Jos Corey Taylorin 30-vuotista muusikonuraa katsoo taaksepäin, sen voi jakaa karkeasti kahtia: ensimmäiseen kymmeneen vuoteen, jolloin hän perusti Stone Sourin, liittyi Slipknotiin ja eli koko ajan reunalla päihteiden, levynteon ja kiertueiden kaaoksessa, ja viimeiseen 20 vuoteen, jolloin raitistunut laulaja on etsinyt hitaasti mutta varmasti itseään ja yrittänyt ymmärtää sitä tietä, jonka on elämässään kulkenut.
– Minulta on joskus kysytty, olisiko minusta voinut tulla ilman päihteitä sellainen ulospäinsuuntautunut, superitsevarman oloinen sekopääviihdyttäjä, joka olen ollut nuoruudestani asti. Vastaukseni on, että olisi, kesken Slipknotin Euroopan-kiertueen videopuhelun välityksellä tavoitettu Taylor sanoo.
– Monet eivät tiedä, että kun Slipknot sai ensimmäiset levynsä äänittäneen muotonsa, teimme itsellemme ja toisillemme sitoumuksen, että ainakin yritämme elää sitä elämää selvin päin niin pitkään kuin mahdollista. Pidimme päätöksestä kiinni jonkin aikaa, läpi ensimmäisten nousumme vuosien.
– Sitten kun aika kului, suosiomme vain kasvoi kasvamistaan ja kukin meistä huomasi, että meidän on kyettävä elämään siinä kaaoksessa pitkään, se alkoi. Ensin juhlistimme keikkojamme muutamalla. Sitten muutamat muuttuivat vähän useammiksi. Mukaan alkoi tulla kaikenlaisia muitakin tapoja sekoittaa päitä ja kehoja.
Sitä keikkatahtia ja show’ta, jota Slipknot vyörytti 2000-luvun alussa, oli Taylorin mukaan helpompi suorittaa päissään, mutta sekoilun etenemistä vauhditti sekin, että hän oli jo todistanut kykenevänsä samaan mieli kirkkaana.
Puhuttuaan kiertämisestä ja soittajia ankarasti rankaisevista Slipknot-keikoista Taylor jatkaa täsmentämällä, että itse asiassa lavalla esiintymistä ahdistavampi asia oli bändin suosio ja sitä seurannut huomio.
– Kukaan meistä ei ollut valmistautunut siihen, että sadattuhannet ihmiset lähestulkoon palvovat meitä, faneista muodostuu kokonainen omistautunut armeija ja samalla haaskalinnut haluavat repiä meidät kappaleiksi. Muistan ajatelleeni jo varhain, että Slipknotista ei tule yksi niistä kliseisistä menestystarinoista, joissa rockbändi kokee räjähdysmäisen läpimurron, nousee suursuosioon, ajautuu kriisistä toiseen ja tuhoaa itsensä päihteillä. Silti tipuimme siihen samaan ansaan. En sano, että se oli väistämätöntä, mutta se oli helppo tie ja ajauduimme sille.
– Olimme yhdeksän sekopäistä kusipäätä Iowasta, jotka voittivat jättipotin. Eikä meillä ollut käsitystä, miten kohdata se kaikki. Aloimme pelata menestysbändibingoa ja käännyimme vuoroin toisiamme ja itseämme vastaan. Olimme useammin sekaisin kuin selvänä, ihan kuin olisimme halunneet saada sen loppumaan tuhoamalla kaiken.
2000-luvun puolivälin pimeä aika johti siihen, että ”jotain jäi matkan varrelle”, kuten Taylor asian muotoilee. Pian Slipknot löysi itsensä yrittämästä toisintaa menestyskaavaansa, vaikka alitajunta yritti huutaa päinvastaista.
– Suosio söi meitä sisältäpäin, olimme koukussa ja halusimme pitää kiinni siitä kiihottavasta elämäntavasta. Se oli rankkaa. Olimme yhä nuoria, mutta täysin sekaisin. Emme enää luottaneet toisiimme, ja luottamus on asia, johon olemme päässeet kiinni vasta ihan viime vuosina. Olimme kauan bändi,
johon kuului suuri määrä ihmisiä, jotka eivät edes keskustelleet toistensa kanssa. Eivät oikeasti.
