”Musiikkibisnes on todella paska bisnes” – haastattelussa Annihilator

Thrashveteraani Annihilator muistetaan ensijaisesti kuolemattomista klassikkolevyistään Alice in Hell ja Never, Neverland. Kitaravelho Jeff Watersin tuore luomus Ballistic, Sadistic palaa näiden albumien henkeen 30 vuotta myöhemmin.

09.05.2020

Kanadan metallijumalalla on takanaan melkoinen elämänmuutos. Waters tapasi naisen, rakastui, meni naimisiin ja muutti Englantiin. Kaikki tämä tapahtui hyvin lyhyessä ajassa pari vuotta sitten.

– Hän asui täällä Britanniassa. Jos halusimme jatkaa tapailua, minun oli muutettava tänne tai hänen Kanadaan. Hänellä on lapsia, joten päätös oli osaltani helppo.

Muuttoprosessi vaati veronsa, ja matkalla ilmeni muitakin ongelmia.

– Annihilatorille oli buukattu kuuden viikon Euroopan-kiertue, jota jouduin lykkäämään, sillä passini vietiin maahanmuuttoprosessissa.

– Jouduin maksamaan veroja kahdelle valtiolle, myymään autoni ja taloni eikä pieni koiranpentuni voinut tulla mukanani. Jouduin hyvästelemään ystäväni ja perheeni, myös 24-vuotiaan poikani, ja hankkiutumaan eroon suurimmasta osasta studiokamojani.

Kaiken lisäksi Waters löysi itsensä tilanteesta, jossa hän joutui suojelemaan uutta perhettään.

– Perheelle läheinen henkilö uhkaili ja häiritsi lapsia, minua ja vaimoani, ja jouduimme viemään asian oikeuteen asti. Juttu on nyt käsitelty, mutta se aiheutti todella paljon stressiä, ja tämä kaikki tapahtui samaan aikaan, kun rakensin uutta studiotani. Suurin osa uusien biisien energiasta on lähtöisin näistä tapahtumista.

– Nyt kaikki on hyvin, viimein! Minulla on kaunis perhe ja studio, vedimme juuri parin kuukauden kiertueen ja teimme albumin, joka on arvostelumenestys. Bändini on onnellinen – bändi, joka minulla on ollut nyt muutaman vuoden ajan.

Lisäys on paikallaan, sillä yhtyeen kokoonpano on ollut kautta historiansa kaikkea muuta kuin pysyvä. Vuodesta 2015 mukana ollut kakkoskitaristi Aaron Homma on tämänhetkisen miehistön pitkäaikaisin jäsen. Basisti Rich Hinks ja rumpali Fabio Alessandrini liittyivät bändiin kaksi vuotta myöhemmin.

Omanlaista terapiaa

Jeffin kanssa jutustellessani Ballistic, Sadisticin julkaisupäivä häämöttää viikon päässä tulevaisuudessa. Millaisia fiiliksiä miehellä on uudesta albumista?

– Se kirjoitettiin, äänitettiin ja viimeisteltiin viime vuoden elokuussa. Tässä vaiheessa täytyy istua alas, ottaa kupillinen kahvia ja miettiä, minkä nimisiä biisejä levyllä olikaan!

– Koko albumi on teemaltaan vihaisempi ja hyökkäävämpi kuin valtaosa aiemmista teoksistani. Elämässäni oli pitkään läsnä eräs suuri, negatiivinen asia, joka antoi minulle hirveästi inspiraatiota. Minun oli saatava tietyt asiat käsiteltyä – niin sanotusti ulos systeemistäni.

Waters on kirjoittanut vuosien varrella joitakin biisejä perheväkivallasta. Aihe on läsnä myös muutamalla uuden levyn kappaleella, kuten ensimmäisellä sinkkujulkaisulla Psycho Wardilla.

– Aluksi kirjoitin biisejä minulle läheisten ihmisten kokemuksista, tai asioista, joita näin televisiossa. Nyt kirjoitin omista kokemuksistani. Olin henkilökohtaisesti osa kuvailemaani parisuhdetta, joskin tässä tapauksessa hyökkääjä en ollut minä vaan naisosapuoli!

– En yrittänyt kirjoittaa tarttuvia kertosäkeitä, melodisia biisejä, nopeita biisejä tai rakkausbiisejä. Halusin vain huutaa: ”Haista vittu!”

Tuore teos on Watersin mukaan paluu kolmen ensimmäisen albumin tunnelmiin. Alice in Hell (1989), Never, Neverland (1990) ja Set the World on Fire (1993) ovat kiistämättä bändin tunnetuimmat ja valtaosan mielestä myös onnistuneimmat teokset. Voisikin olla relevantimpaa kysyä, miksi kukaan ei haluaisi palata niihin! Kysyn silti, mikä päätökseen ajoi.

– Viimeiset kolme albumiamme [Feast, 2013, Suicide Society, 2015, ja For the Demented, 2017] menestyivät ihan hyvin. Olisin voinut jatkaa samalla tavalla, mutta tahdoin tehdä jotain parempaa ja ottaa askeleen eteenpäin.

