Mikäli internetiä on uskominen, jäsenenne ovat kotoisin ainakin Kuopiosta, Laitilasta ja Oulusta. Kuinka ajauduitte samoihin bändiporukoihin?
– Bändi lähti Samulin [Väänänen, kitara] ja Severin [Romsi, kitara] visiosta, jota he alkoivat työstää Laurin [Heinonen, rummut] kanssa. Itse tulin mukaan toimiessani sijaisbasistina eräällä Nistikon Helsingin-keikalla, jolle treenasimme tulevan Mørketin treeniksellä. Keikan jatkoilla totesimme Seven, Samulin ja Laurin kanssa ajattelevamme musasta hyvin samansuuntaisesti. Otto [Eräjoki, laulu] oli tuttu grindcoreympyröistä, basisti Janne Leskinen muistelee.
– Kun muutin Oulusta Helsinkiin, sitä ajautui luontaisesti bändihommiin. Severiin tutustuin yhteisten Tornion-tuttujen kautta, Samuliin ja Lauriin vasta treeneissä, mutta nekin osoittautui maailman lepposimmiksi jätkiksi. Jannen kans ollaan tunnettu jo useampi vuosi, eikä muut alkujaan vissiin edes tienneet, että me tunnetaan Jannen kans, laulaja Otto jatkaa.
Musta luonto -levy julkaistiin alkujaan noin vuosi sitten. Kuinka tämä uusi painos eroaa vanhasta, Janne?
– Suomen Musiikin siipien suojassa heräsi kysymys, millä keinoin uudelle julkaisulle saadaan lisäarvoa. Yhden viikonlopun se vaati, kun kasassa oli kaksi uutta biisiä sekä yksi häiriintynyt coveri, joka ei kuitenkaan julkaisulle päätynyt. Sävellystyöstä vastattiin bändinä, mutta lyyristä inspiraatiota ei tässä maailmanajassa tarvitse varsinaisesti kovinkaan kaukaa hakea, vai mitä Otto?
– Rustasin sanat työvuoron jälkeisenä yönä, noin kaksi tuntia ennen ku piti alkaa nauhoittamaan omia osuuksia. Kun ei tuo menninkäisistä ja merenneidoista huutaminen oo oikein lähellä sydäntä, sanoitukset painottuvat pitkälti tähän jokapäiväiseen paskamyrskyyn.
Musiikkinne on aika crossoveria. Eikö olisi helpointa valita tyyliksi vain yksi selkeä genre?
– Musiikillisesti mitään ei ole harkittu, ja mitä tulee tyylisuuntien valintaan, väittäisin niiden valitsevan pikemminkin sinut. Meiltä löytyy taustat emon kanssa flirttailevasta hardcoresta sekä raa’asta black metalista ja grindcoresta aina sleazyyn action rockiin, joten lopputulosta ei voinut ennustaa varmaan kukaan, Janne miettii.
Äkkiseltään mieleen ei tule yhtään Mørketiltä kuulostavaa bändiä. Pidättekö omaa soundianne millään tapaa erikoisena tai omaperäisenä?
– Ootko kuullut koskaan Kvelertakia? Keksittiinhän me muuttaa niiden laulukieli suomeksi! Janne heittää.
– No joo, kun hyppäsin mukaan, neljä biisiä oli niin sanotusti valmiina, ja siinä tilanteessa monet riffit ja sovitusratkaisut tuntuivat melko villeiltä, paikoin jopa rivoilta. Tätäkö se sitten on, kun torniolainen ja savolainen kirjoittavat kitarariffejä ja laitilalainen koittaa pitää rumpujakkaralta käsin hommaa läjässä?
– Itellä tullee mieleen monta bändiä. Convergemainen rimpuilu ja ennalta mainitun Kvelertakin hävytön mausteitten ristisiittäminen nyt äkkiseltään. Mutta olishan se nyt siisteintä kuulostaa uniikilta, Otto mietiskelee.
Laulatte suomeksi, mutta nimenne on käsittääkseni norjaa. Mistä bändin nimi on lähtöisin?
– Nimi on jälleen kerran osa isompaa visiota, jota Seve hahmotteli. Kuutta kirjainta on helppo sommitella eri tarkoituksiin, sana näyttää hyvältä kirjoitettuna ja on sopivan kryptinen, Janne luettelee.
– Pakko kertoa, että meitä lähestyttiin norjalaisen bändin toimesta keikkaviritysten tiimoilta, ja he tiedustelivat siinä sivussa, mitä nimemme tarkoittaa. Että se siitä uskottavuudesta sitten…
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2016.