– Viimeiset kymmenkunta vuotta ovat osoittaneet, ettei Slipknotin liikkeellepaneva voima lopulta ollut päihteet, vaan se yhteinen omistautuneisuus, jonka jaoimme jo 90-luvulla. Se määrätietoinen draivi, joka sai meidät tekemään asioita niin täysillä, että se oli vaaraksi itsellemme, mutta antoi takaisin enemmän kuin mikään.
Elämälleen virnuileva laulaja naurahtaa sanoessaan, että hänen on tietysti helppo puhua näistä asioista nyt, vuosia myöhemmin, ja luoda merkityksiä tapahtumille, jotka olivat aikoinaan silkkaa helvettiä.
– Takana olevan tien hahmottaminen on helppoa, mutta se ei tarkoita, etteikö virheitä olisi tehty tai että kaiken minulle ja bändille tapahtuneen piti mennä juuri näin.
– Slipknot oli kuin valtoimenaan leviävä tulipalo, jota ei voinut pysäyttää. Rockhistorian kannalta se on jotain merkityksellistä, mutta kyllä tässä on vaurioitettu ja tuhottu niin paljon ihmiselämiä, etten tiedä, onko yhden metallibändin tarina sen arvoinen. Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina.
Ratkaisevassa käännekohdassa
Uutta sooloalbumia pandemiavuosien aikana tehdessään Taylorille kävi kuten monelle muullekin muusikolle: hän pysähtyi, siis toden teolla pysähtyi, ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin ja kohtasi peilin edessä todellisen minänsä.
Seurasi askel taaksepäin, minkä myötä kokenut muusikko näki elämänsä tärkeimmät tienhaarat.
– Olen kokenut aivan helvetillisen paljon, mutta luulenpa, että elämä on ajanut minua useiden mutkien kautta kohti samaa päämäärää ja samoja asioita. Kyse ei ole ollut siitä, että kaikki olisi voinut jäädä tapahtumatta.
– Olen vajonnut syvälle riippuvuuteen ja alkoholismiin, mutta jopa kaikkein pimeimmässä paikassa tiesin haluavani perheen. Vaimon, kumppanin jonka kanssa jakaa kaiken, ja lapsia joiden näkisin kasvavan. Kaikkien hirveimpien tekojeni ja kammottavimpien sanomisteni takana tiesin, että haluan olla hyvä ihminen. Mitä vittua se ikinä tarkoittaakaan. Se voi tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Se piti minut aina raiteilla sen sijaan, että olisin menettänyt lopullisesti otteen elämästäni ja tuhonnut itseni lopullisesti.
– Kun päätän tehdä jotain, panostan hullun lailla siihen, että se asia tapahtuu. Siksi tiesin aina, ettei se itsetuhoisuus ollut oikeasti minua. Tiesin, että minuun sattui, mutta myös sen, etten halua kuolla. Halusin elää. Olen aina halunnut elää. Lopulliseen käänteeseen tarvittiin vain yksi hetki.
Syvään ääneen puhuva laulaja viittaa vuoteen 2003, Los Angelesiin ja viimeiseen iltaan, jona hän juopotteli. Iltaan, joka olisi voinut koitua laulajan kohtaloksi, hän kun oli vähällä päättää elämänsä hyppäämällä parvekkeelta.
– Moni kertoo viinan muuttavan heidät joksikin muuksi kuin mitä he ovat. Toiset taas sanovat, että viina voimistaa sitä mitä he ovat. Itse sanoisin, että olin päättämässä päiväni vain viinan hetkellisesti sokaisemana.
– Se oli herätys. Silloinen morsiameni esti minua. Sitten päätin, että nyt asioiden on muututtava. Kun aloin tajuta, että viinan ja päihteiden tie johtaa tuhooni ja jokin toinen tie voi johtaa elämään, valitsin jälkimmäisen. Omistauduin sille ajatukselle täysin. Kesti silti vielä muutaman vuoden taistella vieläkin pimeämmässä paikassa.
