”Sympatiani ihmisiä kohtaan on vähäistä, mutta se ei tarkoita, että olisin joku psykopaattisesti ja vähämielisesti käyttäytyvä kouluampujaidiootti” – haastattelussa Sami Hynninen

Reverend Bizarren pahaenteinen osumatarkkuus oli doom metalin saralla omaa luokkaansa, mutta jokaiseen projektiinsa pohjattomalla intohimolla suhtautuvan Sami Hynnisen taiteen taikapiiristä löytyy paljon muutakin. Juuri nyt keihäänkärkenä toimii Kauko Röyhkän kanssa valmisteltu yhteislevytys, kun taas tulevat kuukaudet täyttyvät tummissa vesissä möyrivästä Opium Warlordsista sekä Läjä Äijälän kanssa tehdystä minimalismista. 

Kuva: Timo Isoaho

Lämmin syysaurinko hyväilee Tampereen Tahmelaa. Lempeät aallot keinuttavat matalassa rantavedessä uiskentelevaa sorsaparvea ja muuttolintujen muodostama nuoli halkoo sinistä taivasta. Hetkessä on jotakin todella hienoa. Jylhän Pispalanharjun juurella Infernon seurassa istuskeleva Sami Albert Hynninen nyökkää hyväksyvästi. 

– Kun kuljin äsken tuolla metsäpolulla, huomasin yhtäkkiä ajattelevani, että hemmetti, onpa muuten aika kivaa olla tässä paikassa juuri nyt. 

Joskus on ollut toisinkin. 

– Mietin jostakin kymmenen ikäisestä vähän yli nelikymppiseksi, miten pääsisin pois täältä. Vaikeampina aikoina ajattelin asiaa päivittäin, toisinaan taas harvemmin. En ole kuitenkaan koskaan yrittänyt itsemurhaa, sillä äitini on elossa – toivottavasti vielä pitkään – enkä sen vuoksi voi ajatellakaan riistäväni henkeä itseltäni. 

Sami Hynnisen elämä nyrjähti raiteiltaan ja perusturvallisuuden pilarit murtuivat ala-asteen puolivälissä, kun hänen isänsä sairastui vakavasti. 

– Meillä oli normaali perhe ja kaikki oli oikein hyvin. Sitten isään iski nopeasti näivettävä sairaus, ja hän joutui käymään läpi todella rankkoja hoitoja. Kaiken sen näkeminen lähietäisyydeltä oli kauheaa. Ei ollut mielenterveydelle kovin hyvä juttu, että minun piti pohtia tuon ikäisenä syviä eksistentiaalisia kysymyksiä ja pelätä samalla, että millä tahansa hetkellä minulta voidaan viedä kaikki. 

– Muistan haaveilleeni silloin, että voisinpa aina välillä siirtyä hetkeksi johonkin toiseen olotilaan tai paikkaan. Että saisin vähän lepoa tästä maailmasta, minkä jälkeen jaksaisin taas seuraavat pari viikkoa paremmin. Sitten isä kuoli, viiden vuoden sairastamisen jälkeen. 

Suhtaudutko asiaan nykyään niin, että tähän herkkään kasvuvaiheeseen osunut rankka aikakausi on myöhemmän taiteesi – sarjakuvien, levynkansien, musiikin, lyriikoiden ja niin edelleen – eräänlainen perusta? 

– Kyllähän ne kokemukset ovat varmaan ruokkineet kaikkea sitä, mitä olen taiteen parissa tehnyt. Elämä oli nuorena helvetin raskasta, mutta onneksi äitini antoi minun uppoutua omiin maailmoihini ja käsitellä asioita sitä kautta. 

– Isäni taas oli hyvin jämpti mies. Vaikka hän hyväksyi täysin esimerkiksi piirtämisen, en silti usko, että minusta olisi tullut kokopäivätoimista taiteilijaa, mikäli hän olisi pysynyt elävien kirjoissa. Isä olisi taatusti pistänyt minut tekemään joitakin… vähän normaalimpia hommia. Hah hah! 

