Ystävänpäivän yönä mereltä on puskenut lunta rannikolle oikein huolellisesti. Suomi lakkoilee ja maailma on miltei radaltaan. Mutta peloton toimittajanne suuntaa lippa ojossa kohti eteläsuomalaista pikkukaupunkia tavoitteenaan jututtaa erästä tämän maan äärimetallin pioneeria.
Aikani haahuiltuani osoite löytyy ja oven tulee avaamaan levynkansista tuttu hahmo, Taneli Jarva, 49. Päätä myöten tatuoitu herrasmies paiskaa tulijalle kättä.
– Terve. Tane.
Sisälle siirryttyämme saapunutta tervehtimään kiiruhtaa Jarvan kaksi sileäkarvaista mäyräkoiraa, Mefisto ja Rusina. Heillä on kovasti asiaa uudelle tuttavuudelle, ja neljä vetistä mantelisilmää tuijottaa vetoavasti vaatien leikkimään. Mutta nyt ei leikitä, nyt jutellaan. Sori vaan, pikkuheput.
Jarva on toiminut mittavan siivun elämästään tatuointitaiteilijana. Tästäkin aiheesta voisi jutella vaikka millä mitalla, mutta nyt on tarkoitus käydä läpi eteläsuomalaistuneen oululaisen pitkää ja monipuolista musiikillista uraa.
Vakavammin soittohommat alkoivat Sentencedissä, sitten kuvioihin tuli basistin pesti uransa vimmaiseen kiitoon kiihdyttäneessä Impaled Nazarenessa. Pistettiin alulle omaehtoinen The Black League, Motörheadin henkeä kumartava Poison Whisky, pompoteltiin alataajuuksia doomaavassa Friends of Hellissä ja protokuolettavassa Diavolosissa. Viimeisimpänä muttei suinkaan vähäisimpänä uuden levynsä Post Festumin julkaisi rehellisen raaka ja akustisvoittoinen T. Jarva and the Dark Place.
Tässäpä siis mies, joka on tehnyt ja nähnyt. Mutta saiko kaikki alkunsa heavy metalista?
– Kyllä se lähti jo aikaisemmin, nyt kun tätä olen viime aikoina muistellut. Mummolassa polkuharmonia polkiessa halusin vaan saada ääntä ulos, löytää jotain järkevän kuulosta niistä. Toisessa mummolassa oli sellanen arkaainen halpiskosketinsoitin rumpukoneella. Sitä mökää oli vaan ihan huikeeta tehdä. Musiikinkuuntelun suhteen mania lähti Iron Maidenin Killersistä, kun mä olin kahdeksanvuotias.
Vakavampaan musiikintekemiseen lähtösysäyksen antoi yllättävä taho.
– Saan kiittää Esa Pulliaista siitä, että oon saanut ensimmäisen sähkökitarani. Joulun ja uuden vuoden välillä 1989 Agentsilla oli keikka Oulussa. Pulliainen seurusteli silloin serkkutyttöni kanssa ja he olivat viettämässä iltaa meillä. Äitini sanoi Esalle, että meepä Tanelin huoneeseen, hän on soittomiehiä ja kiinnostunut kitaroinnista. Mulla oli vaan sellainen kusinen Landola, missä oli helvetin paksut teräskielet. Pulliainen tuli sinne pienissään, väänteli potikoita ja ähisi ja kähisi. Jossain vaiheessa se sano: ”Ei tätä saa vireeseen. Polje toi paska hankeen ja sano mutsilles, että ostaa sulle oikeen skeban!” Seuraavalla viikolla mä täytin 15 vuotta ja sain ensimmäisen sähkökitarani lahjaksi.
Ja kitara soi, yhä kireämmin. Äidin ihmetykseksi Tanelin huoneesta alkoi kuulua Slayerin ja Bathoryn riffejä. Jarva kiteyttää lopputuleman vaatimattomaan sävyyn.
– Johonkin se johti.
Tuomittuna kulkemaan
Ensimmäisestä kahdeksasta vuodestaan suurimman osan Jarva vietti Italiassa, koska arkeologi-isän työt olivat saapasmaassa. Suomen ja Italian väliä matkattiin perheen kanssa 16-vuotiaaksi asti, kunnes bändihommat alkoivat viedä 1990-luvun taitteessa mukanaan. Maisemien lisäksi vaihtui instrumentti.
