”No more shottirallis during festivals!” – haastattelussa kaiken kokenut metallipromoottori Silke Yli-Sirniö

Nimi Silke Yli-Sirniö ei ole välttämättä tuttu kaikil­le tämän lehden lukijoille, mutta sen pitäisi olla.

Saksan Braunschweigissa syntynyt Silke on niitä musiikkialan tekijöitä, jotka varmistavat, että bändit ovat keikoilla, festareilla ja promootiota tehdessään oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hän on se henki­lö, joka pitää bändeistä ja artisteista huolta kaikkein hektisim­pienkin promomylläköiden keskellä.

Infernolle Silke on ollut vakaa yhteys lehden ja bändien vä­lillä. Viimeisen 20 vuoden aikana hän on järjestänyt lehtemme sivuille satoja haastatteluja. Hän on toiminut suuren saksalaisen levy-yhtiön Nuclear Blastin edustajana Suomessa, ja onpa Silkellä merkittävä osansa myös HIMin menestyksessä.

Miten saksalainen Silke rakastui niin kovasti Suomeen ja suo­malaiseen musiikkiin, että muutti tänne pari vuosikymmentä sitten?

Viimeisen Inferno-lehden myötä on paikallaan antaa Silken kertoa elämästään ja elämäntyöstään.

Kielletyn rockin kutsu

Ei ole sattumaa, että Silke päätyi tekemään intohimo- ja elämäntyötään musiikin parissa. Jo nuorena musiikki kiehtoi häntä enemmän kuin mikään muu. Varsinkin raskas rock veti puoleensa – myös siksi, että se oli kiellettyä.

– En saanut käydä nuorena konserteissa, koska vanhem­pani eivät sallineet sitä. Minulla oli kuitenkin aikamoinen levykokoelma, ja AC/DC oli bändi, joka mullisti maailmani lopullisesti, nauravainen Silke muistelee.

– Kun kuulin Highway to Hell -levyn ensimmäistä kertaa, ajattelin heti: ”Kyyyyllä! Tätä minä haluan tehdä!” Se on yhä kaikkien aikojen suosikkimetallialbumini… Ja kyllä, minusta AC/DC:tä voi hyvin sanoa metallibändiksi, hah hah!

Vanhempien vastusteluista huolimatta ei kulunut kauan­kaan, kun Silke sai ensimmäiset kokemukset elämästä, joka veisi hänet myöhemmin mukanaan.

– Minulla oli poikaystävä, joka soitti valtavan suositus­sa saksalaisessa rockpoikabändissä. He eivät saavuttaneet maailmanlaajuista suosiota, mutta kiersivät paljon Saksassa, Espanjassa ja Italiassa.

– Matkustin ensimmäistä kertaa nightlinerissa 15-vuotiaana. Vanhempani eivät todellakaan pitäneet siitä, mutta kiertue-elä­mä, kaikki keikkoihin liittyvä ja musiikki ylipäänsä imaisivat mukaansa välittömästi, kun pääsin jyvälle niistä.

Silke löysi itsensä yhä uudelleen berliiniläisen levy-yhtiön konttorilta ihmettelemästä, miten hauskalta ja samalla vaatival­ta työ musiikkibisneksessä vaikutti. Vielä tässä vaiheessa hän ei kuitenkaan harkinnut alaa vakavasti.

– Sen sijaan lähdin seikkailemaan puoleksi vuodeksi New Yorkiin ja päädyin jotenkin esiintymään musiikkivideoissa, Silke nauraa viitaten muun muassa KISSin All Hell’s Breaking Loose -pätkään, jonka voi löytää Youtubesta.

– Sotkeennuin musiikkihommien moniin eri puoliin. Berlii­niin palattuani tein paljon dj-keikkaa, ja niinhän siinä kävi, että ensimmäinen levy-yhtiöni tyypit palkkasivat minut dj-tiskin takaa. He kertoivat etsivänsä lafkalleen promoottoria ja arveli­vat minussa olevan ainesta hommaan. Olin ihan hämmentynyt, että mitähän siihen työhön oikeastaan kuuluu.

Pesti johti promoottorinhommiin varsinkin amerikkalaisten punk- ja hardcore-bändien kanssa, kunnes muutama vuosi myöhemmin Silke yllätettiin taas: hänet haluttiin kykyjenetsi­jäksi BMG:lle.

– Sain valtavan ennakkomaksun ja tehtävän etsiä nousevia kykyjä. Elettiin 90-luvun alkua, ja Suomi astui mukaan elämää­ni ensimmäistä kertaa. Suomesta tuli paljon bändejä, jotka kiinnostivat myös Saksassa.

