On kahdeksas joulukuuta 2018. Kello tikittää Lontoon aikaa vähän vaille kahtakymmentä. Euroopan suurimman metropolin lauantai-ilta on täynnä joulun odotuksen värikästä hulinaa, mutta Wembleyn piirua vaille loppuunmyydyn areenan sisuksissa eletään huomattavasti tummanpuhuvammissa tunnelmissa.
Noin tunnin kuluttua luvassa on Decades-kiertueella olevan Nightwishin uran toinen esiintyminen Wembleyllä – tällä kertaa ilman professori Richard Dawkinsia –, mutta juuri nyt maailmankuulun konserttihallin estradilla on illan avausyhtye, nimensä velvoittamana mustiin pukeutunut Beast in Black.
Lontooseen saapunut monikansallinen yleisömassa on silmin nähden innoissaan kitaristi Anton Kabasen kipparoiman ryhmän edesottamuksista, eikä suomalaisbändin kreikkalaisen laulajan Yannis Papadopoulosin tarvitse Ghost in the Rain -tunnelmapalan aluksi juurikaan maanitella yleisöä nostamaan esiin mobiililaitteitaan ja sytkäreitään. Pian halli jo loistaakin satojen – ellei tuhansien – tuikkujen valoista.
Kun (tätä kirjoitettaessa) kaksitoista miljoonaa katselukertaa videopalvelu Youtubessa keränneen Blind and Frozenin tarttuva riffi käynnistyy ja Papadopoulos avaa osuutensa ”once I touched your heart” -rivillä, yksi asia on varma: Beast in Black on koskettanut tänään monen sydäntä – ja mikä bändille tärkeintä, monen uuden fanin sydäntä.
Kun 50-minuuttinen setti päättyy End of the Worldiin ja nauhalta tulevaan outroon – Kabasen edellisen Battle Beast -yhtyeen Golden Ageen –, konsertin introna toimineen Judas Priest -klassikko Night Crawlerin sanoitukset tuntuvat vähintäänkin osuvilta… ”Nightcrawler / Beware the beast in black / Nightcrawler / You know he’s coming back”.
Ei turhia pilvilinnoja
Vähän myöhemmin areenan takahuoneesta löytyy hyvällä tuulella olevia muusikoita. Seikka, että jostakin on kaivettu Papadopoulosin suosikkijuomaa Jack Daniel’s Tennessee Honeya, ei laske fiilistä lainkaan.
– Etkö todellakaan ole ikinä maistanut tätä? Tilanne täytyy korjata saman tien, laulaja intoilee ja kaataa juomaa mukiin.
Juuri nyt orkesterin kollektiivista mieltä painaa ainoastaan se, että Nightwishin matkassa tehty reippaan kuuden viikon mittainen Euroopan-kiertue on Lontoon kohdalla jo loppusuoralla.
– Kun lähtee tien päälle jonkun toisen yhtyeen lämmittelijänä, kannata pakata mukaan nollatason odotukset. Ei todellakaan pidä rakentaa itselleen mitään turhia pilvilinnoja, sillä silloin joutuu vain pettymään. Tekee vain kaikki asiat mahdollisimman hyvin ja antaa kiertueen rullata omalla painollaan, ja siinäpä se.
Puhuja on Beast in Blackin Kasperi Heikkinen, jonka sanoilla on kiitettävästi painoarvoa – onhan kitaristi nähnyt ja kokenut monenlaista kiertäessään maailmaa muun muassa Udo Dirkschneiderin kitaristina.
– Tämä Nightwish-rundi oli tietysti lähtökohdiltaan varsin erilainen. Tunnemme toisemme entuudestaan, meillä on pitkälti samat taustavoimat ja niin edelleen. Vaikka aavistelimme, että tästä on tulossa melkoisen hieno kiertue, odotukset ovat silti ylittyneet moninkertaisesti. Jos kysyt kohokohtia, vastaus on koko rundi. Olemme liikkuneet kaupungista toiseen hienolla luksusbussilla, ruoat ja juomat ovat olleet viimeisen päälle ja Nightwishin teknikot ovat jeesanneet meitä kaikissa mahdollisissa asioissa. Atte [Palokangas, rumpali] juuri naurahtikin, että tämä on melkoinen ”prinsessarundi”.