– Minulla kävi moukan tuuri, että poikani oli vielä niin nuori, ettei hän muista aikoja, jolloin olin täysi hirviö muuallakin kuin lavalla. Kykenin saamaan myrkyt pois systeemistäni, rakentamaan itseni uudestaan ja aloittamaan lähes puhtaalta pöydältä elämän, jonka keskiössä ei enää ollutkaan kaksi kolme pulloa viskiä päivässä.
Näin totaalinen elämänmuutos tarkoittaa sitä, että ihmisen on toden totta keksittävä itsensä uudelleen. Taylorin elämän kaikki aakkoset menivätkin uuteen järjestykseen.
– Kaikki tuntui ihan erilaiselta, kun ei ollut koko ajan päissään tai krapulassa. Fiilikseni musiikkia kohtaan muuttui. Samoin faneja. Ja lehdistöä. Myös ihan kaikkea sitä kohtaan, mitä yksityiselämääni kuului.
– Luotin koko ajan siihen, että palaan. Ihan sama, muuttuisiko se, miten kirjoitan musiikkia tai esiinnyn, hieman. Päätin palata ihmisenä, joka ei ole se viinanhuuruinen riehuja vaan lähempänä sitä pientä iowalaista poikaa, joka katosi viinan sekaan. Halusin palata viattomampana mutta kokeneena ihmisenä.
Anna itsellesi anteeksi
Viaton, mutta paljon karuja asioita kokenut poika Iowasta, johon Taylor viittaa, alkoi hautautua elämän painolastin alle jo varhaisessa vaiheessa, kun tulevan staran oli pakko mennä raivolla eteenpäin.
Lapsena Taylorin elämää leimasi juurettomuus, sillä hänen perheensä asui ympäri Yhdysvaltoja useissa eri osavaltioissa. Lopulta isoäidistä tuli hänen perheensä, ja hylätyksi itsensä kokenut poika haki yhteenkuuluvuutta milloin mistäkin porukoista. Myös päihteet olivat kuvioissa jo lapsena.
– Vaikein asia, mitä olen ikinä oppinut, on antaa anteeksi itselleni, Taylor sanoo hiljaa ja nostaa katsettaan
– Se on outoa, koska ne asiat, jotka tapahtuivat minulle lapsena, eivät ole minun vikani. Monien on vaikea sisäistää sitä. Aikuisetkin syyttävät itseään kaoottisesta lapsuudesta, vanhempien erosta, isän alkoholismista, perheväkivallasta ja kaikesta siitä paskasta. Vika ei ole sen pienen lapsen, joka he joskus olivat.
– Rankaisin itseäni pitkään asioista, joista en ollut itse vastuussa, mutta joista syytin itseäni. Minua riepoteltiin niin monilla tavoilla niin nuorella iällä, että jouduin kasvamaan aikuiseksi ja kasvattamaan läpäisemättömän kuoren aikana, jolloin minun olisi pitänyt leikkiä viattomia leikkejä eikä sekoittaa päätäni kaikella mahdollisella.
– Halusin satuttaa jotakuta, koska minua oli satutettu, joten satutin itseäni, koska olin lähimpänä itseäni. Yritin kaikkeni, jotta voisin mahdollisimman huonosti, jotta saisin ansioni mukaan. Kesti vuosia, vuosikymmeniä oikeastaan, ennen kuin kohtasin nämä asiat niiden todellisessa muodossa ja aloin oikeasti käsitellä, mitä kaikkea olin kokenut.
Kierre johtaa ensin kipuun. Sitten itsetuhoisuuteen. Mukaan astuvat kemikaalit, joilla sekä turruttaa että tuhoaa itseään pikkuhiljaa. Taylor eli reunalla niin kauan, että se oli hänelle normaalia elämää.
– Se oli viheliäinen kierre, jossa revin itseäni kappaleiksi ja oksensin samalla pahaa oloani kaikkien muiden päälle. Matka kohti itseni löytämistä alkoi, kun lopetin juomisen, mutta se on yhä täysin kesken. Opettelen yhä miten puhua lapsilleni, Jeesus sentään. Se tapa, jolla minulle puhuttiin lapsena, miten minulle huudettiin ja miten minut saatiin tuntemaan kuin en ansaitsisi elää… Se kaikki on saanut luvan kääntyä ylösalaisin omassa isyydessäni.
