”Osaan jo kaiken, mitä kitaristin tulee osata, ja aika paljon sen päälle” – haastattelussa Yngwie Malmsteen

Yngwie J. Malmsteen tekee mitä haluaa, milloin haluaa ja miten haluaa. Tällä kertaa hän halusi tehdä turboahdetun coveralbumin, jolla versioidaan blues- ja rockklassikoita Jimi Hendrixistä The Rolling Stonesiin – ynkkämäisesti, totta kai.

Kuva: Austin Hargrave

Kun keskustelun aiheena on ruotsalaismies nimeltä Lars Johan Yngve Lannerbäck, pöydälle nousee puhujista riippumatta aina samat kaksi asiaa.

Paremmin Yngwie J. Malmsteenina tunnettu Stratocaster-sankari kirjoitti muutama vuosikymmen sitten joukon rajoja rikkovia neoklassisia metallilevyjä. Yngwie on monella tapaa modernin kitarasankaruuden ruumiillistuma, mitä ei tarvitse ihmetellä, kun kuuntelee albumeita kuten Rising Force (1984), Marching Out (1985) tai Odyssey (1988).

Sankaruuden toiselta puolelta löytyy äkkirikastunut mies, joka tunnetaan sekä fanien että toimittajien keskuudessa arvaamattomana, äkkipikaisena ja hankalana ihmisenä, jonka mielenliikkeistä ja tunneryöpyistä ei ota toisinaan mitään tolkkua. 55-vuotias Yngwie on vanhan liiton rocktähti, jollaisia tästä maailmasta ei löydy enää montaa.

Haastattelun lähtökohdat ovatkin ynkkämäiset. Levy-yhtiön edustaja on neuvonut soittamaan tietyn hotellin respaan tiettyyn kellonaikaan, jotta puhelu voidaan yhdistää kitaristin jättimäiseen sviittiin hotellin ylimmässä kerroksessa. Soiton on tapahduttava täsmällisesti tai haastattelu ei toteudu.

Lisäksi haastateltavaa on puhuteltava ”Mr. Malmsteeniksi”, koska en tunne häntä etukäteen ja etuliitteellisellä sukunimellä puhutteleminen on näin legendaarisen kitarasankarin kohdalla hyvien käytöstapojen merkki.

Onkin vain yksi tapa aloittaa keskustelu, kun hotellin henkilökunta ohjaa puhelun oikeaan paikkaan.

Mr. Malmsteen, onko oikukkaan ja arvaamattoman miehen maineessanne minkäänlaista perää?

– Ihminen, joka on yhden silmissä ylimielinen, on toisen mielestä määrätietoinen, kunnianhimoinen ja menestynyt tekijä, joka ei ole jäänyt odottelemaan, että joku muu petaa tien hänelle, juuri tennistreeneistä palannut Yngwie toteaa selvää huvittuneisuutta äänessään.

– En ole nuoleskelija, tiedän täsmälleen mitä teen, en kaipaa kenenkään apua sen saavuttamisessa, olen ylipäänsä ollut oman onneni seppä enkä todellakaan aina sano tai tee sitä, mitä minun odotetaan sanovan tai tekevän.

– Tekeekö se minusta ylimielisen? Nykymaailman mittapuulla varmasti. Itse koen asian ennemmin niin, että valtaosa ihmisistä mielistelee kilpaa toisiaan ja elää siten jatkuvassa valheessa. Todellisuudessa he eivät koskaan uskalla olla sitä, mitä haluaisivat olla. Sellaiset muusikot eivät tee blueslevyä, jos tulevat sille päälle.

Kuva: Austin Hargrave

Enemmän kuin coveralbumi

Yngwien toteamus viittaa Blue Lightning -nimiseen coveralbumiin, jolla hän versioi monia vanhan liiton blues- ja rockklassikoita.

