Millainen mielikuva teille tulee Alcestin Stéphane ”Neige” Pautista tämän musiikin ja esiintymisen perusteella?
Onko Alcest-luotsi syrjäänvetäytynyt runoilija? Vai kenties täysin introvertti haaveilija? Tai ehkä kuitenkin määrätietoinen visionääri? Kumma kyllä, jo ensimmäiset kymmenen sekuntia Tuskan backstagella Neigen seurassa osoittavat, että hän voi olla kaikkia mainittuja yhtä aikaa, ja vielä paljon enemmän.
Jo ennen kuin pääsemme Alcestiin asti, Neige kiinnittää huomionsa rintapielessäni olevaan Type O Negative -pinssiin. On kiistämätön totuus, että mikä tahansa aika ja paikka on oikea jutella Type O Negativesta. Niin myös nyt.
– Oikeastaan olen yhä hieman surullinen Type O Negativen suhteen, ja vähän vihainen itselleni, Neige aloittaa arvoituksellisesti pää painuksissa, nostaa sitten katseensa ylös ja hymyilee pientä itseironiaa ilmeessään.
– Nuorempana Type O Negativea suositeltiin minulle aina. Sen sanottiin olevan ihan minun musiikkiani. Mitä tein? Olin jotenkin ylpeä ja jätin tutustumatta bändiin, koska en hyväksynyt sitä, että joku tuntisi makuni niin hyvin. Aika lapsellista. Siispä löysin bändin vasta Dead Again -albumin (2007) aikoihin, ja tietysti rakastuin siihen ihan täysin.
– Seuraava unelmani oli nähdä yhtye elävänä. Jahkailin, jahkailin ja jahkailin, koska aina oli muka jotain parempaa tekemistä. Ajattelin, että kyllähän uusia tilaisuuksia tulee. Kunnes ei enää tullutkaan. Peter Steele menehtyi. Type O Negative kuoli. Kai minä voisin tässä kohtaa neuvoa, että älkää aikailko tärkeiden asioiden suhteen liian pitkään?
Kiertueella huijarisyndroomassa
Alcest ei ollut viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Tuskassa. Ranskalaiset vierailivat tapahtumassa jo vuonna 2012. Tuolloin meneillään oli samana vuonna julkaistun, monelle rakkaan Les Voyages de l’âme -albumin kiertue.
– Mietimme aiemmin tänään, minä vuonna olimme täällä edellisen ja ainoan kerran, mutta emme millään saaneet vuotta päähämme. Voin täydellä varmuudella kertoa, miksi muistikuvamme ovat vähän hataria, Neige kertoo.
– Jännitimme Tuska-keikkaamme ihan hirvittävästi. Kun se onnistui yli odotusten, innostuimme tietysti asiasta. Mitä teimme innostuttuamme? Joimme tietenkin itsemme tukevaan humalaan ja seuraavaksi olimmekin jo seuraamassa Megadethin keikkaa. Olimme parikymppisiä ja tuollaisina hetkinä tunsimme itsemme ihan kuolemattomiksi.
Tämä saa Neigen myöntämään, että Alcest eli tuolloin kuin viimeistä päivää. He olivat jokseenkin varmoja, että kaikki tuohon asti tapahtunut oli vain sattumaa ja minä hetkenä hyvänsä bändin tie loppuu.
– Tuolle on kai olemassa jokin hieno termi? Onko se huijarisyndrooma? Neige arvuuttelee jälleen hieman virnuillen.
Kyllä minä meidän musiikkiimme uskoin aina, mutta samaan aikaan ajattelin, että olemme tainneet tehdä vahingossa pari onnistunutta kappaletta, joiden varjolla ihmiset sietävät kaikkea muuta, mitä Alcest on. En minä muuten ymmärrä ihan täysin vieläkään, miten saamme tehdä tätä yhä. Kiertää maailmaa ja käydä Suomessakin yhä uudelleen.
Alcest on todellakin ollut usein tervetullut Suomeen. Eräänkin kerran, kolme vuotta sitten, yhtye soitti John Smith -festareilla. Neige muistaa keikan hyvin. Miksi? Koska tuolloin yleisö käänsi epäedulliset olosuhteet voitoksi.
– Soitimme Suomessa keskellä kesää, keskellä maaseutua, järven rannalla ja ihan loppuillasta, jolloin alkoi sataa sumeasti, oli aika koleaa ja ajattelin ennen keikkaa, ettei meitä tule varmasti katsomaan kukaan.
– Yleisöä oli valtavasti. Jotenkin se sumuinen, sininen yö toimikin tunnelman vahvistajana. Laulamisesta ei meinannut tulla välillä mitään, koska minulla oli pala kurkussa sen yhteishengen ansiosta. Se oli jotenkin taianomainen hetki.
Neige myöntää olevansa yöihminen ja sanoo, että pimeys on myös Alcestin ystävä, mitä tulee esiintymisiin.
– Kukaan tuskin on eri mieltä siitä, ettei Alcest ole musiikkia kirkkaaseen päivänvaloon ja ulkolavalle. Siksi onkin hienoa, että meidät ymmärretään usein buukata illan päätteksi tai vaikkapa telttalavalle, kuten nyt Tuskassa.
