”Olisin halunnut hävittäjälentäjäksi, mutta olin liian pitkä” – haastattelussa ex-Amorphis-basisti, nykyinen Flat Earth -mies Niclas Etelävuori

Amorphisin viime vuonna jättänyt ja sen jälkeen Flat Earth -yhtyeen perustanut Niclas Etelävuori on huomannut, että kun ei jätä itselleen vaihtoehtoja, on pakko pärjätä.

Kuva: AJ Savolainen

Totta kai se pelotti, Niclas Etelävuori sanoo. – Se on yksi vaikeimpia päätöksiä, mitä olen elämässäni tehnyt.

Istumme kahvilassa Helsingin Kalevankadulla lähellä taloa, jossa Etelävuori asustaa avovaimonsa ja koiransa kanssa. Hän puhuu siitä, miltä Amorphisista eroaminen tuntui.

– Mutta se oli pakko tehdä, enkä ole katunut.

Jos kaikki tuollainen on vain elämää, tie suureen päätökseen ja sen yli alkoi marraskuussa 1971 Niclas Etelävuoren syntymästä. Hänen isänsä työskenteli konsulttina. Äiti, joka valittiin Miss Suomeksi pari vuotta ennen pojan syntymää, oli töissä Finnairilla. ”Nikulle” syntyi myös pikkuveli, josta ei tullut musamiestä. Nikusta tuli.

– Mä aloin jo ihan pienenä tanssia, kun faija soitti himassa levyjä. Sain lahjaksi lasten rumpusetin, jonka hajotin aika pian. En ollut vielä koulussakaan, kun yhden kaverin isoveli pakotti meidät kuuntelemaan Sex Pistolsia. Me alettiin diggaamaan sitä. Vanhemmat olivat kauhuissaan, kun kuusivuotiaat muuttuivat punkkareiksi.

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla Niclas kävi koulun kitarakerhossa, mutta ei kauhean pitkään. Siinä vaiheessa oli vielä epäselvää, pelastaisiko musiikki hänet urheilulta vai urheilu musiikilta.

Sen ratkaisi hevin löytäminen. Se tuli Etelävuoren elämään 70-luvun lopulla Deep Purple ja Rainbow edellä. 1980-luvun alussa kolahtivat Dio ja Iron Maiden, ja sitten tuli Metallica, joka olikin todella kova juttu.

– Metallica oli eka bändi, jota aloin fanittaa isommin. Kun kuulin Ride the Lightningin, hankin kaiken, mitä Metallica oli tehnyt. Kesällä 1986 mulla ei ollut Walkmanissa mitään muuta kasettia kuin Master of Puppets. Kuuntelin sen alusta loppuun 20 kertaa päivässä.

Siinä vaiheessa soittaminen vei voiton muista ajanvietteistä. Etelävuori oli kuudentoista, kun hän tarttui ensimmäisen kerran bassokitaraan. Siihen oli syy.

– Kaikkien frendien bändeillä oli rumpali ja kitaristi, mutta ei basistia. Keksin, että jos otan basson haltuun, voin soittaa kaikkien kanssa. Ja niin siinä kävikin, kunhan löysin oikean kielen ja kohdan, josta painaa. Me soiteltiin joitain keikkoja koulun bileissä, mutta ei mitään sen kummempaa.

Ensimmäinen kummempi juttu oli Kyyria, jossa Etelävuori soitti ensi kerran Santeri ”Sande” Kallion (mm. Amorphis) ja Mika ”Kaasu” Karppisen (mm. HIM) kanssa. Se oli hänen bändeistään ensimmäinen, joka tähtäsi johonkin.

– Kyyria oli aikamoista kohellusta. Kukaan ei tiennyt, mitä kannattaisi tehdä, mutta me tehtiin silti, koska haluttiin, ja se siinä olikin kaikkein siisteintä. Kun äänitettiin ekaa levyä, studiossa toimi vain toinen kaiutin. Se oli hirveetä säätöä, mutta aina me keksittiin, miten päästään eteenpäin.

