”Tämä bändi taitaa olla sellainen pieni hallittu ja tietoinen kaupallinen itsemurha” – haastattelussa Ensiferum

Ensiferum löysi paitsi uuden synisti-laulajan myös sisäisen konseptialbumin kirjoittajansa ja powermetallisen sävellyskynänsä.

Ensiferum vuosimallia 2020.
Kuva: Vesa Ranta

Kukaan ei voinut välttyä folk metalin riemulta, kun Ensiferum julkaisi ensimmäisen siivun heinäkuun kymmenentenä ilmestyvältä Thalassic-albumiltaan. Vauhdikkaalla Rum, Women, Victory -singlellä yhtye julistaa valloittavansa seitsemän meren kaikki kolkat, ja entistä reippaamman folkpoljennon ohella voittoihin tähdätään siis rommin ja naisten voimalla. 

Lähdetäänpä liikkeelle näistä perusasioista! Kitaristi Markus ”Mahi” Toivonen ja basisti Sami Hinkka, mitkä ovat parhaat rommimuistonne?

– Ai hemmetti, kyllähän niitä lämpimiä muistoja rommista löytyy! Sami naurahtaa.

– Aikoinaan nuorena tyttönä olin töissä kovin naisvaltaisella alalla, ja työpaikalla järjestettiin perjantaipulloarvontoja. Panoksena oli usein roseviiniä. No, kerran sain ujutettua mukaan rommipullon, osallistuin markka-aikaiseen arvontaan nätillä pikku potilla, voitin kuin voitinkin pullon ja sekös lämmitti viikonloppua ihan erityisesti. Oli pakko soittaa välittömästi frendille ja kertoa, että tänään muuten parannetaan maailmaa! Seuraavana aamuna ei sitten enää naurattanutkaan.

– Ei perkele, meikän on kyllä pakko myöntää, että tiukoista on viime vuosina tainnut tulla laulettua enemmän kuin niitä on tullut juotua, Mahi paljastaa, mutta pehmittää tilannetta kertomalla, että rommidrinkit kelpaavat kyllä.

Singlellä vilisee myös naisia. Mikä on kaikkein parasta naisissa? Entä pahinta? Nyt varovasti!

– Oho! Nyt on paha. Mitähän sitä sanoisi? Nyt on vaara, että pahoittaa jonkun mielen, sanoo sitten mitä tahansa. Apua! Mahi, aloitapas sinä, niin saan vähän aikaa miettiä, Sami kiemurtelee.

– Kyllä minä väitän, että jos haluaa esimerkiksi syvällisempää keskusteluseuraa, sitä löytää todennäköisemmin naisista, Mahi sanoo. – Miesporukalla homma taitaa mennä niin, että illanvietossa keskustelu liittyy alkuillan jälkeen usein siihen, että muistellaan päissään kaikkia niitä kertoja, kun ollaan oltu yhdessä päissään.

– Eikös olekin aika sympaattista ja vähän surullista samaan aikaan, Sami nauraa. – Noin se taitaa kuitenkin mennä. Naiset on parasta juttuseuraa… kin! On sitä monet elämän solmut availtu ihan vain naisten kanssa keskustelemalla.

Entäpä ne suurimmat voittonne? Niin musiikissa kuin elämässä?

– Olisikohan kyseessä se yläasteella voitettu tuhannenviidensadan markan pitkävetovoitto, Mahi aprikoi.

– Jos oikein henkilökohtaiselle tasolle mennään, niin… noin kaksikymppisenä ymmärsin eräänä hetkenä sen, etten oikeastaan ymmärrä kovin paljon mistään, ja se nöyrä hetki avasi paljon ovia ja silmiä, Sami pohtii. – Tarkoitan sitä rehellisen kyseenalaistamisen voimaa, joka syntyi nuoruuden itsevarman uhon jälkeen, kun avasi mielensä erilaisille näkökulmille, järki otti eräänlaisen voiton ja myönsin itselleni, ettei ihminen ole koskaan valmis.

– Musan kannalta suurin voitto on varmasti ollut se hetki, kun heräsi muutaman Ensiferum-albumin jälkeen siihen todellisuuteen, että musiikilla voi tehdä elantonsa. Sillä hekumalla on edetty näihin päiviin asti, Mahi lisää.

Voice of Ensiferum

Juuri nyt Ensiferum tuntuu etenevän voitosta voittoon, ainakin jos menestystä mitataan uuden, entistä vahvemman albumin ja viimeaikaisten miehistönvaihdoston mittareilla. Uusi synisti-laulaja Pekka Montin ei tainnut löytyä riveihin ihan helpolla prosessilla?