– Erityisesti Griffin, esikoiseni… Meillä on rakastava suhde, mutta kun hän oli lapsi ja olin vihainen, tapasin huutaa hänelle ihan kuin minulle oli huudettu. Se oli intuitiivinen reaktio, josta minun oli kerta kaikkiaan opeteltava pois. Tyttäreni kohdalla olin vähällä toistaa virheeni, ja aiheutin hänelle paljon ahdistusta ennen kuin…
Taylorin ääni alkaa säröillä. Tässä tilanteessa hänessä ei ole rahtustakaan rockbändin keulahahmon kovanaamaa. Ei Slipknotin naamioitunutta numeroa 8. Videopuhelun ruudulla puhuu Corey, 49-vuotias ihminen, jolla ei ole enää minkäänlaista maskia kasvoillaan. Katumuksen kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
– Kun on yrittänyt valehdella itselleen vuosia, ettei toista vanhempiensa virheitä tai vie ketään samaan pimeyteen, jossa itse kasvoi, ja ymmärtää kuitenkin aiheuttaneensa käsittelemättömillä traumoillaan lapsilleen tuskaa, se on…
– On musertavan vaikeaa tajuta se, yrittää pelastaa omat lapset joltain peruuttamattomalta ja antaa myöhemmin anteeksi itselleen. Tämä on yksi asioista, joiden kanssa olen kipuillut elämäni aikana kaikkein eniten. Olen pyytänyt Griffiniltä anteeksi niin monta kertaa, etten pysy laskuissa, ja yrittänyt sovittaa syntini toimimalla paremmin.
– Griffin on nyt aikuinen mies, joka opettelee kanssakäymistä muiden kanssa, ja se on hankalaa, koska vahingoitin häntä lapsena. On ollut vaikeaa rakentaa aito yhteys häneen, koska ne muutamat lapsuuden tapahtumat painavat häntä yhtä paljon kuin 40 vuoden takaiset kokemukseni painavat itseäni.
Ihminen ei ole koskaan valmis. Joskus rikkoutunut ihminen saattaa olla rikki koko ikänsä. Askel parempaan tulevaisuuteen on Taylorin mukaan se, että hyväksyy asiat, muttei anna koskaan periksi. On myös tärkeää löytää kanavia joiden kautta käsitellä vaikeuksiaan. Taylorin kohdalla yksi kanavista on ollut musiikki.
– Elämässäni on päiviä, joina kykenen antamaan itselleni anteeksi, ja sitten on niitä, joina en kykene. Se, miten musiikin tekeminen muuttui raitistuttuani, on auttanut minua käsittelemään tätä kaikkea.
Kitkerän kivinen tie
Menestys, bändin jäsenten välien tulehtuminen, kusen nouseminen päähän, mielenterveysongelmat ja päihteet ovat yksi osa rockkliseiden kaanonia, mutta toinen puoli on klassikkokertomus siitä, mitä tapahtuu, kun pää alkaa selvitä.
Yleinen mielipide on, että paras musiikki on tehty päihteiden vaikutuksen alaisena ja nuorella iällä. Corey Taylorin ja erityisesti bändinsä Stone Sourin ura on kuitenkin poikkeus tähän sääntöön.
Tupla-albumi House of Gold & Bones ilmestyi vuosina 2012 ja 2013, Taylorin elämän jälleenrakentumisen myötä. Kyseessä on keskitetyin, monitasoisin ja vahvin kokonaisuus, mitä Stone Sour tulee ehkä koskaan julkaisemaan.
– Kerronpa jotain. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka romantisoivat, miten kama tekee taiteesta parempaa, mutta minä en ole ole yksi heistä, Taylor summaa ja lisää omakohtaisen kokemuksen kautta, että aina kun hän oli pilvessä tai päissään, hän ei inspiroitunut luomaan mitään ja kaikki kirjoitettu musiikki oli roskaa.
– Todellinen luova valo syttyi sillä hetkellä, kun olin selvittänyt pääni. Aloin kirjoittaa jatkuvasti. Mieleni täyttyi niin monista ideoista, että olisin voinut tehdä loputtomasti levyjä, musiikkivideoita tai vaikka elokuvia. Korkin paneminen kiinni ja hengen pakottaminen takaisin pulloon mursi jonkinlaisen luovuuden kirouksen.
