”Pääasia on, että olemme terveitä ja mentaalisesti oikeisiin asioihin keskittyneitä” – haastattelussa Cannibal Corpse -rumpali Paul Mazurkiewicz

Tältä pallolta ei löydy maineikkaampaa death metal -bändiä. ”Sitä vain tekee joka kerta parhaansa, sillä yhtenä päivänä tämä kaikki on ohi”, nöyrä Cannibal Corpse -rumpali Paul Mazurkiewicz tuumaa uuden levynsä julkaisun kynnyksellä.

Kuva: Alex Morgan

Floridakuolon tappavin ryhmä juhlii ensi vuonna kunnioitettavasti kolmikymppisiään. Jo 14. albuminsa Red Before Blackin julkaiseva, luvalla sanoen legendaarinen poppoo on omien sanojensa mukaan elämänsä iskussa ja valmiina tien päälle. Levyn promootiota meinasi tulla sotkemaan eräs vihainen naikkonen, mutta katastrofeilta onneksi säästyttiin.

Tampan metropoliin ei ollut iskenyt voimallista myrskyä sitten vuoden 1921. Hurrikaanit tapasivat valita toisen reitin ja kaupungissa alettiin luottaa tilastoihin. Niinpä alue onkin yksi kehnoimmin hurrikaaneihin varustautuneista maailmankolkista. Syyskuussa Floridan rannikolle ajautunut Irma katkoi tampalaisilta palmujen lisäksi virrat sekä ruuan ja polttoaineen saannin.

Tampa on myös Buffalosta aikoinaan saapuneen Cannibal Corpsen miehistön ja heidän perheidensä kotiseutua.

– Säikäyttihän se tietysti kovasti. Pelko levisi koko Floridan laajuudelta. Mietimme, että mitähän tässä oikein tulee tapahtumaan. Onneksi alueellemme ei kuitenkaan osunut mitään suurta, Paul Mazurkiewicz kiittelee.

– Alamme vasta palata normaalirytmiin. Talomme ja omaisuutemme säilyi, joten tyytyväinen tässä saa olla. Eihän tässä vielä silti olla kuivilla: hurrikaanisesonkia on jäljellä vielä pari kuukautta, joten sormet ristiin!

Moni muukin este on vuosien varrella ylitetty. Tästä puhuu puolestaan se tosiseikka, että amerikkalainen death metal voi paksusti. Bändit kuten New Yorkin Immolation, Incantation ja Suffocation sekä floridalaiset Deicide ja Obituary ovat edelleen voimissaan ja kaiken maailman grungeaalloista on puskettu lävitse. Jokainen bändeistä julkaisee uutta musiikkia ja keikoilla riittää porukkaa. Meno on lähes kuin vuosina 1989–96, jolloin koko kuoloskene oli rajuimmillaan.

Miten on, Paul, mistä tämä jatkuvuus ja tuotteliaisuus kohdallanne mielestäsi johtuu?

– Minusta on tietysti mahtavaa, että me kaikki olemme edelleen voimissamme! Oikeastaan meillä kaikilla menee paremmin kuin koskaan. Kohdallamme yksinkertaisin vastaus kysymykseesi on: me vain rakastamme tätä. Katsos, kun olimme nuoria, halusimme vain soittaa metallia. Intohimomme kohde on realisoitunut. Olemme todella onnekkaita, että voimme elää tällä. Bändistä on tullut rakkauden kohteemme lisäksi ydinbisneksemme, ja se on upea homma. Samalla se tarkoittaa, että voimme keskittyä musiikkiin sataprosenttisesti. Miksipä ei haluaisi tehdä parastaan, että matka voisi jatkua?

Reippaat tikarimiehet 

Kolme vuosikymmentä brutaalia death metalia on äärimmäisen kova saavutus. Paul kertoo, että koko ensi vuosi menee uuden levyn tiimoilta kiertäessä. Mitään juhlavuodesta muistuttavaa spesiaalipaitaa kummempaa ei ole tällä haavaa luvassa.

Itse täytät ensi vuonna 50. Joko maaliviiva horisontissa alkaa häämöttää?

– Pelkästään asian ymmärtäminen on täysin hullua. Sitten sitä alkaa miettiä, miltä tuntuu elää viisikymppisen kehossa, miltä tuntuu soittaa. Kun kerran menee hyvin, miksipä lopettaa jotain, mitä on tehnyt koko elämänsä?