Toisinaan Heikkisen mainitsema ”tekee vain kaikki asiat mahdollisimman hyvin” ei kuitenkaan riitä – tai sitten ”mahdollisimman hyvin” tarkoittaa ”liian hyvin”. Beast in Black tietää tämän omasta kokemuksesta, sillä Berserker-ensilevynsä juuri julkaissut yhtye pääsi loppusyksyllä 2017 unelmiensa kiertueelle Kabasen pitkäaikaisen innoittajan W.A.S.P:n erikoisvieraaksi. Kuinka sitten kävikään. Kun kuukauden mittainen Re-Idolized: The Crimson Idol 25th Anniversary -rundi oli edennyt vain muutaman keikan verran, pääbändin suunnalta tuli tyly ilmoitus, ettei suomalaisyhtye ole enää tervetullut estradille.
Mitä tapahtui? Olitteko te illan päänimen mielestä turhan suosittu tai yksinkertaisesti liian hyvä avausbändi?
– Tuossa teoriassa voi olla paljonkin perää, mutta meille ei itse asiassa koskaan täysin selvinnyt, miksi W.A.S.P. ei halunnutkaan rundata meidän kanssa. Heidän leirinsä alkoi käyttäytyä yhä vittumaisemmin ja esittää meille kaikenlaisia vaatimuksia: yhtäkkiä olisi pitänyt maksaa siitä, tästä ja tuosta. Homma meni ihan pelleilyksi, unkarilaisbasisti Máté Molnár sanoo.
– Emme tavanneet Blackie Lawlessia [W.A.S.P.-kippari] kiertueen aikana kertaakaan. Hän vilahti pari kertaa siellä täällä, mutta juttusille asti emme päässeet. Vaan hei, ne tyypit saattavat olla täysiä kusipäitä, mutta kävin siitä huolimatta ostamassa W.A.S.P.-kiertuepaidan ja diggaan edelleen yhtyeen musiikista, BiB-pomo Anton Kabanen hymyilee.
– Asiaa voi katsoa myös toiselta kantilta: tuollainen paskarundihan oli eräällä tavalla parasta, mitä meille saattoi silloin tapahtua. Tarkoitan sitä, että mikä tahansa kiertue tuntuu W.A.S.P.-kokemuksen jälkeen paratiisilta, Papadopoulos naurahtaa.
– Onneksi saimme uuden mahdollisuuden, sillä pääsimme melkein välittömästi toiselle Euroopan-kiertueelle. Beyond the Blackin ja Kobra and the Lotusin kanssa paiskattu rundi olikin aivan mainio, eikä vittumaisesta meiningistä ollut minkäänlaista tietoa, Kabanen kertoo.
Beast in Blackin seuraava eurokierros alkaa helmikuun lopulla, ja mukaan lähtee Turmion Kätilöt. ”Mitäköhän siitä tulee?” nostattaa kollektiivisen naurunremakan.
Hei, ne kaverit ovat Suomesta, joten he hoitavat hommansa kunnialla mutta osaavat myös pitää hauskaa. Siitä tulee varmasti helvetin hieno kiertue, Papadopoulos sanoo.
Surrealistinen kokemus
1980-lukua syvästi rakastavan Beast in Blackin nousu tuntemattomuudesta melodisen heavy metalin lupaavimmaksi kansainväliseksi uudeksi nimeksi on ollut nopeaa, mutta ei missään nimessä yllättävää. Bändin pääsäveltäjä Anton Kabanen todisti poikkeukselliset biisinkirjoittajan lahjansa jo Battle Beastin riveissä. Olikin vain ja ainoastaan ajan kysymys, milloin hänen uusi yhtyeensä aloittaa marssinsa kohti raskaan musiikin ykkösliigaa.
Se marssi alkoi… Niinpä niin, Nightwishin Euroopan-kiertueen ensimmäisen konsertin erikoisvieraana Espoon Barona-areenalla marraskuussa 2015. Tuolloin Beast in Black ei lähtenyt koko Endless Forms Most Beautiful -rundin avaajaksi – pestistä pitivät huolen Amorphis ja Arch Enemy –, mutta esiintyminen oli silti huomattavan tärkeä askel Beast in Blackin varhaisella taipaleella.