Kyse on itsevarmuudesta, Taylor sanoo. Hän nauraa ajatukselle siitä, että hänet on nähty aina itsevarmana muusikkona ja kertoo, että saavutti jonkinlaisen luottamuksen omiin tekemisiinsä vasta 2010-luvun taitteessa.
– Aloin säveltää House of Gold & Bonesia itsekseni, kun tiesin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin, mitä olin tekemässä. Kasasin demoja, joita minä, Josh [Rand, kitara] ja Jim [Root, kitara] olimme säveltäneet ja aloin kirjoittaa konseptia niiden sisään. Kaikki tuntui etenevän varmuudella, jota en ollut ikinä kokenut.
– Ihmiset eivät ehkä tiedä, että kirjoitin yksin tai toisen stonesourilaisen kanssa levyjen kappaleista kuusitoista ja sovitin pitkälti kaiken. Se oli aika iso muutos siitä päänsä sekoittaneesta kaverista, joka ei ollut saanut pitkään aikaan tehtyä oikein mitään.
Kaiken hurmoksen keskellä Stone Sour alkoi kuitenkin natista liitoksistaan. Taylor oli keskittyneempi ja nälkäisempi kuin ikinä, mutta sanoo nyt, ettei muu bändi huokunut vastaavaa intoa.
– Minusta tuntui, ettei kukaan muu meistä oikein arvostanut sitä, mitä olimme tehneet, tekemässä tai mitä kaikkea olimme saavuttaneet toimintamme aikana. Minun oli revittävä luovuutta heistä. Ihan kuin he olisivat taistelleet minua vastaan. Vasta sitten, kun he alkoivat hahmottaa albumit ja niiden konseptin, he alkoivat asettua niiden taakse. Se oli aika turhauttavaa ja jouduin kysymään, missä vitussa se asenne oli, kun teimme niitä samoja kappaleita studiossa.
– Selvänä aloin myös tunnistaa jotain itsestäni: olen aivan helvetin fiilispohjainen säveltäjä. Minun on käytännössä mahdotonta selittää kenellekään, mitä tarkoitan jollain idealla, enkä välttämättä osaa toteuttaa sitä näyttääkseni asian käytännössä. Samalla tunnen olevani aina vähän ulkopuolella, eri aallolla muiden kanssa.
Laulaja kertoo olevansa todella ylpeä House of Gold & Bones -albumeista, niiden tarinasta, konseptin rinnalle tehdystä sarjakuvasta ja kaikesta siitä, mitä Stone Sour sai tuolloin aikaan, mutta tunnistaa nyt myös bändin lopun alun.
– Lopputulos oli kyllä onnistunut, mutta siihen johtanut prosessi oli vakavasti tulehtunut ja myrkyllinen. Opin, ettei kaikilla ole samanlaista luovuuden paloa kuin itselläni, mutta minulta kesti kauan ymmärtää, että jos bändissä ei vallitse molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus, toiminta on liian kuluttavaa. Ihan sama, miten lahjakkaita ihmiset ovat, mutta asiat menevät väärään suuntaan, jos he eivät tunnista toistensa vahvuuksia.
– Julkaisin ensimmäisen sooloalbumini vasta 2020, mutta tie sitä kohti alkoi jo House of Gold & Bonesin aikoihin. Se tapahtui sillä hetkellä, kun aloin saada kiinni ajatuksesta, että vaikka bänditoiminta sopii minulle Slipknot-kaaoksen muodossa, minun oli tehtävä jotain, mistä olen vastuussa täysin itse.
Luova ”psyko”
Sooloalbumeillaan CMFT (2020) ja CMFT2 (2023) Taylor on halunnut varmistaa, että valikoi mukaan sellaisia soittajia ja yhteistyökumppaneita, jotka ovat samalla luovuuden ja tekemisen aallolla hänen kanssaan.
– Rakastan sitä energiaa, kun voin haastaa muita kavereita ylittämään itsensä, ja sitä, kun he tekevät saman minulle sen sijaan, että kukaan keskittyisi minkäänlaiseen egoiluun, aivan kuin bändi olisi jonkinlainen valtataistelu.