– Sarjakuvat ja varhaiset musiikilliset kokeilut auttoivat minua kestämään myös rankkaa kiusaamista. Minulla ei ollut luontevaa turvaverkkoa jostakin mopojengistä tai futisjoukkueesta, vaan olin koulussa enemmänkin yksinäinen susi. Samalla olin aika vahva persoona, mikä tietysti ärsytti kiusaajia entistä enemmän. Jossakin vaiheessa aloin suhtautua omiin tekemisiini eräänlaisina koston välikappaleina: ”Vittu, vielä minä näytän teille.” 

– Jos hyppään hetkeksi lähemmäksi nykyaikaa, niin sosiaalisessa mediassa on muutaman kerran näkynyt kommentteja tyyliin ”Hynnisen jutut sopisivat nykyään paremmin Me Naisiin” tai ”Hynnisen pitäisi olla kiitollinen niille koulukiusaajille, sillä ne mahdollistivat hänen kansainvälisen uransa”. Voi vittu miten typeriä lausuntoja. En todellakaan ole koskaan uneksinut jostakin kansainvälisestä urasta… Pikemminkin olen haaveillut siitä, että olisin saanut elää rauhallisemman ja normaalimman elämän, vaikka sitten sähköasentajana. Ja niin joo: tekisin oikein mielelläni haastattelun Me Naisiin. Hah hah! 

Musta piiri muodostetaan

Mainitut sarjakuvat olivat Sami Hynnisen ensimmäinen taiteellinen intohimo, ja piirustustaitoja hän pääsi hyödyntämään myös ensimmäisen yhtyeensä Stop Popin kasettijulkaisujen äärellä. Elettiin vuotta 1984, ja Hynninen oli kahdeksanvuotias. Tuleva muusikko ei osannut vielä tässä vaiheessa soittaa mitään instrumenttia, mutta se ei tahtia haitannut, sillä akustisen kitaran vapaista kielistäkin lähti ääniä.

– Stop Popissa oli mukana kaverini Mikko Rouhiainen, joka soitti muun muassa ämpäreistä kasattuja rumpuja. Nauhoitimme kymmeniä kasetteja, ja piirsin kaikkiin oikeat kannet. Osa niistä on edelleen tallella, Hynninen muistelee.

Vuodet vierivät. Ennen kuin sarjakuvamaailma alkoi toden teolla väistyä musiikillisen tulvan tieltä, Hynnisen tarinoita oli nähtävillä muun muassa Terveet Kädet -legenda Läjä Äijälän (”Läjä on aina ollut yksi isoista esikuvistani, esimerkiksi monipuolisuuden ja uskalluksen takia”) julkaisemissa lehdissä sekä Maaginen matka -sarjakuva-albumissa.

– Yhdeksänkymmentäluvun alussa innostuin muun muassa Deicidesta, ja pian olin mukana death metal -yhtye Punishmentissä. Vuonna 1992 sai alkunsa melubändi KLV, jonka innoittajana toimi esimerkiksi Sore Throat. Taas kerran tuli tehtyä kasetteja, joista ensimmäinen koostui sadoista erilaisista örähdyksistä. 

– Näihin aikoihin black metal oli astunut parrasvaloihin Suomessa, ja Lohjallakin saattoi saada kutsun jonkun koulukuraattorin toimistoon, mikäli tukka oli venähtänyt ja päällä oli mustat vaatteet. Minutkin pyydettiin puhutteluun, jossa eteen lyötiin KLV:n sanoituksia ja osoitettiin ”musta piiri muodostetaan” -riviä. Tällä perusteella minua siis pidettiin hyvin epäilyttävänä henkilönä ja jopa jonakin saatananpalvontaryhmän ykköshahmona. Olin kieltämättä poikkeusyksilö ja tykkäsin vaellella hautausmailla, mutta saatananpalvojien johtaja en todellakaan ollut. 