Levytettyään kolme albumia Kyyria soitti viimeisen keikkansa lokakuussa 1998.

– Siitä bändistä jäi hyvät muistot. Ei musta ilman Kyyriaa olisi muusikkoa tullutkaan.

Kyyrian hajottua Etelävuori harkitsi soittamisen lopettamista kokonaan. Mutta vain hetken.

– Jos musaa tekee intohimosta, sitä ei voi lopettaa.

Ei helpoille vaihtoehdoille

Niclas Etelävuorella on kerrostaloasuntonsa jatkeena työhuone, jossa hän tekee musiikkia ja muutakin. Hänellä on ollut vuodesta 1999 lähtien toiminimi, jonka kautta hän suunnittelee muun muassa nettisivuja. Koodaaminen on luontevaa hommaa PC:n ääressä kasvaneelle.

– Ekoilla PC-koneilla ei voinut pelata paljon mitään, joten aloin ronkkia käyttistä ja opetella koodaamaan. Jossain vaiheessa rupesin tekemään nettisivuja pienille yrityksille. Amorphiksen rundeilla niiden koodaaminen oli mukavaa tekemistä, hyvä vaihtoehto bäkkärin seinän tuijottamiselle.

Etelävuori on opetellut kaikki leipälajinsa enimmäkseen itse. Opintoja on kertynyt jonkin verran sieltä sun täältä, mutta tutkintotodistuksia hänellä ei ole esittää.

– En ole ikinä päässyt maaliin opiskeluissa. Lukion jälkeen kävin vähän aikaa kauppaopistoa, mutta lopetin sen kesken ja menin atk-medialinjalle, jonka keskeytin myös, koska se eteni liian hitaasti. Kävin myös joillain Sibelius-akatemian kursseilla.

Armeijan Etelävuori tuli käyneeksi alusta loppuun, vaikka ei olisi ollut pakko.

– Mä olin jo saanut siitä vapautuksen, mutta kun ei mulla ollut oikein muutakaan tekemistä, menin sitten inttiin. Siellä mä muuten tapasin Kaasun ekan kerran. Olin nähnyt sen aiemmin jollain klubilla ja menin juttelemaan, kun ajattelin, että sekin on hevimies. Kaasu lähti armeijasta pois muutaman viikon jälkeen, mutta vähän myöhemmin me soitettiin yhdessä Kyyriassa.

Intistä päästyään Niclas sai kuulla äidiltään, että poikasen oli aika lentää pesästä, mielellään kuukauden sisällä. Siinä vaiheessa oli alettava suunnitella tulevaisuutta. Hänellä oli kolme toiveammattia, joista jokainen oli omalla tavallaan hankala saavuttaa.

– Olisin halunnut hävittäjälentäjäksi, mutta olin liian pitkä. Lätkäammattilaisuus olisi myös kiinnostanut, mutta siihen olisi pitänyt treenata liikaa. Kolmas vaihtoehto oli alkaa muusikoksi. Koska sen oli pakko onnistua, se onnistui, Etelävuori toteaa.

– Mulla se menee yleensä just noin: kun panen itseni tilanteeseen, jossa on pakko pärjätä, niin sitten pärjään. Ei kannata jättää itselleen helppoja vaihtoehtoja, koska niihin tarttuu liian helposti.

Joskus eteen tulee tilanteita, joissa vaikeimman kautta kulkeminen on ainoa mahdollisuus.

Amorphis Australiassa vuonna 2013.

Niclas Etelävuoresta tuli Amorphisin basisti vuonna 2000 Sande Kallion kautta. Bändi vei häntä ympäri maailman yli puolitoista vuosikymmentä. Viimeisinä Amorphis-vuosina Etelävuorella lähti käsistä nahka. Iho meni niin pahaksi, että hänen oli vaikeaa soittaa. Lopussa hän joutui käyttämään hanskoja koko ajan.