– Meidän ei ollut tarkoitus soittaa yhtään keikkaa ennen debyyttilevyn ilmestymistä, mutta Nightwishin tarjous muutti suunnitelmiamme, Molnár sanoo.
– Kun sitten kokoonnuimme treenaamaan ennen Espoon-vetoa, en ollut koskaan aikaisemmin edes tavannut Yannisia. Ja kun lähdimme parille kaljalle ensimmäisen harjoituskerran jälkeen, siinä piti oikeasti miettiä, mistä puhuisi tämän kaverin kanssa… No, Yannis paljastui saman tien pirun hauskaksi tyypiksi, eikä hiljaisista hetkistä ollut tietoakaan. Jos suomalaisilta kysytään, saattaa hyvinkin olla, että heidän mielestään puhumme nykyään ihan liikaa.
Myös Papadopoulos muistelee Beast in Blackin varhaisia askeleita hymyssä suin.
– Olin laulanut aikaisemmin muutamissa kreikkalaisissa yhtyeissä, mutta täysi noviisihan minä olin… Yhtäkkiä lensin Suomeen, ja muutaman päivän päässä siinsi hemmetin iso areenakeikka Nightwishin kanssa. Olin suoraan sanoen seitsemännen taivaan porteilla. Ilmassa oli jännitystä, mutta ennen kaikkea minusta tuntui äärimmäisen hyvältä, sillä Beast in Blackin sisäinen tunnelma oli alusta alkaen älyttömän hieno: kannustava ja huumorintäyteinen, mutta myös tiukan tavoitteellinen, laulaja muistelee ja jatkaa:
Yannis Papadopoulos vuoden 2018 Kuopiorockissa. Kuva: Markus Laakso
– Kun aloimme harjoitella Espoon-keikkaa varten, olin oikeasti lentää perseelleni. Tajusin konkreettisesti, että jumalauta, nämä jätkäthän ovat ihan mielettömän kovia soittajia, joten… Niin, mitä minä teen täällä? No, leikki leikkinä, mutta kyllähän tällaiset tuntemukset potkivat minuakin treenaamaan yhä enemmän.
Miten debyyttikeikka sujui?
– Se oli täysin surrealistinen kokemus. Olimme yhtäkkiä tuhansien ihmisten edessä soittamassa biisejä, joista suurinta osaa yleisö ei ollut kuullut koskaan aikaisemmin… Keikka meni ohi humauksessa, ihan kuin sitä ei olisi ollutkaan. En oikeasti ehtinyt nauttia siitä mahtavasta tilanteesta yhtään, sillä keikka alkoi ja sitten se jo loppui, laulaja muistelee.
– Lavan ulkopuolelta jäi joitakin asioita mieleen paremmin. Muistan elävästi olleeni backstagellä, ja yhtäkkiä Tuomas Holopainen ilmestyi eteeni jostakin kulman takaa. Puhuimme hetken aikaa ja Tuomas toivotti hyvää keikkaa. En ollut vielä silloin tottunut tällaiseen leppoisaan suomimeininkiin, ja vilkuilin oikeasti ympärilleni, että oliko tämä joku piilokamerajuttu. Että eihän nyt joku Tuomas Holopainen voi tulla tuosta vain juttelemaan!
Kaksi sekunnin sadasosaa
Kabanen törmäsi Papadopoulosiin aikoinaan Youtubessa. Aluksi kitaristia arvelutti, mutta hän päätti seurata sydämensä ääntä.
– Battle Beast karahti kiville monenlaisten erimielisyyksien vuoksi, ja tottahan toki minua mietitytti pyytää uuteen yhtyeeseen tyyppiä, jota en oikeastaan tuntenut. Olin kuitenkin niin vakuuttunut Yannisin poikkeuksellisista kyvyistä, että päätin sysätä kaikki epäilykset taustalle… Vaistot sanoivat, että perkele, tätä on pakko kokeilla. Tulevaisuutta on muutenkin hankala ennustaa, joten mitä muutakaan saatoin tehdä.
Miten Heikkinen ja Molnár päätyivät Beast in Blackiin?