Palataan soittamisen äärelle. Hynninen ei vielä 1990-luvun alkupuolellakaan varsinaisesti tuntenut yhdenkään instrumentin saloja, mutta sitten oppia alkoi tulla nopealla tahdilla. Ei tosin ihan tyypillisellä tavalla. 

– Siskoni sairastui vakavasti kolme vuotta isäni kuoleman jälkeen. Silloin mitta tuli täyteen, ja ajattelin, että nyt tämä paska saa riittää. Tämä voi kuulostaa turhan mahtipontiselta, mutta päätin julistaa sodan koko ympäröivälle maailmalle, Hynninen sanoo. 

– Olin tässä vaiheessa lukenut jo vuosien ajan vanhoja okkultistisia teoksia, niitä samoja, joita vaikkapa Aleister Crowley oli aikoinaan tutkinut. Kun siskoni sitten sairastui, aloin kokeilla erilaisten pimeiden voimien tarjoamia mahdollisuuksia. Ja katso: haluamiani asioita alkoikin yhtäkkiä tapahtua, ja opin esimerkiksi soittamaan bassoa ihan tuosta vain. 

Mitä tarkoitat? 

– No, on tunnettuja tapauksia, joissa matemaattisesti lahjaton henkilö on joutunut auto-onnettomuuteen ja saanut aivovamman. Sen jälkeen tästä kaverista on tullut yhtäkkiä huipputason matemaatikko, Hynninen avaa. 

– Ihmisessä on paljon potentiaalia, jota ei normaalitilanteessa havaitse, eivätkä tällaiset uudet kyvyt aktivoidu itsestään. Jos ne aktivoituisivat, aivot ikään kuin kärähtäisivät. Saattoi siis käydä vaikkapa niin, että suorittamani rituaalit avasivat jotakin uusia väyliä, ja ymmärsin yhtäkkiä esimerkiksi sen, miten bassoa soitetaan. 

– Samalla täytyy sanoa, että kyllähän näiden rituaalien suorittaminen oli eräällä tavalla myös virhe, sillä se niin sanottu kaupankäynti ei suinkaan ole ollut yksipuolista. Minun on pitänyt maksaa takaisin korkojen kera. 

Syy olla olemassa 

Pelkkä vilkaisu Sami Hynnisen 1990-luvulta asti karttuneen virallisen diskografian suuntaan tekee hengästyneeksi ja nöyräksi. Kiehtovia julkaisuja löytyy kymmenittäin, ja niistä vastaavat muun muassa Reverend Bizarre, The Candles Burning Blue, The Puritan, Armanenschaft, Azrael Rising, Lohja SS, March 15, Opium Warlords, Spiritus Mortis, Orne, Tähtiportti ja Pussies. 

– Elämässäni on ollut noin kymmenen vuoden mittainen jakso, etten pitänyt oikeastaan päivääkään lomaa. Silloin Lohjalla alkoi liikkua juttuja, että Hynninen on kuollut. Todellisuudessa tein koko ajan hommia kotona neljän seinän sisällä. 

– Ajattelin pitkään, ettei elämässä ole muuta kuin työ. Että se on syy olla olemassa. Muutaman viime vuoden aikana olen oppinut pitämään vähän vapaata, mutta se on ollut myös pakon sanelema juttu. Äitini veli kuoli 49-vuotiaana sydänkohtaukseen, joka johtui nimenomaan liiallisesta duunin painamisesta. Minä olen nyt 44-vuotias, ja isäni oli kuollessaan 45. 

Onko sinulla ollut töiden tekemisestä johtuvia vakavia terveysongelmia? 

– Sain jonkun slaagin pari vuotta sitten, ja minut vietiin ambulanssilla Helsinkiin Meilahden sairaalaan. Toinen puoli kehosta oli jonkin aikaa täysin tunnoton.