– Basso oli pakko löytää siinä vaiheessa, kun Sentenced halusi mut basistiksi. Mä olin piirrellyt bändille jotain flyereitä, ja Miika [Tenkula, kitara] oli mun pikkuserkku. Me ei tosin tunnettu, mutta meillä oli yhteinen serkku Tomppa, jonka kanssa mulla oli omia soittohommia. Tomppa teki pienlehteä ja sai kytkytettyä minut kirjottamaan sanotuksia bändille. Ne tiesivät, että mä rämpytän kitaraa. Se ei ollut koskaan mun instrumentti, se ei ikinä mennyt sitä Bathoryn riffiä pidemmälle.
Tuli kiire, sillä kuukautta ennen ensimmäisen albuminsa äänittämistä 16-vuotias Tane oli yhtäkkiä Sentencedin basisti soittamatta koskaan aiemmin koko instrumenttia. Lokakuussa 1991 yhtye suuntasi pohjoiseen Tico Tico -studiolle äänittämään debyyttinsä Shadows of the Pastin.
Kemissä studiotaan pyörittävä Ahti Kortelainen on ruuvannut niin monen merkkilevyn äänet sen verran sopivasti kohdilleen, että jo varhaisessa vaiheessa puhuttiin ”Tico Tico -soundista”. Mutta onko sellaista oikeastaan olemassa? Jarvalla on tähän näkemys.
– Vaikka studiolla oli käynyt hc- ja perinnehevibändit meitä ennenkin, käsittääkseni Sentenced ja Impaled olivat studion ensimmäiset nopeammat ja raskaammat yhtyeet. Siihen aikaan siis modernimpaa metallisuuntausta. Ahtin vahvuus oli, ettei sillä ollut mitään käsitystä, mitä me oltiin tekemässä. Joten se ruuvasi soundit sen kuuloisiksi, miten se ajatteli, että niiden pitäisi toimia. Sillä ei ollut mitään templatea Morrisoundilta tai Sunlightilta. Siksi siitä tuli käsite: homma keksittiin sitä mukaan, kun mentiin. Tico Tico -levythän ei kuulosta samalta. Ahti oli meille onnenkantamoinen. Riittävän avoin, humppataustastaan huolimatta.
Vai juuri siitä johtuen?
– Ehkä just siksi. Ei ollut rasitetta yrittää saada mitään Metallica-soundia, koska sitä ei oltu hakemassakaan.
Tuohon aikaan Bossin HM2-pedaali oli kova sana. Kun loota yhdistettiin nupit kaakkoon käännettyyn vahvariin, saatiin aikaan niin sanottu ruotsisoundi. Te ette sitten lähteneet tähän kelkkaan?
– Eihän meillä kellään ollut sitä. Eikä tiedetty koko pedaalista. Jos oltais tiedetty, ehkä se oltais sinne ruuvattu. Mutta onneksi sitä ei ollut. Temelä [Tenkula] ei ole tähän sanomassa mitään, Lopakka [Sami, kitara] osais varmasti kertoa.
Näiden aikojen Kemi–Oulu-akseli tarjosi kovan kattauksen äärimmäisen tiukkaa ja lahjakkaasti toteutettua death- ja black metalia. Lujat perustat oli toki valettu jo hardcore-retkue Terveiden Käsien ja thrash-pumppu Faff-Beyn toimesta, kuten Jarva muistuttaa.
– Reilun kolmen vuosikymmenen jälkeen täytyy ihmetellä, miten siinä sellanen keskittymä olikin. En nyt sanoisi, että siinä oli lahjakkuutta, mutta pirunmoista asennetta ainakin.
Kyllä sitä lahjakkuuttakin taisi olla ripaus…
– Tenkulan Miikalla toki. Luttisen Kimmo oli hyvä biisintekijä. En mä meistä muista tiedä… me osuttiin oikeeseen paikkaan oikeeseen aikaan.