– Perustin oman firmani Tough Enough Promotionsin, joka on toiminnassa vielä tänäkin päivänä, 32 vuotta myöhem­min. Siitä alkaen olen ollut eräänlainen freelancer. En ole koskaan käynyt mitään bisneskouluja tai muutakaan, ja koen, että tämä on monin paikoin ala, jossa opitaan teorian sijaan tekemällä.

Tätä nykyä Silke tunnetaan alallaan todellisena ammattilaisten ammattilaisena. Henkilönä, johon sekä bändit, levy-yh­tiöt, media että muut yhteistyökumppa­nit voivat luottaa. Kukaan ei kuitenkaan synny ammattilaiseksi.

– Muistan yhä hyvin, kun pääsin mukaan todella suuriin kuvioihin työskennessäni vähän myöhemmin HIMin kanssa. Bändillä oli meneillään se kaikkein hulluin aika, maailmanvalloi­tus, Silke sanoo.

– Peli oli ihan erilaista kuin aiem­malla urallani. Isoja tv-ohjelmia kaikkialla idästä länteen, paljon haastatteluja, erilaisia edus­tusjuttuja ja kaikkea hullua. Se oli hetki, kun huomasin, että asiat on suunniteltava huolella eikä bändien kanssa voi juhlia ihan joka päivä aamuun asti. Kaikesta piti siis tehdä todella hallittua kaaosta, hah hah!

Suomen syleilyssä

Silke muutti Suomeen vuonna 2005 alkaessaan edustaa jätti­mäistä Nuclear Blast -levy-yhtiötä maassamme.

Hän kertoo matkan tuohon pisteeseen alkaneen jo 1990-lu­vun alussa. Erityisenä osallisena tähän oli Waltari-yhtye, jonka kitaristin Sami Yli-Sirniön kanssa Silke päätyi toviksi naimi­siin asti saaden näin nykyisen sukunimensä.

– Waltarin ensimmäinen levy julkaistiin Roadrunnerin kautta ja sai aika paljon huomiota Saksassa. Kävi niin, että kun bändi kiersi siellä, Kärtsy sairastui ja viimeistä keikkaa piti siirtää, joten majoitin osan bändistä välipäivien ajan.

– Siinähän me sitten tutustuimme, ja kävi ilmi, että he tarvitsivat kansainvälisen managerin. Muutamaa kuukautta myöhemmin, vuonna 1993, matkustin Suomeen, koin ensim­mäisen Ruisrockini ja kirjoitin sopimuksen Waltarin kanssa. Näin Kingston Wallin livenä, tutustuin suomalaisiin ja olin ihan äimistynyt kaikesta ja kaikista Suomessa.

Esimerkiksi Hybrid Children, Suburban Tribe ja Kyyria, jota Silke niin ikään manageroi, tulivat tutuiksi.

– Olin koko ajan Tavastialla katsomassa keikkoja ja tutus­tumassa ihmisiin. Lensin jatkuvasti Suomesta Saksaan ja Sak­sasta Suomeen, ja niin minusta tuli jonkinlainen linkki Suomen ja Saksan välillä, Silke sanoo iloisesti.

– Suomalainen metalli oli 90-luvulla isossa nosteessa, ja siinä vaiheessa, kun HIM ja Nightwish löivät to­della läpi, alkoi tapahtua paljon asioita. Kaikkialla maailmassa alettiin janota lisää ja lisää suo­malaista musiikkia.

Kysyntä oli niin kova, että Silke järjesti Saksassa muutamia mini­festareita, joilla esiintyi pelkästään suomalaisia bändejä.

– Aina kun olin Tavastialla, muusikot ympäröivät minut ja kertoivat, että he haluavat soittaa ulkomailla. Se ei ole ollut myöhemminkään helppoa, mutta tuolloin se oli vielä erityisen haastavaa.

Suomalaisten bändien kanssa työskenteleminen sai Silken huomaamaan, että monet ulkomailla suositut yhtyeemme eivät vetäneet täällä kovin kummoista yleisöä.

– Monet suomalaiset melodiat ja jutut olivat keskieuroop­palaisille jotain niin eksoottista mutta samalla riittävän tuttua, että se iski heihin ihan täysillä. Suomalaisten korvissa ne samat jutut kuulostivat ehkä korneilta, Silke arvioi.

– Pitää ymmärtää, että hysteria suomalaisten bändien suh­teen oli, ja on tavallaan yhä, ihan mieletöntä. Suomalaismuusi­kot eivät voi kävellä markettiin rauhassa, koska saksalaiset fani­tytöt piirittävät heidät heti tai jopa muuttavat Suomeen näiden bändien takia. Niin suuri voima suomimetallilla on Saksassa!