– Kuten sanoin, olen yrittänyt viime aikoina ottaa vähän rauhallisemmin, mutta pitäisi oppia kieltäytymään vieläkin tiukemmin. Se on hirveän sisäänrakennettua, että hommia painetaan, vaikka menisi henki. Jos otan esimerkin ihan viime ajoilta, niin yhtäkkiä tulee helvetin hyvä kokoonpano Babes in the Abyss, jossa haluan olla messissä. Kohta saapuu viesti, että nyt olisi keikka, ja alan katsoa kalenteria. Ei jumalauta, nyt ei pysty millään… Ja sitten vastaan, että joo, totta kai tehdään. Mutta kun alkaa tulla sairaalareissuja, niin kyllähän sitä väkisinkin tajuaa, että asioiden pitää muuttua.

Sitten Hynninen naurahtaa.

– Jos katsoo tätä kuluvaa vuotta, niin olen nyt tehnyt Kauko Röyhkän kanssa Dekadenssi-tuplalevyn ja Opium Warlordsin Nembutal-albumin. Opiumin tein omin päin ja sekin on tupla. Lisäksi olen valmistellut minimalistista levyä Läjä Äijälän kanssa, ja seuraavaksi edessä on sessioita muun muassa Loisen kanssa. Puhumattakaan kaikesta muusta, vaikkapa Kaukon ja Opiumin promovideoista. Niinpä niin.

Millaisen levyn Opium Warlords julkaisee joulukuun alussa?

– Nembutal on monimuotoinen teos, ja sieltä löytyy myös aika traditionaalista doom metalia. Saapa nyt nähdä, miten albumi otetaan vastaan… Kun aikaisemmat Warlords-teokset ovat ilmestyneet, aina ei ole ymmärretty esimerkiksi sitä, että vaikka olen perfektionisti, samaan aikaan olen halunnut levyille väkivaltaista ja likaista soundia. Joskus tavoiteltu lataus syntyy esimerkiksi siitä, että joku juttu soitetaan vain kerran eikä sitä ruuvata tai korjata mitenkään. Toisin sanoen täydellisyyteni voi kuulostaa jonkun toisen korvissa siltä, että tuossa ei ole osattu tehdä yhtään mitään.

Mitähän siitä tulisi, jos sinä menisit niin sanotulle biisikirjoitusleirille?

– Sellaiseen mestaan, joissa vaikkapa viisi tyyppiä tekee musiikkia yhdessä? Siellähän punnitaan ja hiotaan kaikki asiat läpikotaisin kerta toisensa jälkeen. Että tähän ei voi laittaa tuollaista sointua, koska tutkimustulosten mukaan suurin osa ihmisistä ei pidä siitä. Siis eihän tuollaisella ole enää mitään tekemistä luovan työn kanssa. Yhtä hyvin voitaisiin suunnitella uusi grillimakkara, johon ei saa laittaa niin ja niin paljon valkosipulia.

– Ylipäänsä minua huvittaa lukea haastatteluja, joissa ylpeä artisti kertoo uudesta levystä, että ”viimeinkin sain tehdä kaiken oman pääni mukaan”. No, minä en ole tehnyt yhtäkään levyä, jolla joku muu olisi käskenyt minua tanssimaan pillinsä mukaan, millään lailla.

Taivas on liekeissä

Keskustelu siirtyy takavuosien studiosessioihin, ja kymmenien nauhoitusten joukosta nousee esiin yksi – niin hyvässä kuin pahassa.

– Yleisesti voi sanoa, että levytyssessiot ovat poikkeuksetta raskaita. Osaksi se johtuu budjettien pienuudesta ja siitä syntyvästä stressistä. Studiossa on kuitenkin saatava koko ajan talteen hyvää tavaraa. Kun nauhoitukset ovat käynnissä, keho on jatkuvasti kovassa jännitystilassa. Fiilis on koko ajan yhtä äärimmilleen virittynyt kuin kilpajuoksijalla lähtöviivalla.

