”Olemme black metal -bändi, joka yrittää soittaa death metalia, mutta väittää sen olevan thrash metalia” – haastattelussa Hautajaisyö

Iisalmelainen Hautajaisyö mäiskii suomenkielistä death metalia uutterasti, rehellisesti ja täydellä sydämellä. Bändi ei piittaa pilvilinnoista ja perinteisistä malleista, vaan auraa omaa latuaan päämäärätietoisesti ja kaikki langat käsissään.

Kuva: Markus Laakso

Hautajaisyön muodostaa nelikko, jota yhdistää periksiantamaton asenne musiikintekoon. Laulaja Janne Partaselle, kitaristi Sami Lustigille, basisti Simo Pesoselle ja rumpali Teemu Rothille bändi on enemmän kuin harrastus, työ tai henkireikä. Se on elinehto ja keino selvitä järjissään yhä ahtaammaksi käyvässä maailmassa. Siksi he luovat, esittävät ja julkaisevat rujoa taidettaan mahdollisimman autonomisesti.

– Olemme aina olleet hyvin itsenäinen oman tiemme kulkija. Meille viikon tärkeimmän hetken muodostaa se, kun kokoonnumme soittamaan yhdessä. Rahallinen hyöty ei merkkaa meille mitään, koska saamme tulomme muualta. Pyrimme tekemään mahdollisimman hyvää musaa, jota on kiva esittää livenä. Hautajaisyö on juuri sitä, mitä haluamme sen olevan, Partanen sanoo.

Tärkeän osan yhtälöstä muodostaa se, että bändi pystyy taltioimaan uudet kappaleensa milloin tahansa treeniksellään ilman aikatauluja ja ulkopuolisia paineita. Kaikki kolme levyä, Hautajaisyö (2015), Kohti hautaa (2018) ja On vain pimeys (2020), on purkitettu siellä. Äänitys- ja miksausviitta lepää kitaristi-säveltäjä Lustigin harteilla, joilla se pysynee jatkossakin.

– Samin studio-osaaminen on kehittynyt hulluna koko ajan. Äänitekniikasta on tullut sille intohimo. Kun ei ole ylimääräisiä käsiä välissä, saamme tehtyä juuri sellaista soundia kuin haluamme.

Omavaraisuus ja omakustanteisuuteen nojaava sopimus kotimaisen Inversen kanssa ovat taanneet bändille vapaan julkaisutahdin, mikä istuu sen punkhenkiseen diy-ajattelutapaan erinomaisesti. Samalla kaikki immateriaalioikeudet säilyvät omissa käsissä.

– Uusia biisejä syntyy tasaista tahtia, joten en näe syytä hautoa ja pantata niitä treenikämpällä. Kun levyä pukkaa ulos, meillä on jo seuraava työn alla. Kasaamme kappaleita, teemme suunnitelmia tulevista julkaisuista ja pidämme somen virkeänä. Kyllähän tämä jokapäiväistä työtä on. Vaan mikäs tässä touhutessa, kun tykkää siitä mitä tekee, keikkamyynnistäkin vastaava solisti myhäilee.

Kuolemaa ja kyyneleitä

Hautajaisyön juuret kurottuvat 14 vuoden taakse, jolloin muutaman demon ja Violence-ep:n (2013) julkaissut Redeye aloitti toimintansa. Partanen kirjoitti sanoitukset englanniksi, minkä hän koki vaivalloiseksi ja väkinäiseksi mutta pakolliseksi. Suomeksi hän ei ollut sanoittanut tavuakaan ennen kuin perusti black metal -bändi Uhriristin.

Yhtäkkiä hän huomasi patojen aukeavan ja tekstiä ryöppyävän kuin itsestään. Oivallus johti lopulta siihen, että Redeye tuli tiensä päähän ja sen tuhkista nousi vuonna 2014 Hautajaisyö. Samalla musiikki muuttui raskaammaksi ja synkemmäksi.

– Englantini on tönkköä ja lausuminen rallimallia. Suomen kieli on kaunista ja soljuvaa. Runomaista. Lisäksi sanoilla on paljon kaksinaismerkityksiä, joista on kiva tehdä sanaleikkejä. Käytän niitä usein teksteissäni, Partanen sanoo.

Partasen lyriikat ovat kaukana stereotyyppisestä death metal -kuvastosta, vaikka niissä käsitelläänkin kuolemaa ja mielen mustimpia syövereitä. Hän tekstittää peloistaan, ahdistuksestaan, masennuksestaan ja ihmissuhteiden päättymisistään alleviivaavan henkilökohtaisesti. Henkilökohtaisuus luo sanoituksiin aitoutta, samastuttavuutta ja äärimetallille harvinaislaatuista herkkyyttä. Hän listaakin sanoittajaesikuvikseen litanian kepeämmän musiikin lyyrikoita, kuten Timo Rautiaisen, Jouni Hynysen, Kaarle Viikatteen ja Jouni Mömmön, eikä ketään niin sanotusti omalta kentältään.

– Yritin joskus tehdä perinteisiä death metal -sanoituksia, mutta goremättötouhu ei vain minulta luonnistu. Kaikki tekstini tulevat eletystä elämästä ja syvältä sisältäni. Ne käsittelevät asioita, jotka valvottavat yöllä – sellaisia, joita en haluaisi ajatella ollenkaan. Aiemmin pidin kaiken sisälläni, mutta onneksi opin purkamaan pahan oloni paperille. Se on hyvin puhdistavaa. En olisi tällaisissa sielun ja hengen voimissa nyt, ellei minulla olisi tätä kanavaa. Henkilökohtaisia sanoituksia on helppo kirjoittaa, koska ne ovat aitoja.