Samaan aikaan Jarva bassotteli Impaled Nazarenessa, jossa hän vaikutti kitaristi Jarno Anttilan kanssa ”hired hands -pohjalta”, kuten mies itse asian muotoilee. Jarva näkee, että ”Impukat” oli aina Luttisen veljesten, Mikan ja Kimmon, bändi. Muut olivat mukana vapaamatkustajina pitämässä hauskaa. Tai ikävää, päivästä riippuen.
– Oli se teinipojalle yhenlainen tulikaste. Näissä bändeissä vietin musiikkiurani ensimmäiset viisi vuotta, 16-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. North from Heren [1993] sessioissa täytin 18, ja kun Amok tuli pihalle 3.1.1995, täytin seuraavana päivänä 20. Kun tämän laittaa kontekstiin, siis miten helvetin nuoria me oltiin… se on aika absurdia.
– Ymmärrän, että mut muistetaan näistä asioista, ja hyvä että muistetaan jostain. Mutta uusien juttujen yhteydessä en ole halunnut alleviivata näitä sen koommin. Molemmilla bändeillä on ollut pitkät urat mun jälkeenkin. Mutta niinhän tää kuvio menee: Paul Di’Anno on Iron Maidenin eka laulaja ja Bon Scott AC/DC:n. En sano muuta.
Tie vei, tie opetti
Sentencedin Amok-albumi vei nuoret miehet maailmalle. Jarvalle kolmen kiertueen rumbaa kesti vuoden verran. Sitten vastaan iskivät oman elämän kylmät realiteetit. Oltiin ensimmäistä kertaa ammatillisessa tilanteessa, jossa oli aika miettiä seuraavia siirtoja.
– En vaan pystynyt jatkamaan sillä tiellä. Mulla oli niin sekava siviilielämä, ja tietenkin alkoholiakin kului jonkin verran. Nykymittapuulla voisin pitää parikymppistä itteäni nuorena alkoholistina.
Mukavaan, sujuvaan ja onnistuneeseen maailmalla kiertämiseen eivät sovellu mieltä nakertavat henkilökohtaisen elämän kitkat. Jarvalla sen hetkistä elämää hankaloitti vaikea tilanne tyttöystävän kanssa.
– Lastentauteja, jotka olisi voinut ratkaista kypsemmin, jos olisi ollut kypsempi. Mutta mä ajattelin, että Impaledista lähteminen tavallaan helpottaisi taakkaa sen verran, että olisin pystynyt jatkamaan Sentencedissä.
Mutta niin ei käynyt. Taneli kuvaa lähtöpäätöstä hyvin kivuliaaksi.
– Se rassas ainakin vuoden verran aika vitusti. Ehkä se aiheutti jonkinlaista masentuneisuutta, vähintäänkin. Se oli niitä ratkaisuja, joita pöljä pojankloppi tekee turhan impulsiivisella otteella. Kyllä mä kateellisena seurasin molempien bändien tekemisiä.
Sentenced nousi listoille saavuttaen suurempaa menestystä melodisemman ja kaupallisemman linjansa ansiosta.
– Totta kai se söi miestä, kun ajatteli, että siinä ois voinut olla mukana ite. Mutta enemmän vitutti se, kun näki Lehtosaaren Janin esittelevän valokuvia, joissa se on koalakarhu sylissä jossain Uudessa-Seelannissa Impukoitten kiertueella. Nehän kiersi Japanit ja Meksikot silloin kanssa, ja kyllä se vähän pisti miettimään valintojaan. Mutta se oli oma valinta silloin. Ehkä ne ratkaisut mahdollisti sen, etten mä polttanut kynttilääni loppuun jo varhaisessa vaiheessa.
– Se, että mä jätin nuo molemmat bändit niin varhaisessa vaiheessa, pelasti mut suosiolta. Sen vuoksi olen voinut tehdä aina ihan mitä haluan, musiikillisesti ja muutenkin.
Toinen lattialla jutustavista mäyräkoirista hyppää Jarvan syliin. Hän tuumii koiraa silitellessään, että syy-seuraussuhteet näkee nyt selkeämmin. Valinnoista, jotka joskus tuntuivat vaikeilta, myöhemmin jopa vääriltä, osaa olla kiitollinen.
– Nyt ne käyvät absoluuttisesti järkeen, kokonaismatkaa ajatellen.