– Soitin vikan Aasian-rundin käytännössä kahdella sormella. Se oli aika tuskallista. Lääkäri oli ymmällään ja arveli, että se olisi jokin ilmankosteusjuttu.

Ei se ollut. Kun hän erosi Amorphisista, hanskat sai panna naulaan ihan kirjaimellisestikin. Käsien iho-ongelmat olivat johtuneet stressistä. Ne paranivat hetkessä, kun suuri päätös oli tehty.

Etelävuori lähti bändistä huhtikuussa 2017. Puolitoista vuotta myöhemmin hän pitää sitä edelleen ainoana oikeana ratkaisuna.

– Mä olin lähdössä jo puolitoista vuotta aiemmin. Jätkät kuitenkin vakuuttivat, että homma tulee muuttumaan, joten jäin odottamaan. Erosin, kun tajusin, että mikään ei muutu. Se homma hirtti samoista asioista todella kauan. Mulle valehdeltiin ja musta levitettiin väärää tietoa. Oli kummallisia rahasäätöjä ja asioita ei tehty niin kuin oli sovittu. Ei elämää kannata haaskata sellaiseen.

Amorphisista bändinä tai sen jäsenistä Etelävuorella ei ole pahaa sanottavaa.

– Mä olen väleissä jätkien kanssa, mutta ei me juuri nähdä, koska kaikilla on omat kiireensä. Ei me kyllä ennenkään hirveästi pyöritty kimpassa vapaa-ajalla. Ei tarvinnut, kun oltiin sata päivää vuodessa kimpassa.

Ikävästä lopusta huolimatta pesti jätti hyviä muistoja.

– Ne vuodet opettivat mulle paljon. Sain nähdä maailmaa ja tavata hyviä ja huonoja ihmisiä. Soitin paljon keikkoja, joita en unohda koskaan. Pääsin toteuttamaan nuoruuden haaveita ja soittamaan sellaisten bändien kanssa, joita olen itse fanittanut. Olihan se hienoa.

Viimeksi kulunut vuosi on todistanut Etelävuorelle, että Amorphisin jälkeen on elämää. Loppujen lopuksi elämän perusasiat eivät edes ole muuttuneet. Painotukset vain ovat toisenlaiset.

– Amorphis-aikoina tietokoneduunit olivat harrastus ja soittaminen päätyö. Tällä hetkellä koodaamisesta tulee enemmän elantoa. Ihan hyvä niin, koska bändillä kuitenkin on tiedossa keikkoja, ja nettisivujen tekeminen on hauskaa ja kehittävää puuhaa.

Sivuraiteilla Teheraniin

Vaikka Etelävuori tunnetaan parhaiten pitkästä Amorphis-pestistään, hän on ehtinyt tehdä muutakin. Ensimmäinen sivuprojekti oli kitaristi Petteri Hirvasen vuonna 1997 ilmestynyt sooloalbumi.

– Se oli mun eka oikea studiokokemus. Me oltiin jo tehty Kyyrian eka levy, mutta se äänitettiin aika kotikutoisesti. Hirvasen levy tehtiin Finnvoxilla. Kaasu ja Sande soittivat sillä myös.

Muutamaa vuotta myöhemmin Amorphisin kylkeen kasvoi Verenpisara, joka levytti neljä albumia vuosina 2002–2011.

– Verenpisara oli Sanden ja laulaja Rami Raskin bändi. Mulla ja Sandella oli siihen aikaan yhteinen studio, jossa alettiin tehdä Verenpisaran ekaa levyä Tomin [Koivusaari, Amorphis] ja muiden kanssa. Mä päädyin basistiksi, koska olin tarpeeksi lähellä.

Noina vuosina toimi myös To Separate the Flesh from the Bones, joka teki vuonna 2004 ep:n ja albumin. Brutaali kuologrindbändi oli Etelävuoren ja Amorphisin silloisen laulajan Pasi Koskisen yhteinen päähänpisto.