Yngwie-filtterin läpi soitetaan Jimi Hendrixiä, The Beatlesiä, ZZ Topia, Eric Claptonia, Deep Purplea ja The Rolling Stonesia, joiden kappaleet ovat saaneet vähintäänkin mielenkiintoisen, tietysti turboahdetun kasvojenkohotuksen.

Mr. Malmsteen, miten päädyitte julkaisemaan tällaisen coveralbumin juuri nyt, vuonna 2019?

– Ainoa etukäteen päättämäni asia oli se, jota ei tarvinnut päättää etukäteen: en halunnut missään nimessä tehdä tyypillistä jukeboxlevytystä, jonka coverversioissa ei olisi minkäänlaista omaa ideaa, Yngwie toteaa.

– Ihmiset ovat pyytäneet tai suorastaan vaatineet minua tekemään tällaisen albumin jo 20–30 vuoden ajan. En ole koskaan tarttunut siihen, koska minusta aika ei ole ollut oikea ja mielessäni ei ole ollut tarpeeksi montaa niin hyvää kappaletta, että haluaisin oikeasti julkaista niitä nimissäni kokonaisen albumillisen.

– Nyt Mascot Records ehdotti tätä levyä juhlistaaksemme yhteistyötämme, ja ajattelin, että hittoakos siinä. Vuosi 2018 tuntui hyvältä ajankohdalta palata muutaman ikivihreän kappaleen pariin. Osa niistä oli tuttuja keikoiltani jo vuosikymmenten takaa, osaa en ollut soittanut koskaan aiemmin ja osan keksin ottaa mukaan vasta levyä valmistellessani. En pitänyt levyn kanssa mitään kiirettä. Kävin välillä rundilla, palasin studioon äänittämään jonkin raidan ja tein taas keikkoja. Levyn teko oli ainutlaatuinen kokemus.

Kuva: Austin Hargrave

Tämä ei itse asiassa ole ensimmäinen kerta, kun Yngwie on julkaissut samantyyppisen albumin. Vuonna 1996 julkaistu Inspiration-levy piti sisällään Kansasia, Deep Purplea, Rainbow’ta, Jimi Hendrixiä, Scorpionsia ja Rushia Jeff Scott Soton, Mark Boalsin ja Joe Lynn Turnerin laulamana.

Mr. Malmsteen, miten suhtaudutte tähän 23 vuoden takaiseen coveralbumiin tätä nykyä?

– En oikeastaan pidä sitä edes varsinaisena albumina, vaikka se on sellaisena julkaistukin, Yngwie toteaa heti.

– Se on eräänlainen… soundcheck. Olin juuri rakentanut huippumodernin studion ja halusin tietenkin äänittää heti jotain, mutten ollut omien sävellysteni kanssa siinä vaiheessa, että olisin tehnyt Yngwie J. Malmsteen -levyn. Siispä poimin kappaleen sieltä, toisen täältä ja äänitin ne muutamalla otolla. Tein sitä mitä aina, eli toimin spontaanisti enkä miettinyt kauheasti etukäteen, tulenko käyttämään lopputulosta yhtään missään.

– No, hetken mielijohteesta syntyikin hemmetin hyvä levy, enkä sitten halunnut jättää sitä mihinkään arkistokaappiin makaamaan.

99,9-prosenttisen bluesia

Blues on metallin läheinen isoisä, mutta Yngwien salamannopea kitaratulitus on päällisin puolin kaukana siitä hillityn tunteikkaasta kitaratulkinnasta, josta lajityyppi tunnetaan.

Mr. Malmsteen, miksi Blue Lightning -albuminne rungoksi valikoitui juuri blues?

– Tiesin voivani osoittaa tällä albumilla, että kaikki rock’n’roll-bändit Queenistä Van Haleniin ja Deep Purplesta Rainbow’hun ovat 99,9-prosenttisesti bluesia. Ne vain sattuvat soittamaan bluesia raskaammin ja nopeammin. Sama pätee minuun. Sen, mitä sanotaan neoklassiseksi metalliksi, uumenissa on yhä 99,9 prosenttia bluesia.