– Törmäsiin Kasperiin keväällä 2010, kun hänen vanha yhtyeensä Merging Flare ja Battle Beast lämmittelivät Blaze Bayleyn Suomen-keikkoja. Paremmin tutustuimme vasta kolmisen vuotta myöhemmin, kun Battle Beast kiersi kahden viikon ajan Pohjoismaita U.D.O:n kanssa. Juttelimme rundin aikana paljon, ja erityisen selväksi tuli se tosiseikka, että kaikenlainen kasariestetiikka ja -musiikki viehättää meitä molempia, Kabanen muistelee.
– Aika pian tämän Skandinavian-rundin päättymisen jälkeen menimme katsomaan Scorpionsia ja Acceptia Hartwall-areenalle, ja viimeistään sinä iltana tuli puheeksi, että mehän voisimme tehdä jonakin päivänä musiikillista yhteistyötä, Heikkinen lisää.
– Myös Máté tuli tutuksi vuonna 2013. Battle Beast ja Wisdom rundasivat silloin Euroopassa Powerwolfin kanssa, ja Mátéhan soitti – ja soittaa – budapestilaisen Wisdomin riveissä. Meistä tuli rundin aikana kavereita, ja Máté nousi heti mieleen, kun mietin mahdollisia basisteja Beast in Blackiin.
Espoon-keikalla ja Berserker-albumilla rumpuja soittanut Sami Hänninen vaihtui loppuvuodesta 2017 Atte Palokankaaseen.
– Kun tahti alkoi kiihtyä ja horisontissa näkyi pitkiä rundeja, Sami yksinkertaisesti tajusi, ettei hänellä ole tarpeeksi aikaa tälle bändille. Ymmärsin hänen ratkaisunsa täysin, ja rumpalinvaihdos tapahtui kaikin puolin hyvässä hengessä, Kabanen sanoo.
– Tuolloin elettiin aikaa, jolloin W.A.S.P.-rundi oli vasta alkamassa, ja tarvitsimme luonnollisesti rumpalin. Ensin ajatuksissa oli kysyä tuuraajaksi Force Majeure -yhtyeessä soittavaa Jaakko Nylundia, mutta hän ei pystynyt lähtemään kiertueelle. Jaakko suositteli sitten muutamaa muuta tyyppiä, ja päätin ottaa yhteyttä Atteen.
– Kun Antonilta tuli ensimmäinen viesti, en tuntenut miestä lainkaan. Hänen suora kysymyksensä kuului, ehtisinkö opetella biisit ja pääsisinkö lähtemään Euroopan-kiertueelle. Mietin asiaa muutaman minuutin ja tutkin sitten kalenteriani. Siellä näkyi sen verran tyhjää, että pystyin vastaamaan myöntävästi. Vielä silloin ei ollut mitään puhetta vakituisesta rumpalinpestistä, vaan kyse oli ihan puhtaasti yhden rundin mittaisesta lyhyestä tuurauksesta, Palokangas muistelee.
Lyhyestä tuli sitten aika paljon odotettuakin lyhyempi.
– Kun W.A.S.P.-kiertue päättyi kuin seinään, olimme Espanjassa. Minähän rakastan rundaamista, ja muistan tallustelleeni madridilaisilla kaduilla ja harmitelleeni, että perkele, tässäkö tämä nyt oli. Kyllä, ajattelin todellakin näin, vaikka pääbändi kohteli meitä ala-arvoisesti, Palokangas sanoo.
– Vaikka ehdimme soittaa vain muutaman keikan, olimme kiertueen jälkeen 99-prosenttisen varmoja, että Atesta tulee meidän uusi rumpali – edellyttäen, että hän haluaa itse liittyä yhtyeeseen. Vähän myöhemmin, Beyond the Blackin kanssa tehdyn rundin jälkeen, varmuus oli sataprosenttista, ja kysyimme häntä vakituiseksi jäseneksi, Kabanen kertoo.
– Menihän siinä ehkä kaksi sekun… Tai no, kaksi sekunnin sadasosaa, ennen kuin vastasin myöntävästi. Enkä ole katunut päätöstä, ainakaan toistaiseksi, rumpali nauraa.