– Kyllähän tässä vilkuilee rollingstoneseja ja rusheja, siellä ne vain painavat seitsenkymppisinä. Okei, eiväthän he soita death metalia, mutta musisoivat kuitenkin ja toteuttavat rakastamaansa asiaa. Ja hei: Lemmy rokkasi kunnes kuoli. Itse haluan jatkaa niin kauan, kun pystyn ja henkisesti kykenen. Enkä niin, että ”hei, tiedän että tämä on ollut jo aikaa sitten ohi, mutta en kykene lopettamaan”. Uskon että tiedämme, koska meidän on aika lopettaa. Olen tyytyväinen, että olen pysynyt terveenä ja sukurasitteitakaan ei ole. Siksipä en ihmettelisi, jos blastaisin vielä 65-vuotiaana. No okei, en ehkä blastaisi. Se jääköön nähtäväksi, hah.

– Kun ikää karttuu, sitä alkaa miettiä, paljonko aikaa on jäljellä. Emmehän mekään miettineet nuorempina tulevaisuutta. Ei todellakaan käynyt parikymppisenä mielessä, että tekisin tätä viisikymmenvuotiaana! Onkin upeaa pystyä soittamaan tämän ikäisenä. Koko bändi tuntee samoin: soitamme paremmin kuin koskaan, kirjoitamme parempia biisejä… Mutta fyysinen jaksaminen sitten taas… No, ei sitä koskaan tiedä. Tässä vaiheessa asioita kannattaa tarkastella päivä kerrallaan.

Paul Mazurkiewicz on soittotyylinsä puolesta vanhan koulun mies. Ukon paukutus on fyysistä hommaa, eikä soittoasentonsakaan täytä konservatorionormeja. Oletko joutunut muuttamaan tekniikkaasi vuosien varrella?

– Toki. Olen keskittynyt maksimoimaan lyöntivoimaani ja minimoimaan liikeratojani saadakseni soittooni optimaalisen tuntuman. Se on auttanut paljon. Enää en tunne olevani puhki keikan soittamisen vuoksi. Centuries of Torment -dvd:n [2008] aikaan dokumentoitu selkäongelmanikin meni – koputan tässä puuta – ohi. Olen venytellyt runsaasti ja vahvistanut selkääni, joten en ole kärsinyt mistään suuremmista selkäongelmista.

– Pääasia on, että olemme kaikki terveitä ja mentaalisesti oikeisiin asioihin keskittyneitä. Siksikin julkaisemme nyt vahvan Cannibal Corpse -levyn. Tai siis yhden parhaistamme. Olemme todella tyytyväisiä biiseihin ja koko lopputulokseen. Olemme jopa hieman sokissa siitä, kuinka hyvä levystä lopulta tuli! Sitä vain tekee joka kerta parhaansa, sillä yhtenä päivänä tämä kaikki on ohi. Homman jujuna on pitää hauskaa, ja sitähän tämä on ollut!

Rumpali kiittelee vuolaasti vahvaa fanikuntaansa. Sillä on ollut merkittävä osansa siinä, että kannibaalit ovat yhä keskuudessamme.

Täyttä Cannibalia

Kun kyseessä on jo 14. studiolevy, moni riffi ja biisi-idea on ehtinyt pyörähtää Cannibal-suotimen lävitse. Jouduitteko kaivelemaan riffiarkistoja uutta levyä kirjoittaessanne?

– Tiedätkö, meillä ei juurikaan ole käyttämättömiä riffejä lojumassa. Koko kirjoitusprosessi aloitettiin puhtaalta pöydältä. Näin on itse asiassa toimittu viime levyjen aikaan muutoinkin. Sinä muutamana kuukautena, mitä meille on suotu aikaa luomistyöhön, jokainen tuo äänittämänsä ideat esiin. Koska studioaikaakaan ei ole loputtomasti, parhaat ideat päätyvät levylle jo varhaisessa vaiheessa.

– Mehän emme ole koskaan kärsineet luovuudenpuutteesta! Koko uramme on rullannut tuttua kirjoittaminen–levyttäminen–kiertäminen-sykliä. Tiellemme ei ole kasautunut esteitä, ja jokainen bändin jäsen on ready to go -tilassa, kun toiminta alkaa.

Rumpali kuvaa biisien syntyprosessia sanalla ”jännittävä”. Pari vuotta levyjen välissä vain vahvistaa motivaatiota, sitä tiettyä jännitystä alkaa työstää uutta materiaalia. Kun bändikaverit toivat hänelle vuosi sitten uusia riffejään, Paul oli todella innoissaan lisäämässä niihin biittinsä.

