Toukokuinen torstai on kääntymässä hiljalleen myöhäisillaksi, mutta kookkaan miksauspöydän ääressä huhkivan Peter Tägtgrenin päivä ei ole vielä läheskään plakkarissa. Saksalaisen Nuclear Blast -levy-yhtiön päädyssä odotetaan jo innolla Tägtgrenin työn tuloksia, sillä juuri nyt multi-instrumentalistinakin tunnetun ruotsalaisgurun viimeistelypöydällä on ”Nuken” ykköskaartiin kohonneen Sabatonin The Last Stand -albumi.
– Joo, muutaman kerran tätä pitkäsoittoa on jo miksattu ja masteroitu, siis sen ”viimeisen kerran”. No, ei hommaa viitsi jättää keskenkään, kun täydellisyys on jo niin lähellä, Peter sanoo.
Sabatonista voi lukea enemmän tästä lehdestä, joten mennäänpä tämän tarinan varsinaiseen aiheeseen. Ja sehän on industrial-, tekno- ja/tai konemetalliyhtye Pain, jonka Tägtgren perusti vuonna 1996. Mikäli tuore tulokas Coming Home otetaan lukuun, takana on jo kahdeksan Pain-pitkäsoittoa.
Päähenkilömme toinen orkesteri, 26-vuotias Hypocrisy, on puolestaan julkaissut kaksitoista studioalbumia. Eikä kannata unohtaa viime vuonna ilmestynyttä Rammstein-solisti Till Lindemannin kanssa työstettyä Skills in Pills -pitkäsoittoa tai Tägtgrenin ansiokasta työtä äänittäjänä, miksaajana ja tuottajana – miehen taidoistahan ovat vuosien mittaan päässeet nauttimaan muiden muassa Dimmu Borgir, Immortal, Amorphis, Children of Bodom, Amon Amarth, Celtic Frost, Enslaved ja Borknagar.
Siis ihan oikeasti…
– Joo, välillä on ollut hoppu, vähän turhankin hoppu, Peter naurahtaa istahtaessaan myöhemmin illalla Abyss-studionsa tuntumaan rakennetun kotitalonsa viihtyisään baarikulmaukseen.
Baaritouhuista puheen ollen: Tägtgren ei tunnetusti ole sylkenyt lasiin. Mutta onko se nykyään useammin puolityhjä vai -täysi?
– Olen vähentänyt viime vuosina ryyppyhommia aivan julmetusti. Mainitsemasi työt taitavat toimia jonkinlaisena todistuskappaleena siitä, etten pyöri päivästä toiseen ympäripäissäni, Peter hymähtää.
– Mutta joo, tunnen toki maineeni kovana kuppimiehenä. Se liittyy takavuosiin, jolloin kiertuemeiningit olivat lievimmilläänkin aika hurjia. Kaikista röpelöisintä homma oli 2000-luvun alkupuolella.
Mieleen nousevat esimerkiksi Children of Bodomin tarinat USA:n-kiertueelta loppuvuodelta 2003.
– Ei helvetti… Tulen armottomaan känniin, tai vielä armottomampaan krapulaan, pelkästä muistelemisesta. Hypocrisy lähti ensin usean viikon mittaiselle Euroopan-kiertueelle Dimmu Borgirin kanssa, ja jatkoimme sen jälkeen lähes suoraan Yhdysvaltoihin, missä soittokumppaneina olivat Dimmun lisäksi Bodom ja Nevermore. Niihin aikoihin ei selviä päiviä nähty, ja kropassa tuntuikin vähintään mielenkiintoiselta, kun palasimme jouluksi kotiin, Peter puistelee päätään.
– Nykyään olen jo sen verran varttuneempi, etteivät tuollaiset ilakointiputket ole edes mahdollisia. Sitä paitsi, haluan ihan oikeasti tarjota keikkapaikalle saapuvalle yleisölle parhaan mahdollisen show’n, onpa kyse sitten Hypocrisysta tai Painistä. Sellainen ei onnistu kännissä ja krapulassa.
Myös tuore yhteistyökumppanisi Till Lindemann tunnetaan melkoisen suurena alkoholin ystävänä. Salmiakkikossuhan on eräs hänen suosikkijuomistaan…
– Olihan meillä monet kerrat hauskaa Tillin kanssa. Skills in Pillsiin liittynyt studiotyö oli hyvinkin kurinalaista, mutta levyn haastattelukiertueet olivat sitten vähän toista maata. Hassuttelimme viiden tähden hotelleissa ja saimme osaksemme ihan kohtalaista paheksuntaa, Peter virnistää.