Anomalioita ja myrkkyviskiä
Vuosituhannen vaihteessa Suomessa koettiin Nightwishin ja Children of Bodomin johtamana todellinen uuden sukupolven metallibändien hyökyaalto. Jarva oli vetänyt hetken happea ja palasi tositoimiin uuden yhtyeensä The Black Leaguen kanssa.
Pumppu pantiin tulille kera Impaled-kannuttaja Kimmo ”Sir” Luttisen vuonna 1997, ja debyytti Ichor julkaistiin Spinefarmin toimesta syyskuussa 2000.
Kyseessä olivat vuosikymmenen ja viiden albumin mittaisen matkan alkuaskeleet.
– On hauskaa, että sitäkin levyä aletaan pitää nyt jossain arvossa, klassikkona ja kulttilevynä. Silloin aikoinaan se ei kiinnostanut ketään. Mä jotenkin kuvittelin, että voin jatkaa uran kehityksen kannalta siitä mihin jäin. Mutta kyllä se on niin, että kun juna on mennyt, sitä ei saa enää kiinni. 2000-luvulle mentäessä tultiin kuitenkin sen verran erilaiseen maailmaan, ettei se vaan lähtenyt lentoon omien eikä levy-yhtiön odotusten mukaisesti.
Uudet tulokkaat lensivät kovaa ja korkealla – etenkin, kun verrataan pioneerien silloisiin tekemisiin. Sekin oli osaltaan peiliin katsomisen paikka.
– Sai olla tyytyväinen, että pääsi edes tekemään levyjä. Mistään kaupallisesta menestyksestä ei ollut puhettakaan. Se mahdollisti sen, että Liigan kanssa tehtiin sellaisia musiikillisia ratkaisuja kuin mieleen juolahti. Ehkä välillä vähän liikaakin, mentiin äkkiväärästi rockin suuntaan. Mutta juuri tämä on hienoa. Kun studioon laitetaan nuoria miehiä vailla minkäänlaista itsekritiikkiä ja joku maksaa viulut, syntyy tällaisia anomalioita.
– Mun nähdäkseni jokaisella bändillä on elinkaari. Kun on tultu siihen pisteeseen, etteivät pienet korjausliikkeet nosta mihinkään uuteen kukoistukseen, on ymmärrettävä pistää homma pakettiin. Eikä tässä puhuta mistään musiikillisista erimielisyyksistä, mulla ei ole koskaan ollut soittokaverien kanssa ongelmia. Mun oli vaan pakko todeta, etten löytänyt minkäänlaista inspiraatiota jatkaa sitä. Jälleen kerran: koska ei ollut menestyksen taakkaa harteillaan, ei tarvinnut miellyttää ketään muuta kuin itseään. Saattoi siirtyä seuraavaan hommaan.
The Black League laskettiin multiin viiden albumin jälkeen syksyllä 2014.
– Sen tiesin kyllä, että Maiken [Valanne, Faff-Beystä ja Terveistä Käsistäkin tuttu kitaristi] kanssa haluan tehdä jotain sen jälkeenkin. Seuraava askel oli yksinkertaistaa asioita ja pistää pystyyn voimatrio Poison Whisky.
Lemmy Kilmister oli meille kaikille kuolematon hahmo, rockin elävä ja hengittävä ilmentymä. Mutta niin vain kolkko lautturi saapui Hollywoodiin ja talutti vanhan kapteenin matkaajaksi tuonelan paatille. Lemmyn poismeno joulukuussa 2015 oli iso kolaus koko rockmusiikkia seuraavalle maailmalle, niin myös Taneli Jarvalle.
– Motörhead-vaikutteet olivat ihan tietoinen valinta. Kun Lemmystä aika jätti, oli tarve lähteä kunnioittamaan mestarin lähestymistapaa musiikillisesti. Lemmy oli vakio lapsesta asti, ja kun yksi aamu herää ja tätä hahmoa ei enää ole, se veti oikeasti vakavaksi. Tietenkään sitä ei voi verrata lähimmäisen kuolemaan, mutta enemmän se vaikutti kuin yhdenkään muun julkisuuden henkilön kuolema, ennen tai jälkeen. Lemmyjä oli vain yksi.