– On aivan vitun jännittävää keskittyä tekemään yhdessä yksinkertaisesti niin kovia albumeita kuin mahdollista. Omistautua täysin sille ajatukselle. Siksi en ajattelekaan CMFT-albumeja soololevyinä siinä mielessä, että ne olisivat vain minun tuotoksiani.
Kyse on ennemmin siitä, että nyt saan valita, millaisella pohjavireellä luovuudet kohtaavat.
– Aina en ole saanut kavereiltani tällaista tukea. En nimeä ketään, koska kaikilla ei vain ole sitä samaa draivia kuin toisilla, eikä se ole huono juttu. Minähän olen lähes pakkomielteinen. Kuin kirottu miljoonilla ideoilla, eikä minulla ole ikinä elämässäni tarpeeksi aikaa toteuttaa niitä kaikkia. Siksi hypin seinille suuren osan ajasta. Olen luova ”psyko”.
Tässä vaiheessa Taylorin elämää vaihtoehdot olivat joko tehdä kompromissia kompromissin perään, mikä ei olisi tyydyttänyt häntä itseään, tai tähdätä täysillä lopputulokseen, joka toisi hänelle täyttymyksen.
– En pystynyt enää siihen, että asiat tuntuvat vain ihan mukavilta, kuten Stone Sourin loppuaikoina. Jonkin oli muututtava. Stone Sour meni telakalle. Keskityin tekemään mitä haluan. Oli se hetki, kun minun piti olla itsekäs.
– Olen aina halunnut olla reilu. Liiankin. Tiedän, että minulla on maine kaverina, joka on kontrolloiva ja jonka kanssa on vaikeaa työskennellä. Jopa monet fanit varmasti ajattelevat, että olen täysin narsistinen kusipää. Mutta olen aina halunnut, että bändeissäni kaikki pääsisivät esille, toisivat musiikkia ja tulisivat toimeen.
Vuosien kitkuttelun jälkeen laulaja tiesi, että sooloalbumin aika on nyt tai ei koskaan. Nyt oli se hetki, kun hän antoi itselleen luvan tehdä täsmälleen mitä haluaa. Tosin pieni pusku tarvittiin.
– Viimeinen niitti oli pandemia. Se vei minulta viimeisetkin tekosyyt olla keskittymättä tähän, Taylor naurahtaa.
– Olin harkinnut asiaa vuosia, ja kun We Are Not Your Kindin [Slipknot-albumi, 2019] kiertue oli päättymäisillään, minulla oli jo ajatus siitä, millainen CMFT-albumista voisi tulla. Se odotti toteutumistaan, eikä siihen tarvittu paljoa. Minulle riitti kuukausi pandemiaa, ja olin jo aivan vitun kyllästynyt. Sitten aloin vain tehdä asioita. Ja se sytytti minut täysin. Vaihtoehtona oli, että olisin jatkanut samaan malliin bändieni kanssa ja osa minusta olisi kuollut.
Kun kuuntelee uutta CFMT2-albumia, debyyttisoolo vaikuttaa olleen vain alkua. Levyllä kuullaan musiikkia raskaimmasta metallista rockin läpi akustisuuksiin, ja sillä myös kokeillaan entistäkin enemmän.
– Suurin haaste minulle, varsinkin tänä päivänä, on kokeilla uusia asioita, jotka tuntuvat todella erilaisilta, Taylor toteaa ja kertoo viittaavansa esimerkiksi Breath of Fresh Smoke -kappaleeseen, joka todellakin vaati aikansa.
– Kirjoitin sen ensimmäisen version jo 17 vuotta sitten. Tein sen samaan aikaan kuin Beyondin, joka ei tuntunut silloin valmiilta. Jotain määrittelemätöntä uupui. Sen sijaan Breath of Fresh Smoke ei ole muuttunut tässä ajassa oikeastaan ollenkaan, mutta siitä taas uupui sopiva albumi ympäriltä. Siihen tarvittiin myös oikea kokoonpano. Se kappale on kuin tosi omituinen irlantilainen kansanlaulu. Jotain ihan erilaista minulta.