– Aloitimme uuden levyn kehittelemisen heti edellisen kiertueen jälkeen. Viime vuoden elokuussa, kun kiertue alkoi olla lopuillaan, olin täynnä virtaa. Yleensähän kiertueen päätteeksi haluaa ottaa asioihin hetkeksi etäisyyttä. Nyt olin välittömästi kirjoitustilassa! En vain pystynyt lopettamaan, vaan käärin hihat heti syyskuussa.

Rumpali kertoo, että mitä vanhemmaksi hän on tullut, sitä enemmän hän tahtoo pitää huolta kunnostaan ja yleensäkin hyvinvoinnistaan. Siksikin uuden materiaalin kimppuun käymiseen riitti energiaa. Ensiksi syntyi kappale Destroyed without a Trace.

– Kaavailin biisin valmiiksi päässäni. Se oli vain riffejä vailla. Minulla oli tarkka kuva siitä, millaisia niiden tulisi olla. Pystyin siis soittamaan kappaleen läpi rummuillani ennen kuin olin edes esitellyt ideaani Robille [Barrett, kitara]. Rob lisäsi omat juttunsa, ja biisi oli valmis syys-lokakuun taitteessa 2016.

Kappaleita alkoi syntyä tavallista sähäkämpään tahtiin. Paul sanoo, että tällä oli vaikutusta myös hänen omaan soittoonsa. Keikoilla kypsynyttä virettä ei tarvinnut kaivella esille uudelleen.

Levyltä huokuu sopivanlaista old school -väreilyä. Mainitsen tästä esimerkkinä kappaleen Scavenger Consuming Death, jonka kitarariffit kuljettavat paikoin 90-luvun alkuun.

– Yeah, man, Paul innostuu havainnostani ennen kuin ehdin asetella lauseeni loppuun.

– Se tapahtui luonnostaan. Kappaleenkirjoitusvastuu jakaantui kolmelle tyypille: Alex [Webster, basso] teki neljä, Pat [O’Brien, kitara] neljä ja Rob kolme siivua. Hauskaa kun mainitsit tuon, sillä kolmikko oli säveltäessään kunnolla vanhan liiton viboissa! Se alkoi kuulua kaikissa levyn biiseissä.

– Kyllähän albumilla on havaittavissa tietynlainen kotiinpaluu: olemme jokainen ”thrashin tuotteita”. Toisaalta olemme vanhempia, ja nämä vanhan liiton hommat ovat syvällä meissä. Jos kuuntelet varhaisia äänityksiämme, olimme täyttä thrashiä. Ja sitten totaalista death metalia. Nämä vaiheet ovat sekoittuneet ja olemme nyt täyttä Cannibalia!

Itseluottamusta ja luottomiehiä

Cannibal Corpse on äänittänyt paljon klassisia kuolobiisejä ja levykokonaisuuksia. Jokainen hyvän deathin ystävä tuntee vaikkapa luun kurkkuun survovat The Bleeding- ja Bloodthirst-levyt (1994/1999).

Täytyyhän teillä olla jokainen kerta hirmuinen rimanylityspaine, kun alatte työstää uutta levyä!

– Kyllä, joka kerta, Paul myöntää. – Mutta luotamme itseemme: tiedämme jo biisinkirjoitusvaiheessa, että tästä tulee hyvä ja se valmistuukin vielä ajallaan. Kun jokainen on mukana täydellä sydämellä ja yrittää parhaansa, pääsee tilanteen herraksi.

Kappaleentekoprosessi on toki vuosien mittaan muuttunut. Ennen muinoin kokoonnuttiin treenikselle jammailemaan koko bändin voimin ja biisit alkoivat kehkeytyä sitä kautta.

– Se oli juuri The Bleedingin aikoihin, kun aloimme muuttaa työskentelytapaamme. Alex esimerkiksi halusi kirjoittaa kappaleitaan itsekseen. Tämä oli meille silloin uutta, mutta nyt siitä on tullut meille normitoimintaa.

– Jokaisella on oma visionsa kappaleistaan, joten ne ovat alusta lähtien immuuneja ulkopuolisille ehdotuksille. Mutta miksipä ei, kun jokainen tekee niin hienoa kamaa! Itse olen tietysti poikkeus, koska olen rumpali. Tarvitsen kaverikseni jonkun, ja viime aikoina Robista on näyttänyt tulleen se tyyppi.