– Tiedän, etten voi tehdä enää mitään Never, Neverlandin kaltaista, mutta minun oli tehtävä jotain uutta tai joutuisin lopettamaan. Tahdoin haastetta, uutta energiaa ja jotain, minkä vuoksi nousta aamulla sängystä iloisena.

Nokkamies pyysi itseään huomattavasti nuorempia, noin kolmikymppisiä bändikavereitaan kertomaan, mikä sai heidät pitämään Annihilatorista, kun he olivat teini-ikäisiä. Homma, Hinks ja Alessandrini kirjoittivat kitaristille listan.

– Ensimmäinen kohta: minun pitäisi kirjoittaa uusi levy rumpalin kanssa. Toinen kohta: minun pitäisi äänittää levy rumpalin kanssa.

Waters paljastaa käyttäneensä muutamalla tuoreimmalla levyllään Superior Drummer -nimistä rumpuohjelmaa.

– Miksi ei? Sen käyttäminen on paljon helpompaa, nopeampaa ja halvempaa kuin oikeiden rumpujen äänittäminen. Todellisuudessa puolet bändeistä käyttää sitä nykyään! Itse en ikinä peittelisi sitä, vaan laitan aina levyn krediitteihin ohjelman luoneen firman nimen.

Bändi siis kehotti kippariaan kirjoittamaan ja äänittämään uuden albumin Alessandrinin kanssa. Kitaristi piti ajatusta outona, sillä rumpali on häntä lähes puolet nuorempi.

– Viimeinen kohta: minun pitäisi todella, todella kuunnella kolmea ensimmäistä Annihilator-levyä ja yrittää päästä niiden tunnelmaan.

– Halusin yrittää, ja lopputulos on yksi parhaista levyistä, mitä olemme tehneet 15 vuoteen!

Kiviseinän edessä

Uusi albumi on niittänyt kehuja, ja Waters on erittäin tyytyväinen bändinsä nykytilanteeseen. 36-vuotisen uran varrelle mahtuu paljon huonompiakin hetkiä.

– Musiikkibisnes on todella paska bisnes. Artisti on viimeinen henkilö, jota kohdellaan reilusti. Ihmiset käyttävät hyväksi ja tahtovat vain repiä rahaa toisten kovasta duunista.

– Joskus koko bisneksellä ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa! Kaikki on kiinni vain siitä, millaisen diilin sattuu tekemään. Schizo Deluxe vuodelta 2005 on mielestäni yksi parhaita levyjämme, mutta lähes kukaan ei ole kuullut sitä!

Waters on aivan oikeassa: jopa kaltaiselleni tosifanille juuri 2000-luvun alkupuolen julkaisut kuten Carnival Diablos (2001) ja Waking the Fury (2002) lukeutuvat niihin vähiten soitettuihin. Eivät siksi, että ne olisivat erityisen heikkoja, vaan siksi, ettei niistä ikinä puhuta, eikä niitä myöskään näe levykauppojen hyllyillä.

– Mietitään AC/DC:n, Slayerin ja Van Halenin kaltaisia bändejä, omia suosikkejani. Omistan koko heidän tuotantonsa, mutta en kuuntele kaikkia levyjä aktiivisesti. Mikään bändi ei kykene tekemään täydellisiä albumeita kolmeakymmentä tai edes kymmentä vuotta putkeen.

– Siitä huolimatta on pakko yrittää! Annihilatorilla ei ole samanlaista massiivista kannatusta kuin vaikka Slayerillä, mutta meillä on tarpeeksi faneja, jotka ostavat levyjämme. Meillä on ollut ylä- ja alamäkemme, mutta urani on ollut mahtava, ja olen todella onnekas, että elämäni on tällaista.

Bumerangiefekti

Matkaamme 26 vuotta ajassa taaksepäin, aikaan jolloin neljäs albumi King of the Kill ilmestyi. Se oli piste, jolloin Jeff Watersista tuli Annihilator ja Annihilatorista Jeff Waters. Perinteinen, useasta jäsenestä koostuva bändi jäi historiaan, ja jatkossa lähes kaikesta vastasi yksi mies. Kitarat, basso, miksaus ja tuottaminen, you name it.

Kuvio sai jatkua pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta aivan viime vuosiin saakka. Pari vuotta sitten ilmestyneen For the Dementedin kitaristi tuotti yhdessä basisti Hinksin kanssa, ja nyt uutta albumia oli peräti kirjoittamassa toinen henkilö.

Onko Waters löytänyt viimein ympärilleen luotettavan porukan, jonka kanssa on mahdollista jakaa vastuuta? Kitaristi vastaa kierrellen.

– Yritän tehdä asioita hieman eri tavalla. Yritän päästää irti ja antaa taitavien ihmisten toteuttaa omia ideoitaan, jotta lopputulos voisi olla entistäkin hienompi.

Palataksemme King of the Killiin kyseessä oli levy, jolla Waters lauloi ensimmäistä kertaa itse.

– En olisi halunnut tehdä niin, mutta pari ystävääni kannusti minua siihen.

