Edellisen levynne Department of Apocalyptic Affairsin ilmestymisestä on mukavat 17 vuotta. Mikä uudessa albumissa kesti?
– Päällimmäinen syy on, että Alexander [Nordagren, kitara] ja minä asumme eri maanosissa. Olisimme voineet tehdä levyn etänä, eli äänitellä juttuja omillamme, mutta emme halunneet lähteä sille tielle, rumpali-kosketinsoittaja-laulaja Svein Egil Hatlevik paljastaa.
– Olen myös julkaissut musiikkia Zweizz-nimellä, tehnyt levyn Stagnant Watersin kanssa ja työskennellyt ikuisuuden Umoralin levyn parissa, jota ei ole saatu vieläkään pihalle. Tämä kaikki on vienyt oman aikansa.
Kuinka kuvailisit uutta The White Death -levyänne ihmiselle, jolla ei ole mitään aiempaa kokemusta Fleuretystä?
– Teen tätä aika usein, ja tulet vihaamaan vastaustani – tai ainakin kuvittelen, että odotat jonkinlaista ”Steely Dan nai nyrkillä Burzumia Rånåsfossissa samalla kun Kurt Weill soittaa paikalle black metal -poliisin tutkimaan norsujen salakaatoja” -vastausta. Todellisuudessa kuitenkin avaan puhelimestani suoratoistopalvelun ja laitan jonkin Fleuretyn kappaleen soimaan.
Levynne nimi kuulostaa suomalaiskorviin erikoiselta, se kun viittaa suoraan tarkka-ampuja Simo Häyhään, jonka venäläiset sotilaat nimesivät toisen maailmansodan aikaan Valkoiseksi kuolemaksi. Albumi tuskin kertoo Häyhästä?
– Nimen inspiraationa todellakin toimii Simo Häyhä, mutta albumi ei liity häneen millään tavoin. Luimme Häyhästä ja ajattelimme, että ”White Death” kuulostaa loistavalta: se on kuin tyhjä kangas, jolle lähteä rakentamaan tarinaa. Sanat white ja death ovat hyvin universaaleja, oikeastaan jokainen voi samastua niihin. Nimi on tavallaan myös vastakohta ensimmäiselle demollemme Black Snow’lle [1993], joten se ei ole pelkkiä tyhjiä sanoja, vaan myös viittaus omaan diskografiaamme.
Fleurety on ollut alusta alkaen hieman ulkopuolinen lukunsa Norjan skenessä. Samantyylisiin yhtyeisiin voi laskea oikeastaan vain Solefaldin, Ved Buens Enden ja Virusin. Onko tarkoituksenanne ollut puhua jonkinlaisen musiikillisen muutoksen puolesta?
– Uskon että ihmiset, jotka eivät ole ymmärtäneet sitä kriittistä konseptia, joka jokaisella black metal -yhtyeellä tulisi olla, ovat itse niitä ulkopuolisia. Jäljittelijät voivat pysytellä high school -punkin parissa.
– Luin pari päivää sitten uuden levymme arvostelun, ja kriitikon mielestä albumi kuulosti ”epämiellyttävältä”. Siis… pitäisikö black metalin kuulostaa miellyttävältä? No ei vittu todellakaan!
Seuraavaksi on kysyttävä monia askarruttava kysymys A Darker Side of Evil -ep:nne (1994) lauluista, jotka hakevat erikoisuudessaan vertaansa. Kuinka päädyitte tähän äärimmäisen korkeaan ja nyrjähtäneeseen laulusoundiin?
– Luimme Emperorin Bård ”Faust” Eithunin Orcustus-fanzineä, jossa hän kehui bändejä, jotka vetivät korkeilla lauluilla. Norjalaisessa black metalissa oli silloin meneillään melkoinen viha death metalia – siis tätä Sunlight- ja Morrisound-kamaa – kohtaan. Näillä muusikoilla oli verkkarit ja Niken lenkkarit ja he lauloivat saastumisesta ja korruptoituneista poliitikoista. Ja tietysti örisivät. Me puolestaan kuuntelimme Burzumia, jonka laulut olivat melkoista kirkumista, ja ajattelimme, että viemme homman vielä pidemmälle.
– Halusimme taltioida todellisia tuskanhuutoja, ja ep:n laulut kuulostivat meistä juuri niiltä. Joidenkin mielestä ne kuulostavat linnulta tai joltain tyypiltä hankaamassa ikkunaa styroksinpalalla. Minä miellän ne vanhojen kauhuleffojen kirkunoiksi, joita syntyy, kun tappaja repii naisen sisälmyksiä ulos.
Julkaistu Infernossa 11/2017.