Keikoilla on käynyt välillä hassusti, kun tekstien tarinat ovat nostaneet pintaan vanhoja, syvälle hautautuneita tunteita. Monoliitinkokoisen, uhkaavasti esiintyvän ja demonisesti murisevan nokkamiehen sisäinen tunnemyrsky purkautuu toisinaan fyysisesti yleisön edessä. Silloin ulkoisen voimakkuuden ja sisäisen lohduttomuuden välinen kontrasti kasvaa räikeäksi, mutta tunne on katarttinen. 

– Tein ekalle levylle tekstin siitä, kun silloisella vaimollani oli pahoja terveysongelmia ja minun täytyi käsitellä tosiasia, että entä jos elämäni rakkaus kuolee. Sen kirjoittaminen ahdisti jo silloin, mutta arvaa kuinka paljon ahdisti vetää biisi ensimmäisen kerran keikalla, kun avioeropäätöksestämme oli kulunut pari viikkoa? Kyyneleet valuivat poskilla, kun oksensin tunnelataukseni ulos.

Uusimman albumin nimiraita On vain pimeys kertoo burnoutista, jonka Partanen sairasti kymmenisen vuotta sitten. Hän tuijotti lamaantuneena seinää puoli vuotta ennen kuin sai elämästään uudestaan kiinni.

– Satuin löytämään runon, jonka olin kirjoittanut silloin, kun olin aivan seis ja sekaisin. Runo kertoi vahvasti siitä tilanteesta ja niistä tunnelmista. Muokkasin sanoituksen siitä. Piti pyyhkiä silmäkulmia silloinkin, kun soitimme kappaleen viime viikolla levynjulkkarikeikalla Iisalmessa. En pidä gimmickeistä ja teennäisistä jutuista. Aitous on kaikki kaikessa. Esiintymisenkin on oltava rehellistä. Olemme lavalla täysin omana itsenämme.

Death metalia vai Koljonvirta-gorea?

Suomenkielinen metalli iski valtavirtaan pari vuosikymmentä sitten. Ensimmäinen kotimainen on juurtunut pysyvästi lajityypin lukuisiin alahaaroihin, mutta suomeksi levyttäviä death metal -bändejä on edelleen vain kourallinen. 

Genrepuristit ovat väittäneet, ettei Hautajaisyö voi edustaa death metalia, koska sen sanoitukset ovat lajityypille epäortodoksisia ja kitarasoolot puuttuvat. Joillekin seassa on liikaa thrashvaikutteita. Toisille pinnan alla virtaavat mustemman metallin vuot ovat liikaa.

Partasta eivät genremääritelmät hetkauta. Hänestä lokeroinnit ovat kuulijoiden päätettävissä, eivät tekijöiden.

– Hautajaisyö on black metal -bändi, joka yrittää soittaa death metalia, mutta väittää sen olevan thrash metalia, hän kuittaa ja hekottaa makeasti päälle.

Partanen kertoo törmänneensä yhtyeensä levyarviossa termiin Koljonvirta-gore. Hänestä se oli niin hauska, että väittää pilke silmäkulmassa pyrkivänsä lanseeraamaan sen laajemmalle. Koljonvirta tunnetaan Ruotsin ja Venäjän välisestä Suomen sodan taistelusta, jossa tussarit paukkuivat 27.10.1808. Nykyään iisalmelaisalueelta löytyy esimerkiksi Juhani Ahon museo.

Palataanpa vielä marraskuussa ilmestyneeseen On vain pimeys -albumiin, joka pesee edeltäjänsä kaikin mittarein. Siinä missä Hautajaisyö ja Matkalla kohti hautaa kärsivät paikoin kotikutoisuudesta, uuden albumin tuotanto on ammattimaisempaa, soitto tiukempaa ja kappaleet iskevämpiä. 

Kun toisella levyllä soittanut kitaristi Ville Moisanen jäi pois kokoonpanosta, bändi keskittyi säveltämään kappaleita siten, että ne voi esittää livenä vaivatta yhden kitaristin voimin. Tämä tarkoitti sitä, että soolot ja kitaraharmoniat jäivät levyltä pois kokonaan. Samalla moni Matkalla kohti hautaa -levyn suosikki tipahti ulos livesetistä.

Bändi rahoitti On vain pimeyden pääosin kakkoslevyn Spotify-soittolistoille nousseen Revin ihoni rikki -singlen tuotoilla. Kappaletta on kuunneltu tätä kirjoittaessa yli 275 000 kertaa.

– Meillä kävi sen kanssa tuuri. Biisi päätyi esimerkiksi Jenkeissä vuodeksi soittolistalle, jota soitetaan koko ajan jossain kuntosaleilla. Soittolistoille pääseminen toi paljon kuulijoita ulkomailta. Meitä taidetaan kuunnella edelleen enemmän muualla, mutta ihan mukava kuhina alkaa käydä Suomessakin, Partanen sanoo.

Hautajaisyö ei kurota tähtiin vaan pyrkii kasvattamaan suosiotaan pikkuhiljaa ja realiteetit tiedostaen. Maanläheisenä tavoitteena on saada maksettua treeniksen vuokra, kitarankielet, rumpukapulat ja levynjulkaisukulut sun muut musiikista kertyvillä tuloilla.

– Soitamme marginaalimusiikkia, joka ei ole missään nimessä mediaseksikästä. Onneksi saan tehdä sellaista itseäni lahjakkaampien muusikoiden kanssa. Sami, Simo ja Teemu muodostavat bändin selkärangan, jonka päällä minä heilun holtittomasti bobbleheadinä, Partanen hohottaa.

Julkaistu Infernossa 11/2020.