– Tapani soittaa on ehkä rohkea, äärimmäinen ja sisältää enemmän nuotteja kuin bluesissa kuullaan usein koko levyn mitassa, mutta jos hajotat levyni skaaloihin, sieltä paljastuu bluesin ydin. Blues on kaiken metallin alku ja juuri.

Mr. Malmsteen, millä perusteella päädyitte valitsemaan levylle niinkin ikonisia kappaleita kuin The Rolling Stonesin Paint It Blackin, The Beatlesin While My Guitar Gently Weepsin ja Jimi Hendrixin Purple Hazen?

Kuva: Austin Hargrave

– Kaikkia levylle päätyneitä kappaleita yhdistää tietenkin se yksinkertainen seikka, että pidän niistä kovasti.

– Paint It Black oli yksi niistä kappaleista, joista levy lähti syntymään. Halusin sen ehdottomasti mukaan. Kappale on tavallaan silkkaa Rollaria, mutta harmonisemmalla twistillä. Se sopi minulle täydellisesti. Minun ei tarvinnut kuin ottaa kitara ja lähteä soittamaan, ja versioni oli narulla muutamia minuutteja myöhemmin.

– While My Guitar Gently Weeps on hieman samanlainen tapaus. Biisi on korvissani epätyypillistä Beatlesiä, mutta se sitoo muutamaan minuuttiin bändin melodisen nerokkuuden. Kuinka monelta bändiltä voi sanoa löytyvän paitsi kymmeniä hittejä myös kymmeniä kappaleita, joista olisi voinut ihan hyvin tulla hittejä?

– Purple Haze taas on kulkenut mukanani koko elämäni. Se on ensimmäisiä kappaleita, joita opettelin soittamaan, ja olen esittänyt sitä keikoillani vuosikymmeniä. Halusin improvisoida kappaleen uudesta kulmasta, enkä siksi ajatellut yhtään, miten olin tavannut soittaa sitä. Ei siis kannata odottaa liveversioni kaltaista vetoa.

Bonuskappaleineen neljäntoista raidan mittaiselle Blue Lightningille päätyi myös neljä Yngwien omasta kynästä syntynyttä kappaletta: levyn nimikkobiisi, 1911 Strut, Sun’s up Top’s Down ja Peace, Please.

Mr. Malmsteen, millaista oli säveltää kokonaan omia kappaleita näin legendaaristen klassikkojen joukkoon?

– Tiedätkö, ne syntyivät niin välittömissä tunnelmissa, etten osaa edes sanoa, miten sävelsin ne, Yngwie nauraa.

– Taisin vain saavuttaa oikeanlaisen bluestilan ja saada versioimistani kappaleista inspiraatiota omiin. Siten minä usein toimin. Saattaa olla, etten edes ajattele musiikin tekemistä kuukausiin, ja sitten sävellän levyllisen musiikkia hetkessä, ilman mitään suurta suunnitelmaa.

Omistettu yhdelle ihmiselle

Kun oikeat kappaleet oli valittu, oli aika lähteä sovittamaan niitä Yngwie-uskoon. Blue Lightningin sovitukset eroavatkin kappaleiden alkuperäisistä erittäin paljon. Jopa niin, että ne kuulostavat monin paikoin enemmän Yngwien omilta sävellyksiltä kuin covereilta. Onkin täysin makuasia, pitääkö näin radikaaleja ja soittajansa näköisiä versioita hyvän coveralbumin merkkinä vai ei.

Mr. Malmsteen, missä kulkee raja alkuperäiskappaleille kunniaa tekevien ja liian pitkälle vietyjen sovitusten välillä?

– Täsmälleen siinä, missä haluan sen kulkevan. Tämä levy on tehty vain minulle, Yngwie sanoo.