– Kävimme promovisiitillä myös Moskovassa, ja siellä meininki oli aivan hurjaa, kaikin mahdollisin tavoin. Meillä oli nimikirjoitussessio paikallisessa supermarketissa ja paikalle rysähti arviolta 4000 fania. Tuhansia hahmoja jäi kuulemma paikan ulkopuolellekin. Olisimmekohan me sitten nimmaroineet yhteen menoon kuusi tuntia.
Saako Lindemann-yhtye jatkoa?
– Uskoisin näin, mutta aikataulut ovat täysin hämärän peitossa. Rammstein on taas operatiivinen ja minä käsiraudoissa Painin kanssa pitkälle ensi vuoteen, Peter sanoo.
– Rakastin Lindemann-projektia ja pitäisin varsin kummallisena, mikäli homma ei jatkuisi vielä jonakin päivänä. Till on täsmälleen samaa mieltä.
Uudenlaista haastamista
Pahoittelut: tässä jutussahan piti puhua Painistä. Päästäisiinköhän tässä hiljalleen asiaan…
– Aloimme suunnitella Lindemann-keikkoja syksyllä 2015, sillä aikomuksemme oli esiintyä festivaaleilla tämän päättyvän kesän aikana, mutta yllättäen myös Rammstein ilmoitti aktivoituvansa. Se niistä suunnitelmista sitten, Peter huokaa.
– En kuitenkaan pudonnut tyhjän päälle, sillä minulta löytyi jonkin verran tuoreita Pain-aihioita. Ryhdyin kirjoittamaan lisää biisejä ja tajusin aika pian, että pystyisimme nauhoittamaan uuden Pain-albumin jo keväällä 2016. Aloin treenata alustavaa materiaalia poikani Sebastianin kanssa, ja hän päätyikin soittamaan Coming Homen kannut.
– Sebastian on helvetin hyvä rumpali, ja vaikka hän rakastaa Decapitatedin tyylistä teknistä death metalia, hänellä ei ollut mitään ongelmia tällaisen simppelimmän kaman kanssa. Painin biisit eivät välttämättä ole helppoja – sieltä pitää löytyä AC/DC-groovea –, mutta Seb soitti jopa paremmin kuin odotin.
Varhaisten tunnustelujen perusteella mureasti ryskäävä Coming Home soi edellisiä Pain-levytyksiä ennakkoluulottomammin ja vaihtelevammin.
– Tajusin onneksi jo biisinkirjoitusprosessin varhaisessa vaiheessa, että minun täytyy haastaa itseni säveltäjänä aivan uudella tavalla. Joiltakin varhaisemmilta levyiltä saattaa löytyä sellaisia ihan okei -biisejä, ja vaikka ne jutut saattavat olla jopa joidenkin fanien suosikkeja, henkilökohtaisesti tiedän, etten antanut niille kappaleille kaikkeani, Peter tunnustaa.
– Coming Homen lähtöideat tulivat alitajunnasta, mutta jossakin vaiheessa tietoisuus iski vahvasti päälle. Kun sain jonkin biisiaihion oikeille raiteilleen, ryhdyin viemään sitä tarkoituksella johonkin eriskummalliseen suuntaan. Sanoin itselleni, että jos olisin kirjoittanut takavuosina seuraavaksi sellaisen ja sellaisen osan, nytpä teenkin jotakin aivan muuta.
Rocklevyjen tekstit soljuvat usein ohi sen kummempia jälkiä jättämättä. Coming Homen sanoitukset sen sijaan kiinnittävät ajoittain huomion suorastaan väkisin. Kun Tägtgren laulaa Pain in the Ass -kappaleessa perseeseen porautumisesta, Batmanista ja afrikankokoisista maitorauhasista, aika moni kuulija ajautuu ”mitä helvettiä täällä nyt tapahtuu” -kysymysten äärelle.
– Sanoitukset tarjoavat tavaraa laidasta laitaan, ja vakavampien pohdiskelujen seasta löytyy näitä huumoriosaston ralleja. Saattaa toki olla, että Tillin kanssa työskenteleminen on vaikuttanut omaankin kirjoittamiseeni, vaikka tuon hurjan saksalaisen taajuuksille onkin mahdoton päästä, Peter nauraa.
Avauskappale Designed to Piss You Off starttaa seuraavasti: ”I was born to raise hell.” Se jos mikä on totta.