– Mutta niin, kyllähän Reverend Bizarren Harbinger of Metalin työstäminen oli varmaan kaikista hurjinta… Se oli kauhuntäyteistä, sadistista ja raivopäistä touhua. Elämäni oli monin tavoin äärimmäisessä kaaoksessa muun muassa avioeron ja monen muun ikävän seikan vuoksi, mutta olin silti täydellisen vakuuttunut, että tämä levy tehdään valmiiksi, vaikka joltakin menisi henki, Hynninen aloittaa.

– Muut ihmiset saivat puhuttua minut ammattiavun pariin kesken sessioiden, ja lääkäri kielsi minua palaamasta studioon, sillä hänen mukaansa ”tämä juttu voi päättyä todella huonosti”. Menin studiolle taas seuraavana aamuna. Uppouduin aivan pohjattoman syvälle Harbinger of Metalin maailmaan, ja sessioiden loppupuolella minulla diagnosoitiin ensimmäisen kerran psykoosi. Se on hyvin erikoinen tila, jossa koko ympäröivä maailma muuttuu ihan täysin. Ei mitään sellaista, että vaikkapa taivas on liekeissä, vaan sillä tavalla, että kaikki mitä luulet tietäväsi maailmasta onkin eri tavalla.

– Oikeassahan se lääkäri oli. Kukaan ei tosin kuollut, mutta eivät ne sessiot kovin hyvin päättyneet. Kun menimme lopulta masteroimaan levyä Helsinkiin, aloin riehua ihan totaalisesti… En ole siitä tapauksesta kovin ylpeä. Nykyään pidän tarkasti huolen siitä, että otan määrätyt lääkkeet ja vältän tietynlaisia tilanteita, mutta silloin en välittänyt mistään mitään.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

– Harbinger of Metalin hieno puoli on, että levy on pahaenteisyydessään täysin poikkeuksellinen. En tosin itse pysty kuuntelemaan sitä edelleenkään, sillä niihin ääniraitoihin on liimautunut jotakin liian mustaa ja psykoottista. Sitten taas toisaalta… Tiedän ihmisiä, joiden mielestä Harbinger of Metal on Reverend Bizarren kovin julkaisu. Jotkut ovat jopa sanoneet sitä kaikkien aikojen parhaaksi levyksi.

Harbinger of Metal julkaistiin vuonna 2003. Edellisenä vuonna oli ilmestynyt yhtyeen debyyttialbumi In the Rectory of the Bizarre Reverend, jonka matka kohti fanien kokoelmia osoittautui odotettua mutkikkaammaksi.

– Levyn alkuperäinen julkaisija oli oululaisen Mastervox-levylafkan alamerkki Sinister Figure. Siinä kävi niin, että satoja albumin kopioita makasi varastossa kuukausien ajan, kun Sinister Figure ei saanut toimitettua niitä kauppoihin. Aloin turhautua ihan totaalisesti, kun ihmiset kyselivät taukoamatta, milloin se levy oikein ilmestyy. Sitten eräänä päivänä soitin Sinister Figuren tyypeille, että minä tulen nyt Ouluun ja räjäytän itseni siellä teidän varastossa. Näiden sanojen painoarvo oli ilmeisesti jonkinlainen, sillä sen puhelun jälkeen asiat alkoivat lopulta edetä.

Hypätäänpä tässä kohtaa Spiritus Mortisin maailmaan. Hynninen liittyi Alavudella jo 1987 perustettuun doom metal -yhtyeeseen vuonna 2009.

– Samana vuonna ilmestyi albumi The God Behind the God, ja taltioin sen lauluosuudet yhden vuorokauden aikana. Oli jo ilta, kun aloitimme laulujen tekemisen. Jossakin vaiheessa piti vähän nukkua, mutta olin joka tapauksessa kotimatkalla jo seuraavana iltana. Tämä on yksi osuvimmista esimerkeistä siitä, että joskus hommat toimivat kuin unelma.