– Me oltiin Moskovassa, kun päätettiin, että Amorphis oli alkanut soittaa niin löysää musaa, että pitää ruveta vetämään jotain rankkaa. Kaasu halusi tulla kitaristiksi, mutta me pakotettiin se soittamaan rumpuja.

To Separate the Flesh from the Bones oli silkkaa hauskanpitoa, mutta silti – tai itse asiassa siksi – se sysäsi alulle legendaarisen Carcassin paluun.

– Kun Carcassin Jeff Walker tuli Suomeen tekemään soololevyä, me kinuttiin siltä, että eikö ne voisi panna bändin takaisin kasaan edes yhtä keikkaa varten, että me saataisiin nähdä se livenä. Walker sanoi, että kitaristi Bill Steer ei suostu. Bill tuli Suomeen soittamaan Walkerin levylle, ja me kuunneltiin niiden kanssa To Separate Flesh from the Bonesia. Jeff ja Bill diggailivat, ja aika pian Carcass oli taas kasassa. Walker jopa kiitti mua siitä kerran, kun törmättiin jollain keikalla.

Etelävuoren bassottelua kuullaan myös Portugalin tunnetuimman metallibändin Moonspellin levyillä The Antidote (2003) ja Night Eternal (2008).

– Me tutustuttiin, kun oltiin samalla rundilla Jenkeissä, se oli mun eka kiertue Amorphiksessa. Vähän myöhemmin Moonspell tuli Suomeen tekemään levyä. Ne antoivat basistilleen kenkää vähän ennen studioon menoa ja pyysivät mua soittamaan, kun olin tuttu mies ja Helsingissä.

Kului muutama vuosi, ja Etelävuori hälytettiin taas hätiin.

– Moonspell pyysi mua toisenkin kerran studioon, koska niiden basisti ei ollut oppinut uusia biisejä. Mä kävin Tanskassa äänittämässä Night Eternalin bassot. Se oli niin kova paikka Moonspellin oikealle basistille, että se innostui treenaamaan ja piti paikkansa bändissä.

Vuonna 2012 Etelävuori levytti hard rock -albumin Grease Helmetissä, jonka huomiota herättävin jäsen oli Hanoi Rocks -legenda Andy McCoy.

– Me ei kelattu siitä ensin bändiä. Kunhan soiteltiin ja ääniteltiin rokkibiisejä. Andyn kanssa työskenteleminen oli vuoristorataa, mutta hauskaa. Grease Helmet hiipui, kun me ei saatu aikatauluja sopimaan yhteen.

Nyt näyttää siltä, että Etelävuoren basso soi pian kaukana Teheranissa asti.

– Kun erosin Amorphiksesta, yksi iranilainen bändi pyysi mua soittamaan bassoa äänityksiinsä. Ne sanoivat etukäteen, että biisejä ei sitten voi julkaista, koska siitä joutuu vankilaan. Ajattelin, että jos se kerran on noin vaikeaa, niitä pitää auttaa.

– Sen jälkeen mua pyydettiin toiseen iranilaiseen bändiin. Olin jo matkalla niiden keikalle Kreikkaan, kun bändi ilmoitti, ettei niitä päästetä lähtemään Iranista. Marraskuussa pitäisi lähteä soittamaan niiden kanssa Teheraniin, kun ne eivät kerran pääse pois sieltä. Persialaista perusheviä!

Ystävien kesken

Keväällä 2017 Niclas Etelävuori oli tyhjän päällä. Hän oli soittanut Amorphisissa suuren osan elämästään, ja yhtäkkiä hänellä ei ollut enää mitään tekemistä.

– Pari viikkoa mä kelailin, että joko musta tulee holisti tai sitten alan tekemään jotain järkevää. Sitten aloin käydä läpi biisiaihioita, joita olin pannut talteen kovalevylle.

