”Pakolla tai väkisin ei tehdä mitään” – haastattelussa kotimainen Status Abnormis

Omalaatuista metallia parin levyn verran työstänyt Status Abnormis palaa entistäkin sekavampana. Kaiken kaaoksen seassa kulkee kuitenkin punainen lanka.

Kuva: Joke Alasaari

Huntress-ep vaikuttaa aiempaa tuotantoanne häiriintyneemmältä ja teatraalisemmalta. Allekirjoitatteko tämän? 

– Häiriintynyt soundi, jos sitä niin haluaa kutsua, on ollut mausteena alusta asti – ei kuitenkaan täysin tietoisena ratkaisuna tai pakollisena osana kokonaisuutta. Tietty viehätys kierompaan toteutukseen kulkee mukana automaattisesti. Huntress on yhtä aikaa meidän sekavin mutta selkein kokonaisuus, ainakin omaan korvaan. Teatraalisuus on kyllä tarkoituksellista, kitaristi-laulaja-konemies Nikke Kuki aloittaa. 

– Amor Fati [2015] on mielestäni häiriintynein Status-levy. Huntressilla on samoja elementtejä, koska samojen ihmisten tuotoksiahan nämä ovat. Teatraalisuutta ei välttämättä ole muita levyjä enempää, mutta se tulee esiin eri tavalla, koska materiaali on niin erilaista verrattuna aikaisempaan, rumpali Antti Teirioja jatkaa. 

Kuka tai mikä on ep:n nimessä mainittu Metsästäjätär? 

– Metsästäjättären tarina alkaa, kun salaperäinen kultti kutsuu kosmisen henkiolennon auttamaan ihmiskuntaa ottamaan seuraavan askeleen eteenpäin. Aloituskappaleessa Kalpeaksi nimetty henkiolento menee kuitenkin vaatimuksissaan liian pitkälle, joten hänet vangitaan ihmisuhrin ruumiiseen ja suljetaan syvään hautaan. Tuloksena on kärsivä ja omaan mahdottomuuteensa hajoava olento, siis Metsästäjätär, joka haluaa kostoa. Ihmiskunta ei mahda tällaiselle voimalle mitään ja kaikki menee Status-tyyliin päin helvettiä. 

Linjaanne on hankala määritellä. Millaiseksi kuvailette musiikkinne? 

– Jokainen lokeroikoon miten lystää. Metallimusiikkia se ainakin on, sen voi sanoa varmaksi. Industrial-elementeillä höystettyä nakkikeittoa, Nikke määrittelee. 

– Alt-death on ehkä paras leima, jonka keksin. Pakka tuntuu kyllä sekoittuvan levy levyltä entistä pahemmin, mutta ei se ole minua haitannut. Monipuolista musiikkia on kiva soittaa, Antti peesaa. 

Teettekö ihan tarkoituksella mahdollisimman haastavaa kamaa? 

– En sanoisi, että se on mikään väkinäinen pakko olla vaikeasti lähestyttävää tai antimainstreamiä. Sitä tekee sellaista kamaa mitä haluaa itse kuulla, soittaa ja laulaa, Nikke pohdiskelee. 

– Pakolla tai väkisin ei tehdä mitään. Sävellystyön alussa saattaa olla löysiä ääriviivoja kokonaisuudesta, ja jos sanoituksissa on jotain yhtenäistä teemaa, se saattaa vaikuttaa sävellyksiin, Antti lisää. 

Juurenne juontavat Suomen kovimmalle lestadiolaisvyöhykkeelle. Millaista oli nuoren hevimiehen elämä Ylivieskassa? 

– Itse olen Nivalasta, mutta varmaan aika sama ”leikkaa tukkas ja *insert todella huono herjaus here*” -meininki molemmissa. Kaiken maailman pieneläintenrituaalimutiloijaksi ynnä muuksi sai kuulla ryhtyneensä. Se oli piristävää, kun muut tiesi asioistasi paremmin kuin sinä itse, Nikke nostalgisoi. 

– Jälkikäteen ajateltuna kaikki meni ihan hyvin, vaikka teini-iässä saattoi tuntua toiselta. Yläasteella tuli kommenttia tukan pituudesta ja muutakin kuittailua, mutta musiikkihommat ja samanhenkinen kaveriporukka auttoi tosi paljon. Opettajatkin näki Rotten Sound -hupparin ohi, kun todistuksiin tuli hyviä numeroita ja oli muutenkin asiallisesti, Antti jatkaa. 

Kitaristi Jere Kyrö harppaa heittämään loppukaneetin. 

– Aikaa ennen Statusta ja Nikkeen tutustumista paukutettiin Antin kanssa tykitystä: ainoastaan bläkkis oli aitoa. Päästiin näpäyttään naljailijoille, kun soitettiin Deathin Crystal Mountain yläasteen bändikatselmuksessa, minkä jälkeen ruokalassa kysyttiin: ”Ootteko te niitä saatananpalvojia ja kirkonpolttajia?” No, ei oltu. 

Julkaistu Infernossa 2/2018.