Soppa valmiina
Lopulta Beast in Blackin debyyttikeikan ja -albumin väliin jäi kaksi vuotta. Niin pitkä ajanjakso ei kuulunut Anton Kabasen alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta niin vain kävi – monesta syystä.
– Olin aluksi vähän turhan optimistinen aikataulujen suhteen, kitaristi huokaisee. – Kun uusi yhtye pitää saada jaloilleen, siinä on hoidettavana loputon määrä asioita. Beast in Blackillä ei kuitenkaan ollut aluksi levy-yhtiötä tai managementia, ja yksi jos toinenkin nimeltä mainitsematon taho tuli toiveikkaasti tarjoamaan sitä sun tätä. Koska meillä ei vielä ollut ympärillä minkäänlaista toimivaa joukkuetta, ei ollut myöskään sitovia deadlineja. Kun tämän yhdisti omaan perfektionismiini biisinkirjoittajana, varsin hitaasti valmistuva soppa oli valmiina.
– Perfektionismissa on hyvät ja huonot puolensa. Minun on pakko hioa kappale joka suhteessa loppuun asti. En yksinkertaisesti pysty päästämään käsistäni mitään puolivillaista. Kun kirjoitan biisin sydänverellä ja se toteutetaan studiossa viimeisen päälle, siinä ei jää tilaa minkäänlaiselle feikkaukselle. Mutta sen lopullisen tyytyväisyyden saavuttaminen on niin valtavan työn takana… Niin, kyllähän levyjen tekeminen on ollut monesti silkkaa painajaista.
– Älä käsitä väärin: biisien kirjoittaminen on sinänsä mahtavaa. Kun alan työstää uutta musiikkia, alustava kappale valmistuu yhdessä tai muutamassa päivässä, maksimissaan viikossa. Ensimmäinen fiilis tuoreen biisin äärellä on aina sellainen ”tämähän on parasta koskaan”. Kun kappale on paljon, paljon myöhemmin valmis julkaistavaksi, sitä on hiottu ja hierottu kuukausitolkulla, joten sen on kuullut muutamia satoja kertoja ja omat limitit ovat ylittyneet moninkertaisesti. Biisi ei enää iske omaan makuhermoon, mutta intuitioon täytyy vain luottaa. Että ehkä se Beast in Blackin musiikin ystävä, joka kuulee kappaleen ensimmäisen kerran, löytää tästä samanlaisen parasta ikinä -fiiliksen.
Myös kappaleiden sanoittamiseen kului Berserker-albumin valmisteluvaiheessa huomattavan paljon aikaa.
– Minä olen toisinaan pirun hidas tekstittäjä, Kabanen hymähtää. – Toisinaan kirjoitan sanoituksen uusiksi viisikin kertaa, ja yhden tarinan parissa saattaa mennä kuukausia. Nyt joku varmasti miettii, että tuon bändin tekstithän ovat ihan simppeleitä, eikä niiden tekemisessä voi kestää kovin kauan. No, havaitseepa niitä kukaan tai ei, mutta Beast in Blackin sanoituksista löytyy paljon hienovaraisia nyansseja, eivätkä ne todellakaan synny hetkessä.
Ei muuta elämää
Jos Berserkeriä edeltäneeseen aikaan mahtui tyhjäkäyntiä, samaa ei voi sanoa Beast in Blackin vuodesta 2018. Kun voittava joukkue – etunenässä Nuclear Blast Records ja Till Dawn They Count Management – oli lopulta kasassa, alkoi raaka työnteko.
– Painoimme tukat putkella mantereelta toiselle, maasta toiseen, kiertueelta toiselle, festivaalilta toiselle ja keikalta toiselle – ja valmistelimme jossakin välissä toisen pitkäsoittomme, Kabanen huokaisee.
– En oikeasti muista vuodesta 2018 juuri mitään, eikä minulla oikeastaan ollut… elämää. Oli vain keikkailua ja levyn tekemistä. Tavallaan vihaan tiukkoja aikatauluja, mutta ilman rankkoja deadlineja hommista ei olisi tullut yhtään mitään.
Kahdeksas helmikuuta ilmestyvän From Hell with Love -albumin nauhoitukset osuivat kesäkuukausien ajalle.