Niistä ideoista Etelävuori rakensi perustan uudelle bändilleen. Sen nimeksi tuli Flat Earth.

– Mä mainitsin silloin Andy McCoylle, että haluaisin pitää bändin genrettömänä. Andy totesi, että vain sillä on väliä, että biisit on hyviä. Sillä filosofialla tässä on menty. Biisit ovat erilaisia, mutta bändi yhdistää ne. Vähän sama juttu kuin Faith No Morella tai Led Zeppelinillä. Se voi olla hämmentävää joillekuille, mutta se palkitsee. Ennen kaikkea säilyy vapaus tehdä mitä haluaa.

Flat Earthin laulaja on Polanski-yhtyeen Anttoni Pikkarainen, kitaraa soittaa HIMistä tuttu Linde Lindström ja rumpuja Mika ”Kaasu” Karppinen.

– Kun HIM lopetti, Silke [Yli-Sirniö, tiedottaja] ehdotti mulle, että kysyisin Lindeä Flat Earthiin. Mä laitoin sille viestin, ja viime vuoden heinäkuussa Linde tuli käymään meillä. Se tykkäsi mun biiseistä ja tuli kitaristiksi.

Flat Earth.

Alun perin Etelävuorella oli mielessään laulaja Hollannista ja rumpali Ruotsista, mutta loppujen lopuksi kansainvälisen kokoonpanon pyörittäminen tuntui ajatuksena hankalalta. Kun laulaja sitten löytyi Helsingistä, oli järkevintä kiinnittää ryhmään myös suomalainen rumpali.

– Mä vedin Kaasun mukaan puoliväkisin. Se oli vähän vastahakoinen, kun sillä oli monta rautaa tulessa jo ennestään. Sovittiin, että se auttaa meitä sen aikaa kun pystyy. Ja sitten se jäi bändiin. Mutta nyt Kaasu on muuttanut Kroatiaan, eli rumpali on sittenkin ulkomailta.

Koska Flat Earthissä soittaa monta kansainvälisesti menestynyttä muusikkoa, sitä on kutsuttu superbändiksi. Etelävuori kutsuu Flat Earthiä taivaanlahjaksi ja kaveriporukaksi.

– Nää tyypit on mun vanhoja ystäviä. Moni on tosiaan puhunut superkokoonpanosta, mutta mä en ole ajatellut asiaa siltä kannalta. Enkä mä tiedä, onko siitä hyötyä tai haittaa. Se on mitä on.

Flat Earth äänitti ensimmäisen albuminsa Hiili Hiilesmaan kanssa Finnvoxilla. Etelävuori ja Lindström kustansivat None for Onen tekemisen itse.

– Se oli tosi leppoisaa. Me ollaan oltu ennenkin studiossa sekä Hiilen että toistemme kanssa. Fiilis oli sellainen, että tehdään kavereiden kesken sellaista juttua, josta me kaikki tykätään. Ja vaikka tää sai alkunsa mun biiseistä, levyllä on jokaiselta jotain.

Flat Earth lähtee ensimmäiselle Suomen-kiertueelleen marraskuun puolivälissä. None for One ilmestyy viikkoa ennen rundin alkua. Euroopassa sen julkaisee saksalainen Drakkar, Suomessa bändin oma levymerkki Suur Etikett. Euroopan ulkopuolella julkaisuasiat ovat vielä auki, mutta Etelävuori vaikuttaa tyytyväiseltä siihen, että langat ovat bändin omissa käsissä.

– Kaikki, mitä bändien ympärillä tapahtuu, voi tuottaa vaikeuksia, mutta soittaminen itsessään ei ole koskaan ollut mulle mikään ongelma, hän sanoo ja juo kahvinsa loppuun.

– Voi olla, että Flat Earth jatkaa pitkäänkin. Me tehdään tätä niin kauan kuin meitä huvittaa.

Ihan niin kuin tähänkin asti.

Julkaistu Infernossa 9/2018.