Kaksikymmentä vuotta sitten eestaas reissaaminen sai riittää ja Silke asettui Suomeen. Suomalainen aitous oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Se, että kun tämä päällisin puolin juro kansa näyttää tunteensa, on tosi kyseessä.

– Olin jo muuttanut Suomeen, kun yksi Nuclear Blastin perustajista soitti minulle ja kertoi, että heillä voisi olla käyttöä erilliselle promoottorille Suomessa. Se puhelu tuli kyllä ihan oikeaan aikaan.

– Se oli unelmahomma. Koin aina hyvänä juttuna, että Suo­messa kaikki tuntevat toisensa. Musiikkiporukatkin ovat kuin suurta perhettä, kaikkialla on tuttuja kasvoja ja ihmiset haluavat auttaa toisiaan aidosti. Vaikka musiikkibisnes on bisnestä, Suomessa mukana on aina sopivasti viatonta tekemisen iloa ja aitoa yhteisöllisyyttä.

Ajoitus oli sikälikin loistava, että 2000-luvun jälkimmäi­sellä puoliskolla Suomessa elettiin niin sanottua hevibuumia. Lordi voitti Euroviisut, uusia bändejä riitti ja metallibaareja oli kaikkialla.

– Aijaijai! Festareita oli niin paljon enemmän, Ankkarockia­kin vielä järjestettiin. Kaikkialla tapahtui jotain koko ajan, oli Finnish Metal Expoa ja muita tosi erikoisiakin tapahtumia, Silke sanoo nostalgiaa äänessään.

– Ne olivat hyviä aikoja, erityisesti siksi, että ovet suoma­laisille bändeille olivat auenneet. Ensin oli HIM, Nightwish, Bodom ja muut. 2000-luvun lopussa niin moni suomalainen bändi sai levytyssopimuksen ja pääsi kiertämään maailmaa, että minulle riitti paljon töitä. Olin ennen kaikkea iloinen kaikkien puolesta.

Kun nyt keskustelemme viimeisen Inferno-lehden sivuja varten, tilanne ei voisi olla erilaisempi kuin parikymmentä vuotta sitten.

– Oli Inferno ja Soundi ja Hamara ja Rytmi ja Rumba ja Sue ja Miasma… ja saatan unohtaakin jotain. Puhumattakaan siitä, miten monet radiokanavat, nettisivut ja jopa televisio-oh­jelmat tekivät juttuja metallimusiikista.

Hallittua kaaosta

Silken toimenkuvaan on viitattu jo useamman kerran sanalla promoottori. Mutta mitä sellainen tarkalleen ottaen tekee? Otetaan esimerkiksi vaikkapa yksi promohenkilön kaoottisimmista työmaista, festariviikonloppu.

Silke vetää hymyillen henkeä ja kertoo sitten, mitä kaikkea hänen työhönsä voi oikeasti kuulua.

– Kaikki alkaa kuukausia, jopa yli puoli vuotta ennen Tuskan kaltaista tapahtumaa. Bändejä julkistetaan pikkuhiljaa ja kartoitan, miten moni edustamani bändi on mukana. Pian tiedän myös päiväjakauman. Nämä ennakkohommat jatkuvat festariviikkoon asti, Silke kertoo.

– Ensimmäisenä festaripäivänä olen alueella jo ennen port­tien aukeamista. Siitä se alkaa. Minulla on ollut parhaimmil­laan puolentusinaa bändiä per päivä huolehdittavanani. Minun on varmistettava, että kaikki ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan antamassa haastatteluja soundcheckin, ruokailun ja keikkojen keskellä.

– Festariviikonloppuun kuuluu paljon velvollisuuksia, mutta usein bändit haluavat myös juhlia, enkä minäkään välttele illanistujaisia. Kyse on siis tasapainoilusta: kaikki tehdään äärimmäisellä ammattimaisuudella ja täsmällisyydellä, mutta samalla voimme irrotella bändien kanssa. Tätä jatkuu kolme tai jopa neljä päivää!

Olitpa sitten muusikko, promoottori, bändin tiimissä, kier­tuemanageri tai vaikka lehdistön edustaja, musiikki on kaikille myös intohimolaji. Se luo rockelämästä kaiken irti ottamisen ja vastuun kantamisen välille häilyvän rajan.

– Kyllä! Voi kyllä. Jokainen festari ja keikka tuntuu aina ainutlaatuiselta tapaukselta. Niihin on suhtauduttava kuin jokainen niistä olisi viimeinen, ja tuttujen näkeminen on aina älyttömän hauskaa, Silke hekottaa.

– On festareita ja keikkoja, kun kaikki menee täydellisesti. Sitten on niitä iltoja, joiden seurauksena kärsitään tuntees­ta, jota kuvaavan sanan opin vasta Suomeen asettuessani: morkkis.