Sitten Hynninen naurahtaa.

– Se oli kyllä muuten aivan vitun raskasta aikaa. The Puritan -yhtye oli juuri loppunut siihen, kun kitaristi oli ladannut minua varoittamatta turpaan. Sellaisissa tunnelmissa päätin sitten vääntää ensimmäisen Opium Warlords -albumin, ja lopulta Live at Colonia Dignidad -levyn valmisteleminen osoittautui melkeinpä vielä hirveämmäksi kuin Harbinger of Metalin.

– Duunasin Opiumia yksin, ja ne studiopäivät olivat niin saatanan tuskallisia, että… Se oli täysin järjetöntä. Sitten kävi vielä niin, että pari päivää ennen masterointia, helvetillisen säätämisen ja ihmettelyn jälkeen, studion äänittäjä tokaisi, että ”mää oon vähän omin päin kompressoinut sitä materiaalia”. Menetin malttini täydellisesti. Karjuin sille päin naamaa, että sinä olet pilannut todella pitkään tehdyn levyn ja minä vittu tapan sinut tästä hyvästä. Kaveri meni ihan paniikkiin.

– Seuraavaksi lähdin masteroimaan levyä Helsinkiin Tommi Forsströmin kanssa, ja sessio kesti lopulta kaksitoista tuntia. Tuijotimme sitä ääniaaltojen vuoristomaisemaa, jokainen sekunti oli sellainen iso vuori tietokoneen ruudulla. Äänikuvasta piti yksi kerrallaan poistaa mainitun kompressoinnin vuoksi kaikenlaisia räpsähdyksiä. Sitten jossakin vaiheessa tajusin, että viimeinen Lohjan-bussi on kohta lähdössä, ja juoksin asemalle ihan hulluna. Muistan elävästi, kun katselin sieltä dösän ikkunasta ulos ja mietin taas kerran, että vittu, minä en yksinkertaisesti jaksa tätä enää.

– Mitäpä sitten? No, seuraavana päivänä oli lähtö Spiritus Mortisin Euroopan-kiertueelle! Olin täysin tuhoutunut, ja se rundi olikin sitten melko rajua kamaa. Saatoin mennä kesken biisin kieriskelemään keikkapaikan lattialle ja hyökätä sieltä kuristamaan jotakin tyyppiä. Kiertueen alkupuoli oli täyttä sotaa ja järjetöntä kauhua, mutta onneksi tilanne rauhoittui edes vähän rundin edetessä. Ja lopulta sieltäkin tultiin hengissä takaisin.

Kärsivällisyys luokkaa nolla

Tässä vaiheessa ei ehkä tule enää yllätyksenä, että Sami Hynnisen ehdottomuus saattaa ulottua monille muillekin elämänalueille. Esimerkiksi luonnon kunnioittaminen on yksi hänen vahvimmista periaatteistaan.

– Joskus teini-ikäisenä ajatteluni alkoi muuttua radikaalimmaksi. Mitä enemmän aloin kunnioittaa luontoa ja eläimiä, sitä vähemmän diggasin ihmisistä. Esimerkiksi Lohjalla on paljon kaunista luontoa, mutta ihminen on dumpannut ne täyteen kaikenlaista paskaa. Mitään syytä tuollaiseen idiotismiin ei ole, eikä luonto valitettavasti pysty puolustautumaan roskaajia vastaan. Tai sitten jotkut eläinrääkkääjät… Jos joku eläinten kiduttaja yrittää perustella tekemisiään vaikka sillä, että hänellä oli vaikea lapsuus, niin sellainen on täyttä paskaa. Ei se oikeuta tekemään rikoksia.

– Vaikka sympatiani ihmisiä kohtaan on aika helvetin vähäistä, se ei silti tarkoita, että olisin joku psykopaattisesti ja vähämielisesti käyttäytyvä kouluampujaidiootti. Minähän autan todella mielelläni vaikkapa kotikerrostalossani asuvia vanhuksia. Ei kaikkien ajatusten tarvitse näkyä ulospäin.

