive ei ollut millään mittapuulla kovin kohtuuton.

nottingham

Birmingham ja Nottingham jatkoivat erinomaisten keikkojen sarjaa. Pakko myöntää, että yllätyin hieman siitä, miten hyvä meininki Lordilla Briteissä on. Loppuunmyytyjä keikkoja hienoissa paikoissa. Ihmisiä jonottamassa jo päivällä keikkapaikkojen ulkopuolella.

Birminghamissa osa seurueestamme kävi paikassa, jossa muun muassa Black Sabbath keikkaili ennen kuin heistä tiedettiin muualla mitään. Itsehän en töiltäni ehtinyt. Pahus.

Birminghamissa show’hun tuli uusi ulottuvuus, kun Nympherno-showryhmän tytöt toivat lavalle tulta ja tappuraa. Jo soundcheckissä oli sellainen meininki, että alta pois. Ensinnäkin siksi, että Rikk lauloi It Snows in Hellin (Mr. Lordi ei ehtinyt) hirveällä fiiliksellä ja toisekseen siksi, että Nympherno-mimmit eivät säästelleet liekkejä. Kun The Institute -keikkapaikka ei ollut kovin suuri, hieman hirvitti katsella tulen kanssa leikkimistä. Keikalla toinen ohjelmanumeroista meni vähän pieleen, mutta olihan tässä vielä kaksi keikkaa jäljellä.

Se vähän harmitti, että Manan kanssa panimme merkille, että pari symbaalia oli särkynyt. En ollut uskaltanut sanoa koko kiertueen aikana ääneen, että onneksi pellit ovat yhä ehjiä. Ajattelin että siinä olisi joku lucky charm, mutta ei ollut. Ride ja yksi crash menivät rikki.

Keikan jälkeen oli hupaisa ohjelmanumero, kun kuski pakitteli bussia kapealle takapihalle. Paikallinen apukäsi oli selvästi nähnyt keikkapaikan elämää kauan ja menetti totaalisesti hermonsa, kun peruutusoperaatio ei ottanut onnistuakseen. Lopulta pääsimme pakkaamaan kamat ja jatkamaan matkaa.

DSC00128

Nottingham ja lauantai-ilta! Huh huh. Rock city on kaiketi kohtalaisen legendaarinen keikkapaikka, ja sen kyllä huomasi. Paikassa oli erinomainen tunnelma, henkilökunta ja puitteet kaikin puolin kohdallaan. Ei ihme, että keikasta tuli yksi rundin unohtumattomimpia. Nymphernon tulishow’kin onnistui huomattavasti eilistä paremmin.

Keikan jälkeen paikasta tuli yökerho, joten ei muuta kuin baila baila. Vaikka huomenna piti vielä vetää Lontoossa, tuntui kuin rundi olisi nyt ohi.

Lontoon-keikan piti alun perin olla Forumissa, mutta paikka vaihtui jossain vaiheessa The Garageksi. Ja kappas: rundin pienin lava. Ja kuumin. Ehdottomasti. Kuumin! Mr. Lordi tuumasi, että näin kuumaa keikkaa ei ole yhtyeen historiassa koettu. Pelkäsin koko setin ajan Manan hengen puolesta.

Enkä edelleenkään käsitä, miten ihmeessä Nympherno-vahvistukset mahtuivat sekaan, kun jo pelkän bändin ja backlinen kanssa teki tiukkaa. Niin, lämppäreistä puhumattakaan!

Manan perhe tuli katsomaan keikkaa Lontooseen. Harmi, että lavalle ei saatu koko sirkusta rakennettua, mutta kyllähän Lordi-show viihdyttää vaikka ihan jokaista temppua ei tehtäisikään.

Sitten kotimatkalle! Kamat jätettiin Lontooseen, josta ne rahdattiin Turun satamaan. Viikon päästä oli näet keikka Viking Gracen euroviisuristeilyllä. Kerrotaan siitäkin vielä lyhyesti. Sinnehän lähti bändin lisäksi vain kolmen hengen crew eli minä, Aleksi ja Tomppa. Aika karsitulla setillä vedettiin.

Laivakeikat ovat näköjään ihan oma maailmansa. Lavasteista jätettiin suosilla satamaan suurin osa. Kamat piti roudata rullakoilla vastavirtaan, kun laiva tuli satamaan. On vähän haasteellista kulkea kantamusten kanssa sisään samaan aikaan kun 2500 ihmistä puskee laivasta ulos.

Tässäkin onnistuttiin, ja ei muuta kuin kamat kasaan. Tunnin mittainen veto houkutteli uteliasta laivayleisöä paikalle varsin mukavasti ja paikan päällä nähtiin myös diehard-faneja. Henkilökunta oli ystävällistä ja avuliasta, mistä edelleen syvä kiitos. Ja meikä pääsi ampumaan konfetteja! Vähänkö siistiä! Bändi sai ilmeisesti jakaa nimmareita tuntikaupalla, joten kyllä Lordi Suomessakin yhä kiinnostaa.

Semmosta. Kuten ensimmäisessä osassa tunnustin, tällaisesta rundaamisesta ei ollut aiempaa kokemusta. Nyt on. Kenties raskainta työtä mitä olen elämässäni tehnyt, mutta ei tuntunut työltä hetkeäkään.

Kiitos!

DSC00137Vilho-1

Lisää luettavaa