– Mitä ikinä musiikillani teenkin, lähestyn sitä samalla tavalla: haluan lopputuloksen olevan niin mahtava kuin juuri tuolla hetkellä suinkin on mahdollista. Menen studioon, tartun kitaraan, soitan kappaleet ja tiedän sessioiden päätteeksi tehneeni parhaani. Useimmiten se parhaani sattuu myös kuulostamaan hyvältä.

– En tunne paineita muiden taholta, mutta asetan niitä itse itselleni paljon. 7,6 miljardia ihmistä on mahdotonta miellyttää, mutta tiedän tehneeni jotain oikein, jos olen itse tekemisiini tyytyväinen.

Yngwie alleviivaa, ettei oikeastaan käytä coverien tapauksessa sanaa ”sovittaminen”, koska omissa korvissaan hän ei sovittanut mitään uusiksi. Kyse oli ennemmin siitä, millä tavalla ikivihreät kappaleet soitettiin.

Kuva: Austin Hargrave

– Esimerkiksi Smoke on the Waterin [Deep Purple] ja Forever Manin [Eric Clapton] kohdalla otin vain kappaleen ydinrakenteen ja -melodian, minkä jälkeen lähdin soittamaan biisiä puhtaasti tunteella. En ajatellut tippaakaan, miten erilainen kappaleen ”pitää” olla tai miten erilainen se ”saa” olla. Blue 

levyllä kuultava versio on äänitetty ensimmäisellä tai toisella otolla, eikä niitä ole lähdetty analysoimaan millään tavalla.

– Olen tehnyt tätä niin pitkään, että voin soittaa suoraviivaista rock’n’rollia, klassista musiikkia tai vaikka bluesia ja se tulee kuulostamaan Yngwie J. Malmsteenilta. Vaikka lähtisin soittamaan suoraan nuoteista, suljen pian silmäni ja soittimestani lähtee sitä musiikkia, jota kutsutte Yngwie J. Malmsteeniksi.

Soittaminen Yngwiellä on tietenkin enemmän kuin hallussa, mutta laulujen suhteen vaihtoehtoja olisi saattanut olla useampi kourallinen, mies kun on tehnyt aiemmin yhteistyötä esimerkiksi Tim ”Ripper” Owensin, Doogie Whiten, Jorn Landen, Mats Levénin ja Joe Lynn Turnerin kanssa.

Mr. Malmsteen, yllätyittekö siitä, millä tavalla lauluäänenne soi Blue Lightning -albumilla?

– Tiedän, että laulutapani eroaa aika paljon siitä, millaisina nämä kappaleet on totuttu kuulemaan, mutta se oli koko homman juju. Halusin tehdä Yngwie J. Malmsteen -levyn, ja se oli mahdollista vain, jos laulan itse.

– Näiden kappaleiden sanat ovat omiini verrattuna hyvin erilaisia, ja siksi niihin oli tietysti vaikeampaa löytää henkilökohtaista rajapintaa. Lopulta päätin menetellä laulujen suhteen samoin kuin kaiken muunkin: improvisoin ja katsoin miltä lopputulos kuulosti. Ja se kuulostaa siltä kuin olisin aina laulanut nämä kappaleet juuri näin.

Sähkökitara ja marsupino

Yli 40 vuotta aktiiviuraa ja 50–100 keikkaa vuodessa ei ole juuri hidastanut Yngwien tahtia, ja Blue Lightning -albumikin on vain pieni siivu miehen muiden metkujen ohessa. Viime aikoina Yngwie on esimerkiksi kiertänyt Generation Axe -rundilla, jolla ovat kitarasankaroineet myös Steve Vai ja Zakk Wylde.

Mr. Malmsteen, miten olette säilyttänyt intohimonne kitaransoittoon läpi kaikkien näiden vuosikymmenten?