Ikuisesti periksiantamaton
Ajatus, että kukaan Slipknotin jäsenistä olisi oikeasti keski-ikäinen, tuntuu mielipuoliselta. Vastahan nämä kaverit olivat niitä hulluja kakaroita Iowasta, jotka pistivät koko metalliskeneä turpaan nuoruuden uhmallaan ja vimmallaan.
Niin vain Corey Taylorkin saapuu pian isolle vitosen ja nollan virstanpylväälle.
– On päiviä, jolloin tunnen olevani korkeintaan kolmekymppinen. Toisina minusta tuntuu, että olen vähintään kuusikymppinen, Taylor hymähtää ja tarkentaa, että hän treenaa yhä paljon, mikä antaa hieman puskuria ikääntymiselle, mutta se on vain hidaste kehon rappeutumiselle, ei rappion lopullinen estäjä.
– Palaudun yhä aika nopeasti, mutta joskus Slipknot-keikan jälkeen huomaan, että mikään määrä tahtoa ei saa lihaa muuttumaan nuoremmaksi. Silti pidän kiinni siitä, että asenne ei ehkä ratkaise, mutta voi vaikuttaa helvetin paljon siihen, miltä fyysisesti tuntuu. Niin kauan kuin tunnen itseni nuoreksi, kroppanikin uskoo asiaan hieman.
Yksi iso etu ovat tietenkin elämäntavat. Taylor ruuvasi korkin kiinni parikymmentä vuotta sitten, kovemmat aineet jätettiin nuoremmille vuosille ja tupakkahommatkin ovat olleet jo kauan historiaa.
– Sanoisin, että tärkeintä on pysyä aktiivisena, enkä tarkoita tällä vain sitä, että treenaisi paljon. Kunhan pysyy monella tavalla liikkeessä, tekee asioita, kokee asioita ja janoaa kokemuksia, elämä maistuu myös kropalle.
– Mikään ei ole muuttumassa. En ole eläköitymässä. Haluan jatkaa tätä pitkään. Ja minulle on tärkeää, että jatkan korkealla tasolla ja korkeatasoisesti. Se on yhä verrattain helppoa minulle, rakastan kaikkea mitä teen ja olen hyvin omistautunut bändeilleni ja perheelleni, mutten silti aio elää minkäänlaisessa Peter Pan -valheessa.
– Joskus herään, hyppään ylös sängystä ja tunnen olevani tuhoutumaton supersankari, mutta ei siihen tarvita kuin myöhäinen keikka ja olen aivan raunio aamulla, koska… No, olen vanha äijä ja minulle on luonnollista elää vanhan äijän aikataulussa, eli mennä aikaisin nukkumaan ja herätä kukonlaulun aikaan, hah hah!
Suurin kysymys Corey Taylorin ja erityisesti Slipknotin tarinassa on, missä kulkee se raja, että ikääntymisen realiteetit tulevat vastaan ja fysiikka ei enää kestä pitämään yllä sitä vimmaa, josta molemmat tunnetaan. Kuten niin monet artistit Infernonkin sivuilla, Taylor pyrkii elämään hetkessä.
– Tärkeintä on arvostaa tätä hetkeä ja hyväksyä se, että asiat eivät tule jatkumaan ikuisesti samoin. Jossain kohtaa on päästettävä irti. En halua ikinä päästää irti vaimostani, joka on myös paras ystäväni, tai upeista lapsistani, joiden kanssa olen ihme kyllä kyennyt rakentamaan rakastavan suhteen, mutta…
– Olen yhä nälkäinen. Teen jo demoja kolmannelle sooloalbumilleni. Slipknotin kanssa teemme yhdessä musiikkia samalla treeniksellä ensi kertaa iäisyyksiin ja puhumme jopa siitä, että tulemme ehkä murtamaan käsityksen perinteisestä albumiformaatista. Haluan kirjoittaa kirjoja. Ehkä tehdä elokuvankin.
– Vuosikymmenten päästä haluan olla tyyppi, joka toteutti unelmansa, toisen ja kolmannenkin, eikä antanut minkään estää sitä. Haluan voida sanoa lapsilleni, että minä, pieni poika iowalaisesta trailer parkista, elin elämän, jossa asiat murskautuivat ja rakentuivat uudelleen monta kertaa, mutten koskaan antanut periksi.
Julkaistu Infernossa 7/2023.