Kaaoksen siemenet
Kelataan kymmenkunta vuotta taaksepäin. Vuonna 2004 nimittäin koettiin yhden levyn mittainen erikoistapaus. Porukka totteli nimeä Chaosbreed ja julkaisi albumin nimeltä Brutal.
Kyseessä oli todellinen kotimaisen äärimetallin superjengi. Kitaroita kurittivat Amorphisin Esa Holopainen ja Moonsorrow’n Marko Tarvonen, näkemyksekkäät rummut paukutti musiikkijournalistina tunnettu Nalle Österman, bassossa oli Amojen Oppu Laine ja laulut hoiteli himaan Taneli Jarva.
Pitäisi lähteä? Muuten lähti! HM2:kin kävi kuumana.
– Joku sanoikin, että onpa helvetin harhaanjohtavaa, että suomalaiset tekevät näin ruotsalaiselta kuulostavaa death metalia. Mä yritinkin tuoda siihen omalta osaltani vähän Autopsya. Kyllä se on vahvimpia levyjä, joilla mä olen ollut mukana. Mutta ei huolta, paluuta ei ole luvassa. Katotaan sitten, kun julkaisusta on 30 vuotta.
– Tutustuin näihin hahmoihin paremmin, kun muutin Helsinkiin vuonna 2001. Death metalin tekeminen about kolmikymppisenä lähti Chuck Schuldinerin muistokeikalta. Mä kävin vetämässä pari biisiä, Oppu oli bassossa ja Alexi Laiho vieraili. Selkeästikin meillä entisillä deathmetallisteilla oli palo saattaa loppuun jotain mikä jäi kesken. Mulla niin oli Shadowsin jälkeen, ja uskoisin, että sama mielenlaatu oli muillakin.
Mutta hetkinen. Eikös teillä ollut Sentencedin ja Amorphisin välillä jonkinlainen kilpailuasetelma silloin alkuvuosina?
– Mä luulen, että siinä oli kyse pohjoisen peräkylän junttien asenteesta ”stadilaisia isottelijoita” kohtaan. Pikkupoikien kuviteltu vastakkainasettelu, Jarva naurahtaa leppoisasti.
Seuraavana vuonna oli luvassa vanhan bändisi kuoppajaiset, kun Sentenced soitti viimeisen keikkansa kotikonnuillaan Oulussa. Millainen kokemus se oli?
– Aika jurrinen. Se eka lämmittelyilta meni hyvin, mutta kun oltiin vedetty Laihialan [Ville, Sentencedin myöhempi laulaja] kanssa viinaa aamuyhdeksään, punnittiin kumpi meistä on ammattilainen ja kummalla taas krapula yllätti esiintyjän. En ole itte kattonu enkä kuunnellut sitä levyä. Mutta jotkut tykkää.
Helvetin ystävistä omaan ääneen
Viimeisen parikymmentä vuotta Taneli Jarvalla on pitänyt haipakkaa niin tatuointihommien kuin eri bändiprojektien tiimoilta. Yksi porukoista on doom-bändi Friends of Hell, joka julkaisi samannimisen debyyttinsä pari vuotta sitten. Uutta levyä pukkaa huhtikuun alussa.
– Bändin pääpiru on Tas Danazoglou, entinen Electric Wizardin basisti. Hän on pitkän linjan tatuoija ja niissä kuvioissa eräänlainen esikuva meikäläisellekin. Jossain vaiheessa tuli puhetta, että meidän pitää tehdä musiikkia yhdessä. Ensimmäinen yhteinen projekti, missä mä olin mukana, oli Diavolos-niminen proto-death-bändi.
Friends of Hellin debyytillä lauloi Revered Bizarresta parhaiten tunnettu Sami ”Albert” Hynninen, joten porukka oli puoliksi suomalainen. Hynninen jättäytyi pois omien hommiensa vuoksi, mutta Tas päätti jatkaa doomailua. Tiedostot vaihtoivat omistajaa ja Taneli soitti bassot tuleva levylle. Uudeksi laulajaksi tuli Nifelheimin Per ”Hellbutcher” Gustavsson.
– Miehen tulkinta on hyvin erilaista kuin voisi odottaa. Sillä on vahva, kuulas heavy metal -ääni.