– Erittäin hyvä kysymys… Eikös tämä ole tavallaan jokaisen kitaristin unelman elämistä? Olla menestynyt oman musiikkinsa ansiosta, tehdä elantonsa soitollaan ja nauttia siitä edelleen joka päivä, Yngwie naurahtaa.

Kuva: Austin Hargrave

– Minun kohdallani intohimon säilyminen johtuu siitä, etten ole jumahtanut pelkkään kitaransoittoon. Se ei ole koko elämäni ja minulla on muitakin intohimoja. Rakastan perhettäni, rakastan Ferrareitani, rakastan koiraani ja tenniksen pelaamista. Siinä vain muutama niistä asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi joka päivä.

– Toinen tärkeä juttu on, etten mieti asioita liian pitkälle eteenpäin. Olen tainnut tänäänkin käyttää aika monta kertaa sanoja ”improvisointi” ja ”spontaanius”. Tarkoitan sitä. Jos tekisin nyt albumin, se kuulostaisi ihan erilaiselta kuin se, jonka tekisin kahden viikon päästä. Olen aina halunnut pitää asiat tuoreina itselleni.

– Kun otan kitaran käteeni, joka kerta tapahtuu jotain uutta. Minulla on ehkä tavaramerkkisoundini, mutta se ei synny kaavoihin kangistuneista rutiineista. Saatan olla pian 56-vuotias, mutta tulevaisuudessa voin julkaista vaikka jazzalbumin, jos se sattuu juolahtamaan mieleeni.

Generation Axe -kokoonpanossa soittavat kitaristit eroavat toisistaan paljon. Steve Vai luottaa jos jonkinlaisiin moderneihin kitaraefekteihin, eikä Zakk Wyldekaan varsinaisesti sylje erilaisten pedaalien päälle. Yngwie puolestaan on tunnettu moderneista otteistaan, mutta hän on silti verrattain luomu soittaja.

Mr. Malmsteen, liputatteko henkeen ja vereen vanhan liiton kitaransoiton puolesta?

– Löysin oman soittotyylini, -tapani ja -soundini jo kauan, kauan aikaa sitten. Löysin jotain sellaista, mikä toimii täydellisesti, eikä sitä ole mitään järkeä lähteä sotkemaan millään ylimääräisellä. Siksi en ole koskaan lähtenyt korjaamaan soittoani tai musiikintekotapaani. Se ei ole rikki. Sitä ei tarvitse korjata.

– Generation Axe -kiertueen muut kaverit ovat huikeita kitaristeja mutta periaatteiltaan täysin erilaisia kavereita kuin minä. Zakk on paneutunut mallintaviin kitaravahvistimiin, ja Steve Vain keikat ovat todellisia audiovisuaalisia ilotulituksia. Minä uskon yhä siihen, ettei soittoani tarvitse kuorruttaa millään. Minulle riittää Stratocasterini, pino Marshallin vahvistimia ja 120 desibeliä elävää energiaa.

Kuva: Austin Hargrave

Tasainen keikkailu- ja levynjulkaisutahti pitää Yngwien mukavasti varpaillaan, eikä hän ole mielestään vielä lähelläkään uransa ehtoopuolta.

Mr. Malmsteen, miten paljon treenaatte kitaransoittoa kiertueiden ja studion ulkopuolella?

– Minun ei tarvitse treenata, koska tiedän osaavani täydellisesti sen, mitä kitarallani teen, sankari sanoo itsevarmasti.

– Osaan jo kaiken, mitä kitaristin tulee osata, ja aika paljon sen päälle. Saavutukseni puhukoot puolestaan. En puhuisi tästä sviitistä sinulle juuri nyt, jos en osaisi soittaa erinomaisesti. Soitin erinomaisesti 80-luvulla ja tulen soittamaan erinomaisesti 2020-luvulla, enkä aio muuttaa mitään siitä, mitä teen täysin oikein juuri tällä hetkellä. 

Julkaistu Infernossa 3/2019.