Seuraava seikka saa Neigen hymyilemään erityisen leveästi: Jokainen Alcestin albumi on menestynyt hieman edeltäjäänsä paremmin, ja jokainen yhtyeen kiertue on löytänyt tiensä yhä suurempien yleisöjen eteen.
Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että Neige voi toteuttaa koko ajan enemmän omia taiteellisia unelmiaan.
– Ihan alussa meillä ei ollut mahdollisuuksia edes videoihin tai kunnon valoihin, ja festareillakin kierrämme aika vaatimattomien visuaalisuuksien kera, mutta tulevaisuudessa me saatamme toteuttaa jotain todella erikoista…
– Minä haluaisin luoda Alcest-konserttiin kokonaisen Alcest-maailman. Sellaisen metsän- ja luonnonläheisen tunnelman, joka ei jäisi vain lavalle. Jotain sellaista, minkä voisi aistia kaikkialla ympärillään kun esiinnymme. Minulla on jopa aavistus siitä, miten tämä voitaisiin toteuttaa varsinkin ulkotiloissa, mutta ehkäpä myös sisäkeikoilla.
Nautinnon ja kärsimyksen tanssia
Alcest elää unelmaa, josta jokainen taiteilija haaveilee: Yhtye on tehnyt aina sisäänpäin kääntynyttä ja vaikeasti lähestyttävää musiikkia, jota yleisö rakastaa todella syvästi juuri siksi.
Paperilla ajatus Alcestin kaltaisesta ranskankielisestä tunnelmametallista on suurin piirtein kaupallinen itsemurha.
– Minusta tuntuu, että mitä pidemmälle Alcest etenee, sitä enemmän yritän työntää kuulijoitamme pois tekemällä välittömämpää tajunnanvirtaa ja mitä tästä seuraa? Ihmiset pitävät siitä sittekin, Neige ihmettelee ääneen.
– Tiedän että Alcest on outoa musiikkia. Olen aika outo ihminen. Tunnen itseni aina ulkopuoliseksi tässä maailmassa. Jossain kohtaa olen hyväksynyt sen, että kirjoittamalla mahdollisimman outoa musiikkia, joku muukin outo ihminen saattaa samaistua siihen. Suurin yllätys itselleni on ollut se, miten paljon meitä ulkopuolisia tässä maailmassa on.
Neige naurahtaa, ettei hän edes osaisi kirjoittaa sellaista musiikkia, mitä monet haluaisivat festareilla kuulla.
– Voisinko joskus kirjoittaa rock ’n roll -albumin, jossa olisi komeita kertosäkeitä ja melodioita, joita kuunnellessa olisi hauskaa juoda olutta? Tuskin. Luulenpa että jos tekisin jotain sellaista, tulos aiheuttaisi vain myötähäpeää.
Ihme kyllä Neigelta ei kestä hetkeäkään ymmärtää syytä sille, mikä Alcestissa lopulta niin kovasti kiehtoo.
– Kuolema on ihmiselämän ainoa väistämättömyys. Se on jotain sellaista, jonka me kaikki jaamme. Taidamme tuoda hieman tarpeellista kuolemaa ihmisten elämiin. Sitä voisi verrata tunteeseen, kun suljet silmäsi ja kuvittelet, millaista on kuolla. Millaista on, kun lakkaa olemasta. Se on kammottava ja kiehtova tunne. Se saa irtaantumaan ruumiista.
Vaikka Neige tuntee itsensä ulkopuoliseksi tässä maailmassa jossa hän elää, on hän silti osa ihmiskuntaa ja hän on myös ranskalainen. Mitkä ovat Neigen kaikkein ranskalaisimmat piirteet tai tavat?
– Vahvistan nyt kaikkia mahdollisia stereotypioita, mutta kerron silti, että rakastan patonkia, Neige nauraa ääneen.
– Rakastan ylipäänsä ruokaa. En voisi ikinä säveltää tyhjällä vatsalla. Hemmottelen itseäni ruoalla, se saa mieleni täyttymään mielihyvällä ja kun tuo mielihyvä yhdistyy kaikkeen siihen melankoliaan, jota tunnen päivittäin kaiken takia ja kaikkialla, siitä syntyy jotenkin musiikkia. Alcest on kai sitten nautinnon ja kärsimyksen tanssia?
Neige hymyilee vielä kerran ja vielä leveämmin, kun arvuuttelen kaiken tämän juttelun perusteella, että inspiraatiota hänellä taitaa riittää tällä hetkellä enemmän kuin koskaan? Alcestin matka on selvästikin vasta alussa.
– Niin, minustakin me olemme vasta pääsemässä alkuun tutkimusmatkallamme tässä maailmassa, Neige vahvistaa.
– En voi luvata kuulijoillemme yhtään mitään, mitä tulee uuteen musiikkiin. Voi olla, että kuulette meiltä vielä jotain sellaista, mitä todella haluatte kuulla. Tai sitten jotain sellaista, mikä saa teidät hylkäämään meidät. Ainoa asia minkä voin taata on se, että tulen tekemään musiikkia, jota minä tarvitsen. Ehkäpä joku teistäkin tarvitsee jotain sellaista.