Joku saattoi arvata senkin, ettei Hynninen syö lihaa.

– En ollut lapsena kasvissyöjä, mutta liha kuvotti minua jo ihan pienenä. Muistan istuneeni isän kanssa pöydässä iltamyöhään asti, kun ruokana oli lihasoppaa enkä suostunut syömään sitä. Että tässä ollaan niin kauan, että lautanen on tyhjä. Jossakin vaiheessa äiti tuli sitten sanomaan, että lopettakaa, tuo on ihan naurettavaa, Hynninen muistelee.

– Tällä sosiaalisen median hallitsemalla ”mitään ei saa sanoa, kun joku kuitenkin pahastuu” -aikakaudella jopa monet vegaanit tuntuvat ilmoittavan, että jokainen saa itse päättää mitä syö. Voi olla niinkin, mutta minulle ei silti tuota mitään ongelmia tuoda esiin sitä, että ihan saatanan paljon mieluummin minä eläisin maailmassa, missä ei olisi esimerkiksi eläinten tehotuotantoa. Sehän on ihan vitun sairasta toimintaa. Tulikohan se heitto Paul McCartneyn suusta, että jos teurastamoissa olisi lasiset seinät, kukaan ei söisi lihaa.

– Olen ihan varma, että jos ihmisiä on olemassa vielä muutaman sadan vuoden päästä, he katsovat tätä meidän aikakautta todella hämmästyneinä. He miettivät päänsä puhki, miten on ollut mahdollista, että nämä kusipäät ovat syöneet elollisia olentoja ja tuhonneet metsät ja raiskanneet hienon luonnon. 

– En myöskään näe, että asiat olisivat muuttumassa lähiaikoina parempaan suuntaan. Nythän tilanne on suunnilleen sellainen, että uudet ihmisyksilöt syntyvät matrixiin mobiililaite kourassa, ja ihmisten kärsivällisyys tuntuu olevan luokkaa nolla. Jos ADHD on ennen ollut suhteellisen harvoilla, jatkossa se varmaan diagnosoidaan kaikilta. Hah hah!

Otetaan tästä aasinsilta Sami Hynnisen elämään, joka muuttui huomattavasti rauhallisemmaksi – tai ainakin erilaiseksi – noin kolme vuotta sitten.

– Saattaa olla, että minä kuolin hetkeksi. Ja jos en, niin olin ainakin hyvin muuntuneessa tajunnan tilassa. Näin silloin tietynlaisia kuoleman maailmoja, ja minulla oli helvetin paha olo. Tämä eräänlainen luuppi kesti monta päivää, ja sen aikana tajusin, etten todellakaan halua lähteä täältä. Toisin sanoen tiedostin, mitä kuolemassa ja kuoleman jälkeen voi tapahtua, eikä se ollut lainkaan miellyttävää.

– Kun pääsin pois sen rajun kokemuksen otteesta, ajattelutapani muuttui hyvinkin paljon. Minähän suhtauduin omaan olemassaolooni täysin välinpitämättömästi monen kymmenen vuoden ajan, mutta nyt haluankin elää täällä mahdollisimman pitkään. Kokemuksesta syntynyt kuolemanpelko on minulle aivan uusi asia.

– Joku voisi kutsua tätä eräänlaiseksi valaistumiseksi. No, jos tämä oli sitä, niin ainakaan se ei ollut sellainen valaistuminen, jonka jälkeen on hyvä ja autuas olo. Melkein päinvastoin. Silloin kun ei juurikaan tahdo elää, voi lopulta elää aika vapaasti. Ei silloin pelkää asetta ohimolla. Nyt elämä tuntuu tavallaan paljon tuskallisemmalta, kun tätä olemassaoloa pitääkin suojella!

Julkaistu Infernossa 9/2020.