Red Before Blackin tuotti vanha luottomies Erik Rutan. Paul kertoo, että hänestä on tullut tärkeä osa Cannibal-soundia, ja onhan Erik death metal -jamppa henkeen ja vereen. Mies on paitsi seivästellyt Morbid Angelissä ja omassa Hate Eternal -yhtyeessään myös tuottanut kolme muutakin onnistunutta Cannibal Corpse -albumia.

– Hän tuntee lajin ja etenkin dm-kitaroinnin mielestäni paremmin kuin kukaan. Olemme työskennelleet suunnilleen kaikkien tunnettujen death metal -tuottajien kanssa, ja jokainen heistä on paitsi huipputyyppi myös tehnyt hienoa jälkeä. Mutta Erik oli luonnollinen valinta. Kun halusimme levylle hieman raastavamman kitarasoundin, hän ymmärsi välittömästi, mitä lähteä hakemaan.

Työvälineet veressä

Jos Cannibal Corpse on tunnettu rujosta louhinnastaan, sen pahamaineiset sanoitukset ovat aina herättäneet vähintään yhtä suuren huomion. Mistä lähditte etsimään innoitusta murhatarinoihinne tällä kertaa?

– Kirjoitin itse puolet levyn sanoituksista. Mielikuvituksen penkomistahan se näinä päivinä on. Ensiksi tulee ajatus biisin nimestä, mistä sitten etenen. Joskus joudumme pyörittelemään eri vaihtoehtoja. Pat ehdotti yhden biisin nimeksi Remaimediä, ja se vaihtui toiseksi, kunnes päädyimme lopulta pitämään sen.

Mahtava biisinnimi, muuten!

– Haha, jep, siksi pidimme sen. Mutta mietin, mitä ihmettä kirjoitan biisin tekstiksi. Sitten keksin idean Mel Gibson -leffa Apocalypton tyylisestä brutaalista ja primitiivisestä viidakkoheimosta.

Entäpä Heads Shoveled Off? Hetkinen, tässähän on sisarbiisi Hammer Smashed Facelle! Vain surmatyön instrumentti on vaihtunut.

– Totta muuten, Paul naurahtaa. – Tässäkin kohtaa keksin ensin nimen, ja sitten Pat kertoi, että hänen Vietnamissa taistellut setänsä todellakin katkoi sotilastoverinsa kanssa joltain pään irti lapiolla. Tokaisin vain Patille, että kiitos ideasta. Kappaleen ensimmäinen rivi oli valmiina: ”Back in Nam/he killed the man/the shovel was used to cut his head off.” Se oli samalla ensimmäinen kerta, kun pohjasin sanoitukseni todellisen elämän tapahtumiin.

– Levyn nimi tuli mieleeni keskellä yötä. Oli noustava sängystä ja kirjoitettava se heti ylös. Soitin aamulla Patille: ”Hei, levyn nimi voisi olla Red Before Black.” Pat piti ajatuksestani, eikä muillakaan ollut mitään sitä vastaan. Saati sitten muuta ehdotusta. Itse asiassa rankutin heille jatkuvasti tätä titteliä, minusta siinä vain on jotain. Sehän siis yksinkertaisesti tarkoittaa mitä näkee, kun tulee tapetuksi väkivaltaisesti: punaista ennen täyttä mustaa. Otan täyden vastuun, jos otsikkoa vihataan, mutta luulenpa että asia on päinvastoin.

Elämme hulluja aikoja, joten luulisi, että tosielämän kauhu-uutiset Meksikon kartelleista ja Isisin propagandavideoista uisivat myös Cannibal Corpsen kappaleisiin. Näin ei kuitenkaan ole.

– Nääh, man. En ole yhtään poliittisesti suuntautunut tyyppi. En todellakaan halua sitä musiikkiini. Enkä uskontoakaan. Onhan meillä menneisyydessämme muutama uskontoa kritisoiva kappale, jos niitä sellaisiksi haluaa kutsua. Mutta meidän juttumme pitää olla fiktiota, mieltemme tuotetta.

Miltä muuten tuntuu olla Cannibal Corpsen rumpali, tuhansien nuorten kannuttajien roolimalli?

– Huh, todella siistiltä…

Paul hämmentyy selvästi.

– Onhan se nyt aika kreisiä. Jos on itse onnistunut jossain, on uskomatonta, että sitä kautta voi vaikuttaa positiivisesti jonkun muun soittoon tai bändiin. Puhun nyt myös koko bändin suulla: otamme kiitokset nöyrinä vastaan.

Julkaistu Infernossa 9/2017.