– Viikonloppuisin soitimme festivaaleilla ja arkipäivinä kasasimme levyä. Anton olisi paiskinut hommia vaikka kellon ympäri, mutta minä käytännössä pakotin hänet pitämään muutamia breikkejä ja haukkaamaan raitista ilmaa. Jumalauta, Anton olisi oikeasti tullut hulluksi ilman niitä taukoja, Papadopoulos naurahtaa.
– Yannis on oikeassa. Tuntui kieltämättä ihan älyttömän mukavalta käydä vaikka uimassa jonkun järjettömän pitkän studiopäivän jälkeen. Ilman Yannista… Enhän minä olisi lähtenyt studiolta ikinä mihinkään, Kabanen myöntää.
From Hell with Love jatkaa Berserkerin – ja Battle Beastin kolmen ensimmäisen albumin – viitoittamalla linjalla, mutta pieniä sävyerojakin löytyy.
– Anton on kirjoittanut menneinä vuosina ison määrän tarttuvia kertosäkeitä, mutta From Hell with Love nousee silti tässä suhteessa omalle tasolleen, ainakin minun mielestäni. Ei tule oikeasti mieleen toista levyä, jolta löytyisi näin monta punch in the face -kertsiä, Palokangas sanoo.
– Valitsimme From Hell with Loven materiaalin muutaman kymmenen alustavan kappaleen joukosta. En juuri koskaan tee varsinaisia demoja, vaan aihiot ovat miditiedostoja, jotka on duunattu ehkä viisitoista vuotta vanhalla Guitar Pro 4 -softalla. Pidimme sitten luonani niin sanotun luovan palaverin, jossa päätimme kollektiivisesti, mitä biisejä lähdemme työstämään albumille asti. Toisenlaiset valinnat olisivat toki johtaneet varsin erilaiseen lopputulokseen, Kabanen toteaa.
– Levyn nimibiisi on hyvä esimerkki. Anton ei pitänyt sen varhaista versiota mitenkään erikoisena, mutta itse olin sitä mieltä, että tämä on ehdottomasti levymateriaalia. Ja sitten siitä tuli nimikappale, Heikkinen lisää.
– From Hell with Loven kokonaistunnelma on Berserkeriä rokkaavampi ja mieltä ylentävämpi. Jos tällainen musiikki nappaa yhtään, esimerkiksi Die by the Bladen kertosäe saattaa jäädä päähän pyörimään vähän liiankin pitkäksi aikaa, Papadopoulos sanoo.
– Mietimme myös biisijärjestyksen eri tavalla verrattuna debyyttiin, ja levyn balladi Oceandeep löytyykin tällä kerralla kokonaisuuden keskivaiheilta. Se rauhoittaa tunnelman hetkeksi, jonka jälkeen mennään taas kovemmilla kierroksilla. Täytyy myös mainita Oceandeepin soolo, joka on albumin komeimpia, Molnár sanoo.
Entä sitten From Hell with Loven sanoitukset. Oliko niiden kanssa hankaluuksia, kun kirjoitusaikaa ei ollut kovinkaan paljon?
– Tein tällä kerralla poikkeuksen valmistelemalla osan sanoituksista ulkopuolisen kirjoittajan, Helsingissä asuvan italialaisen, Paolo Ribaldinin, kanssa. Berserk-maailmasta ammentava Heart of Steel on kokonaan Paolon käsialaa, ja muistakin teksteistä löytyy hänen ideoitaan. Yhteistyö sujui yllättävänkin hyvin, ja tekstittäminen oli paljon aikaisempaa ripeämpää, Kabanen kertoo.
Oletko harkinnut muiden vastuualueiden jakamista? Voisiko Beast in Blackin albumin esimerkiksi miksata joku toinen?
– Totta kai! Olisi itse asiassa erittäin hienoa, jos voisin antaa miksausurakan jonkun osaavan ammattilaisen haltuun. From Hell with Loven aikataulu oli kuitenkin niin pirun tiukka, ettei ulkopuolisen miksaajan käyttäminen tullut kysymykseen. Olisin joutunut joka tapauksessa istumaan tarkkaamossa ja neuvomaan miksaajaa kädestä pitäen… Meidän biiseistä löytyy normaalien bändisoittimien ohella todella paljon koskettimia ja kaikenlaista muuta härpäkettä, ja oikeiden balanssien löytämiseen menee aina tuhottomasti aikaa.