Kaikki Silken kokema ja näkemä ei kestä päivänvaloa, mutta hän ei selvästikään arkaile kertoa tarinaa, jossa hän itse on se tyyppi, joka innostui hieman liikaa. Avainsanoja ovat Tuska 2009 ja yhtye nimeltä Immortal.

– Kaisaniemen Tuska-festarien aikoihin kaikki bändit yöpyivät Presidentti-hotellissa ja juhlia riitti. Minulla on aina Tuskassa värikkäitä tyyppejä huolehdittavanani, mutta kun mu­kana on sellainen hahmo kuin Abbath, mitä vain voi tapahtua.

– Abbath oli ihan pitelemätön! Hän tilasi huoneeseen salmari- tai fisushotteja tarjottimen toisensa perään. En yleensä pidä niistä, mutta lähdin mukaan leikkiin ja sammuin.

– Heräsin huutoon. Abbath keuhkosi, että Michael Jackson on kuollut! Hermostuin, että onpa aika paska vitsi. Mutta Jackson oli kuollut oikeasti. Immortalilla oli keikka samana iltana, ja Abbath vaati minua hankkimaan hänelle valkoiset hansikkaat. Se päivä oli ihan hirveä, ja sanoin itselleni: ”No more shottirallis during festivals!”

Ala jatkuvassa murroksessa

Yli kolmenkymmenen vuoden aikana Silke on nähnyt mu­siikkialan muutokset vinyylistä cd-aikoihin, levymyyntien huipun, taistelun pira­tismia vastaan, striimipalveluiden nousun ja viimeksi kuvioihin hiipineen tekoälyn vaiku­tuksen.

– Olen ollut aina todella voimakkaasti striimausta vastaan, ja olin alalla varmaan viimei­nen, tai vähintään toiseksi viimeinen, joka asensi Spoti­fyn, Silke sanoo.

– Lopulta minulle sanottiin, että tämä on tulevaisuus, hanki se helvetin Spotify, ja ammattini takia minun oli sitten pakko. En pitänyt siitä aluksi lainkaan, mutta nyt olen jo vähän antautunut sen helppoudelle ja jopa pidän siitä. Edelleenkään en kykene kuitenkaan allekirjoittamaan sitä, että striimauksista maksettavat tulot lähes ohittavat artistit.

Silke on joutunut seuraamaan sivusta, mi­ten bändien tulovirrat levymyynneistä ovat ehtyneet, keikkailun merkitys on kasvanut ja lähes kenelle vain voi käydä niin, että viivan alle jäävät lukemat muuttuvat miinusmerkkisiksi.

– Edes minä itse en ole millään tavalla turvassa, hän huokaisee ja kertoo tarkoittavansa sitä, että musiikkialalta leikataan väkeä jatkuvasti, ja toisin kuin 2000-lu­vulla, promoottorikaan ei voi olla lainkaan varma työnsä jatkuvuu­desta.

– Bändien määrä vähenee, joten miksi pr-tiimin pitäisi olla niin suu­ri? Näin joku pomo jossain saattaa ajatella, tai tehostaa kuvioita muuten vain. Kyllä minäkin olen joutunut miettimään, mitä teen sitten, jos nämä työt loppuvat. Olen jo näinkin vanha ja tehnyt tätä koko ikäni. En keksi ihan äkkiä muuta, mitä voisin tehdä.

Silken elämäniloisessa luonteessa on se hyvä puoli, että hän on aina osannut tarttua hetkeen. Jos nämä hommat lop­puvat, ainakin hän tietää ottaneensa kokemastaan irti kaiken.

– Kun kokoonnumme yhteen alalla työskentelevien vanhojen ystävieni kanssa ja muistelemme menneitä, mieleeni tulee aina vain se, että olen nähnyt aika paljon asioita ja nauttinut niistä jo niiden tapahtuessa, Silke sanoo.

– Varsinkin HIM-ajat olivat uskomattomia. Matkustin bändin kanssa kymmeniätuhansia kilomet­rejä Japania ja Los Angelesia myöten. Mikä voisi olla hienompaa kuin reissata ympäri maailmaa ilmaiseksi, tai siis saada siitä jopa palkkaa? En ole ikinä antanut itseni unohtaa, että tämä on ollut etuoikeus ja minulla on käynyt myös tuuri.

Sanottu saa Silken pohtimaan, miten pitkälle hän on lopul­ta työläisperhetaustastaan ponnistanut.

– Kun olin ensimmäistä kertaa Japanissa, soitin isälleni Sak­saan. Kun kerroin missä olen, hän ei meinannut uskoa millään. Japani oli hänelle ihan sama kuin olisin ollut Kuussa, joten hänen tyttönsä oli päässyt aika pitkälle!

Julkaistu Infernossa 3/2025.