– Teksti liittyy osittain lapsuuteni. Minähän olin pikkupoikana hurja tapaus, ja jos menin vanhempieni kanssa kylään jonkun tutun luokse, jälki oli yleensä karmaisevaa. En tehnyt mitään tahallani, ainakaan joka kerralla, mutta onnistuin silti aina hajottamaan jotakin kallisarvoista tai tärkeää. Äitini oli paikoin aivan hermoraunio.
Mikäpä pahan tappaisi
Pain saapuu marraskuun puolivälissä mittavalle Suomen-kiertueelle. Rundikumppanina toimii Turmion Kätilöt, joten soittoklubit tulevat pullistelemaan väenpaljoudesta.
– Ensinnäkin, minähän rakastan Turmion Kätilöjä ja tuskin maltan odottaa näitä vetoja. Ja okei, mainitsin jo aikaisempaa hillitymmän kiertuekäyttäytymisen, mutta täytyyhän sitä silloin tällöin räväyttää. Jotenkin luulen, että Turmio-kavereiden kanssa kaatuu yksi tai useampikin saunakalja.
Millaisia muita kiertuesuunnitelmia Painillä on?
– Coming Home -keikkaputken lopullinen pituus ei ole vielä tiedossa, mutta aiomme soittaa vähän joka puolella. Lähdemme tällä kerralla myös Pohjois-Amerikkaan, joka on Painille melkoisen neitseellistä maaperää, Peter kertoo.
– Olen erittäin tyytyväinen Coming Homeen ja haluan katsoa kiertämisen suhteen, mihin asti albumin rahkeet riittävät. On aivan perseestä, jos myöhemmin täytyy ruveta jossittelemaan, että silloin ja tuolloin olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä. En jaksa enää sellaista.
Entä mikä on Hypocrisyn tilanne?
– Bändi ei tietenkään ole nyt aktiivinen, mutta mikäpä pahan tappaisi! Hypocrisy toimii niin kuin Hypocrisy on viime vuosina toiminut: teemme jossakin vaiheessa uuden albumin ja lähdemme tien päälle. Suunnittelen Hypocrisyn aikatauluja tässä tulevina kuukausina.
Ehditkö työskennellä Abyss-studiossa muiden bändien kanssa?
– Studioduuni jää nyt vähän enemmän taka-alalle. Teen toki joitakin nauhoituksia, mutta isot projektit ovat lähikuukausina jäissä.
Dimmu Borgir tai Immortal eivät siis ole tulossa nauhoittamaan Pärlbyn metsiin?
– Sven [Dimmu Borgirin Silenoz] pirautti minulle aikoja sitten ja keskustelimme silloin mahdollisesta yhteistyöstä. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Dimmusta puheen ollen: tuntuu kohtalaisen kummalliselta, että nauhoittamani Enthrone Darkness Triumphant -levyn ilmestymisestä tulee ensi keväänä kaksikymmentä vuotta. Mihin nämä vuodet oikein katoavat? Peter hämmästelee.
– Immortalia taas on aika hankala kuvitella ilman Abbathia, mutta annetaan heille toki mahdollisuus ennen lopullista tuomiota. Kerroin mielipiteeni Horghille [myös Hypocrisyn riveissä soittava rumpali Reidar Horghagen], mutta en itse asiassa tiedä, miten hän suhtautui kommenttiini… Mutta tosiaan, en ole työskentelemässä Immortalin kanssa. Eikä se edellinen yhteinen sessiommekaan [All Shall Fall -albumi] ollut ihan helpoimmasta päästä.
Palataan lopuksi Sabatoniin, tämän lehden kansikuvapoikiin, sillä Sabaton-solisti Joakim Brodén vierailee Coming Homen kappaleella Call Me.
– Sabaton pakotti minut aikoinaan laulamaan Carolus Rex -albumilla, ja halusin kostaa tämän vääryyden, Peter naurahtaa.
– Ei vaan! Olimme puhuneet tällaisesta yhteistyöstä jo vuosien ajan, ja Call Me tuntui juuri sopivalta kappaleelta. Eihän siinä mennyt kuin muutama hetki, kun Joakim täräytti rivit talteen.
Paljastapa meille vielä lopuksi jotakin salaista Sabatonin kavereista?
– Aah, odotahan… He ovat hemmetin mukavia miehiä ja pirun kovia tekemään töitä. Ai, ovatko nämä jo yleisesti tunnettuja asioita? Sori! (naurua)
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 7/2016.