Jos Yannis Papadopoulos koki vielä marraskuussa 2015 olevansa bändissä ”vähiten ammattilainen”, kahden albumin jälkeen tilanne on toisenlainen. Yhtyeen muut jäsenet eivät tietenkään ole yhtään vähemmän ammattimiehiä, mutta useita erilaisia laulutyylejä suvereenisti hallitseva Papadopoulos on ottanut viime vuosien aikana valtavia edistysaskeleita. From Hell with Lovella on tultu siihen pisteeseen, ettei parannettavaa juuri jää.
– Jotkut ovat sanoneet minun olevan ”paras naislaulaja, jota he ovat ikinä kuulleet”. Uskoakseni se on ollut kehu, ja toivottavasti tämä ei loukkaa ketään naissolistia! Toiset taas intoilevat ”tavallisemmasta rockäänestä”, jota käytän vaikkapa True Believer -biisissä. Pidän itsekin juuri sillä tyylillä laulamisesta, Papadopoulos sanoo.
– Jos mietin muita solisteja, yksi suosikkilevyistäni on Symphony X:n Paradise Lost [2007]. Russell Allen kuulostaa sillä päällekäyvältä, vaaralliselta ja intensiiviseltä – aivan kuin hänen oma henkensä riippuisi laulusuorituksesta… Aivan uskomaton suoritus!
Anton Kabanen vuoden 2018 Kuopiorockissa. Kuva: Markus Laakso
Nälkä uuden tekemiseen
From Hell with Love kuljettaa Beast in Blackiä ympäri maapalloa seuraavan vuoden tai puolentoista ajan, mutta Kabasen suunnitelmat yhtyeen kolmannen levyn suhteen ovat jo pitkällä. Sitä ei kuitenkaan kannata odottaa henkeään pidätellen.
– Kun teen musiikkia, otan aina opikseni virheistä ja painan mieleeni, että teen tämän ja tämän jutun paremmin ensi kerralla. Ja kun työstämäni teos valmistuu, se jää omalta osaltani historiaan ja alan saman tien miettiä seuraavia kuvioita. Nälkä jonkin uuden tekemiseen on kaiken perusta. Ilman sitä ei ole mitään, Kabanen toteaa.
– Suosikkisäveltäjäni James Roy Horner [1953-2015] toimi juuri tällä tavalla. Hän teki musiikkia valtavan moneen elokuvaan, mutta häntä ei juuri koskaan nähty juhlimassa punaisilla matoilla. Kun yksi soundtrack tuli valmiiksi, hän ryhtyi miettimään seuraavaa. Jos muistan oikein, tuotteliaimpana vuonna Horner sävelsi yksitoista levyllistä leffamusiikkia. Jumalauta, yksitoista!
Mitä haluaisit tässä vaiheessa sanoa jonakin päivänä ilmestyvästä kolmannesta pitkäsoitosta?
– Olen säveltäjänä millainen olen, eikä musiikki tule varmasti muuttumaan kovinkaan paljon. Tekstipuolelle sen sijaan tulee uusia tuulia, vaikka esimerkiksi berserk-teemat eivät tule koskaan katoamaan… Jos tämän hetken suunnitelmat pitävät kutinsa, jatkossa sanoituksiin tulee enemmän kyberpunkkia sekä futuristista kamaa. Uudet vivahteet tulevat toki näkymään myös julkaisun ulkoasussa.
Kauanko Beast in Blackin kolmatta albumia täytyy odottaa?
– Hyvä kysymys, johon on vaikea vastata tässä vaiheessa, Kabanen naurahtaa. – Kuten jo sanoin, tarkoituksena on ottaa oppia aikaisemmista ratkaisuista, ja viimeinen kalenterivuosi on kieltämättä ollut vähän turhan tiukka. Valmistelemme seuraavan levyn väljemmällä aikataululla, mutta tuskin sitä silti vuosikausia joutuu odottamaan. Rautaa on tunnetusti taottava silloin kun se hehkuu kuumana!
Julkaistu Infernossa 1/2019.