– Annihilator oli saanut kenkää Roadrunnerilta, ja elettiin aikaa, jolloin metallimusiikilla meni todella huonosti. Luulin, että tuo levy olisi urani loppu, mutta ihmiset todella pitivät siitä!

Japanilaiset ja eurooppalaiset levy-yhtiöt alkoivat soitella Watersille ja kysellä, haluaisiko hän tehdä diilin. Kyseessä oli kitaristin mukaan myynneiltään ”vain” ehkä neljänneksi menestynein Annihilator-albumi, mutta mies pystyi rakentamaan sen ansiosta oman studion ja ostamaan talon.

– Ajattelin, että se olisi viimeinen kerta, kun laulan! Tiesin, etten ole kovin hyvä laulaja enkä osannut soittaa kitaraa ja laulaa yhtä aikaa. Jouduin opettelemaan sen taidon todella lyhyessä ajassa, mikä oli vaikeaa.

Kuva: Jasmina Vrcko

Waters lauloi King of the Killin lisäksi albumeilla Refresh the Demon (1996) ja Remains (1997), kunnes ei pystynyt enää jatkamaan. Seuraava albumi Criteria for a Black Widow (1999) oli eräänlainen debyyttialbumin kokoonpanon reunion, joten mikin ääressä riehui legendaarinen, toissa vuonna valitettavasti menehtynyt Randy Rampage.

Liege Lord -solisti Joe Comeau lauloi kahdella 2000-luvun ensimmäisellä levytyksellä, kunnes laulaja-kitaristi Dave Padden liittyi bändiin vuonna 2003 ja vaikutti Annihilatorissa peräti viiden levyn ajan.

– Dave jätti yhtyeen hyvässä hengessä 11 vuoden jälkeen. Minulla oli kolme vaihtoehtoa: hautaan bändin, hankin uuden laulajan tai… mitä jos laulaisin taas itse?

– Tiesin, etteivät asiat olisi muuttuneet paljon. Tahdoin kuitenkin tehdä parhaani ja yrittää todella oppia laulamaan ja soittamaan yhtä aikaa. Se vei tosi paljon aikaa, mutta lopulta, viimeisimmän kiertueemme jälkeen, saatoin katsoa peiliin ja todeta itselleni: ”Et ole mahtava, mutta pärjäsit hyvin.”

– Olen 53-vuotias ja vasta nyt ensimmäistä kertaa tyytyväinen suoritukseeni laulajana. En ole mahtava solisti, mutta kyse on enemmän fiiliksestä ja siitä, että meillä on hauskaa lavalla.

Back to the Palace?

Jeffin hehkuttama viimeisin kiertue ei rantautunut Pohjoismaihin, Suomesta nyt puhumattakaan. Kovan fanin oli tehtävä, mitä fanin oli tehtävä, joten kävin katsomassa kolme keikkaa Etelä-Euroopassa. Meno oli mieletöntä, ja enimmäkseen keski-ikäisistä miehistä koostuva yleisö oli aivan täpinöissään, kaikkialla.

Jäin pohtimaan Watersin spiikkiä, jossa hän vihjaili, että bändi saattaisi kiertää tulevaisuudessa Never, Neverland -albumin merkeissä. Mikä parasta, mukana olisi ehkä albumin alkuperäinen laulaja Coburn Pharr.

Kysyn, voisiko nokkamies kertoa asiasta hieman lisää.

– En pidä paluukeikoista tai tasavuosijuhlista. Sellainen on siistiä, jos bändi on tehnyt aikoinaan pari levyä ja pistänyt sitten pillit pussiin 20 vuodeksi. Annihilator on ollut olemassa koko ajan.

Syyskuussa 30 vuotta täyttävä klassikkoalbumi sai miehen pohtimaan asiaa uudelleen.

– Never, Neverland on paras, suurin ja suosituin levymme. Minusta tuntui, että on pakko tehdä jotain! En voi koota levyllä soittanutta bändiä keikkalavoille, sillä osa jätkistä ei pysty enää soittamaan. Keskustelemme Coburnin kanssa ja katsomme, voisimmeko tehdä jotain kesällä. Aika näyttää.

Olemme ylittäneet haastattelulle varatun ajan jo lähes viidellä minuutilla, sillä Waters on vastaillut kysymyksiini hyvin perinpohjaisesti. Sen lisäksi hän on kertonut juttuja sekä hieman että todella paljon aiheiden vierestä. Waters naureskeleekin, että hänen puhelimensa koputtaa koko ajan, sillä seuraavan haastattelun pitäisi olla täydessä käynnissä.

– Jatkan puhumista, koska pidän siitä!

Kysyn, voisiko Jeff kertoa pikaisesti, miltä Annihilatorin tulevaisuus näyttää. Mies ei pidä mitään kiirettä vaan toteaa, että totta kai hänellä on aikaa.

– Soitimme kiertueen ennen levyn julkaisua, joten yritämme nyt levätä, pitää hieman lomaa ja ottaa rennosti. Meillä on paljon suunnitelmia, mutta mitään ei ole vielä vahvistettu, joten voimme vain katsoa eteenpäin.

Julkaistu Infernossa 2/2020.

Lisää luettavaa