Jarvan oma ääni yllätti T. Jarva and the Dark Place -yhtyeen helmikuussa julkaistulla Post Festum -levyllä. Miehen syvä baritoni tulkitsee tummasävyiset akustiset alt country -kappaleet täynnä sydänverta ja niin, että levyä on pakko pysähtyä kuuntelemaan.
Tällainen musiikin aikaansaama vaikutus on näinä hektisinä internetaikoina harvinainen. Kappaleet ovat henkilökohtaisen ja rehellisen kuuloisia, paikoin jopa herkkiä ja emotionaalisesti raakoja. Onko tässä sooloyhtyeesi?
– Ei niin voi sanoa. Se kantaa mun nimeä, koska mä olen solisti, Jarva täsmentää.
– Kyseessä on kollaboraatio minun ja Sami Hassisen [kitara] välillä, materiaali on syntynyt 2018. Soitimme ensin duokeikkoja ja covereita, muun muassa Cohenia, Nick Caveä ja Mark Lanegania. Uusi alku siinä mielessä, etten minäkään ollut akustista soitellut. Se oli ajanut mulle siihen saakka sisustuselementin virkaa, Jarva sanoo ja vinkkaa seinällä roikkuvan meksikolaistyylisesti koristellun akkarin suuntaan.
Mies jatkaa, ettei ole kokenut vastaavaa löytämisen riemua sitten metallimusiikin soittamisen opettelun.
– Tutustuin biisintekemiseen yksinkertaisimman kautta. Huomasin, että kaikki mun suosikkibiisit menee samoista soinnuista, ne vaihtaa vaan paikkaa. Niistä saa aikaiseksi melkein mitä vain. Tämä vaihe jäi varhaisnuoruudestani välistä. Covereista oli lyhyt askel lähteä tekemään omaa materiaalia samalla alustalla.
– Levy ei tietenkään ole päiväkirja, fiktiivistä kertojanääntä ei pidä sekoittaa esittäjän ääneen. Mutta kyllä se aika pitkälle pohjautuu matkaan, mitä mä olen tässä käynyt. Siihen elämänkokemukseen ja tietotaitoon, mitä musiikintekemisestä on tarttunut. Vaikka tässä ei ole mitään metallielementtejä, mä käytän hyödykseni kaiken sen, mitä olen sillä matkalla oppinut.
Jarva kertoo olleensa ”rauhallisemman musiikin ystävä” jo alta parikymppisestä ja mainitsee kunnioittavansa vaikkapa amerikkalaisen laulaja-lauluntekijän Fred Neilin (1936–2001) tekemisiä suuresti.
– Musta on tuntunut, ettei se rehellisyys, raakuus ja emotionaalinen suoruus ole ollut mun saavutettavissa. Mulla ei ole riittänyt siihen kilometrit. Tai tulkinnan rikkaus. Joskus viisi vuotta sitten alkoi tuntua, että mies on tullut siihen ikään, että voi alkaa kertoa omaa tarinaansa ilman desibelimassaa, öyhötystä ja pullistelua siinä ympärillä.
– Olin odottavalla kannalla, minkälaista mielenkiintoa tämä herättää. Se kun poikkeaa merkittävästi siitä, mitä mä olen aiemmin tehnyt. Vastaanotto on ollut kannustava. Jotkut vanhat kaverit eivät ole ymmärtäneet tätä ja tituleeranneet sitä ”Jarvan hippeilyksi”. Musta tästä on hippeily aika kaukana.
Levy on kuin tehty livetilannetta varten.
– Ihan täysin. Eikös se näin ole, että ruokakin on parempaa tuoreena kuin tölkitettynä?
Jatkoa on luvassa, Jarva lupaa. Polte uusien biisien tekemiseen on kuulemma kova. Onhan albumin äänittämisestä jo kaksi vuotta.
– Tekstejä on roppakaupalla, ja Hassisella biisiaihioita. Tässä ajassa ja iässä mun luonnollinen, oikea ääneni on tässä. Tämä on produktio, jota mä tulen jatkamaan musiikillisen matkani loppuajan – kaiken muun hölmöilyn ohessa, Jarva virnistää.
Julkaistu Infernossa 3/2024.