– No ei! Kesällä 2018 pistettiin varovaisen toiveikkaasti julkinen haku käyntiin, koska tultiin siihen tulokseen, että halutaan bändiin viides jäsen, eikä sellaista ollut ihan suoralta kädeltä lähipiiristä tyrkyllä, Mahi sanoo.

– Haku löi meidät ällikällä! Hakemuksia tuli ihan mieletön määrä. Ympäri maailmaa! Siinä riittikin sitten savottaa, koska oltiin etukäteen päätetty, että käydään ihan reiluuden nimissä läpi jokainen hakemus. Jos joku oli nähnyt vaivaa sen eteen, että teki meille kattavan hakemuksen, soittonäytteitä ja videoita, se oli vähintä mitä voitiin tehdä.

– Tilanne eskaloitui siihen, että jossain vaiheessa meillä oli sellainen tiukka topkymppi… Siellä oli aivan jäätäviä muusikoita, ja välillä tuli olo, että tämä jengi on ihan ylihyvää ”vain meidän Ensiferumiin”, Sami myöntää.

– Siellä oli uskomattomia soittajia, taitavia laulajia, kaikenlaisia multi-instrumentalisteja ja jengiä, jotka hallitsi peruskuvioiden ohella vaikka mitä folksoittimia, puhaltimia ja pillejä. Oli nuorta ja innokasta yrittäjää, oli vanhaa ja kokenutta karpaasia, oli miehiä ja naisia ja niin huikeaa talenttia, että siinä oli omakin pää mennä sekaisin.

– Ajatella… parikymmentä vuotta sitten tällainen bändirekry olisi tapahtunut laittamalla ilmoitus paikallisen Alepan seinälle ja viestin perään ”PS. Tykitellään”. Sitten olisi toivottu, että edes yksi vastaa!

Kykykilpailun jälkeen Ensiferumin synistiksi valittiin siis Pekka Montin, josta tuli samalla myös ”Voice of Ensiferum”, ainakin puhtaiden laulujen osalta. Se uudisti koko bändin soundin.

– Ratkaiseva juttu oli, ettei me haluttu ottaa mukaan uutta jäsentä vain siitä ilosta, että bändissä on oltava synisti. Uuden tyypin oli tuotava porukkaan uutta kemiaa ja osaamista. Siinä Pekka erottui edukseen, Sami sanoo. – Pekka kävi muutaman kerran meidän kanssa soittelemassa ja hengailemassa. Kiertueet ovat loppupeleissä noin 5 prosenttia soittoa ja 95 prosenttia yhteistä aikaa, joten oli selvää, että yhteishengenkin on toimittava.

– Pekassa oli alusta alkaen sitä jotakin, Mahi jatkaa. – Siinä ei tarvinnut kenenkään esittää mitään. Kun Pekka tuli koesoittoon, kaikki loksahteli paikoilleen. Sen jälkeen esimerkiksi ukon suomalaisuus oli vain logistista voittoa.

– Tietenkin se, että Pekalta luonnistuivat puhtaat laulut ihan tajuttoman hyvin, oli valtava plussa. Meille tuli paljon hakemuksia taitavilta laulajilta, mutta jokin Pekan äänessä istui tähän soundiin meitä virittelevällä tavalla.

Mahi ja Sami hehkuttelevat kilpaa, miten hienoa oli saada uusi kaveri mukaan jo Thalassicin sovitusvaiheessa, jolloin Pekan kädenjälki kuuluu myös albumilla

– Tiettyyn rajaan asti bändihommatkin toimivat nykyään vaikka Whatsapp-ketjun kautta koodailemalla ja pilvipalveluiden välityksellä biisiaihioita vaihtelemalla, mutta kyllä se yhdessä tekeminen taas palkitsi, Sami sanoo.

– Ollaan tehty Mustosen Mikon kanssa paljon orkkasovituksia ennenkin, mutta Pekka loihti ihmeitä kiippareihin, ja osa niistä kääntyi lopulta orkestraalisemmiksi jutuiksi asti. The Defence of the Sampo ja One with the Sea ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten kiipparihommat ja Pekan laulut kääntyivät ihan uudenlaiseksi Ensiferumiksi.

– Siis Pekkahan veti ihan hemmetin kovalla asenteella alusta alkaen! Mahi jatkaa. – Siinä ei ollut yhtään sellaista varovaista ”sori, mä voisin kokeilla nyt tällaista, jos teille sopii…” -hiipimistä, vaan ukko hyökkäsi heti päätyyn.

– Run from the Crushing Tide… jessus! Siinä on Pekan laulussa sellaista maailmanluokan powermeininkiä, että nytkin sitä biisin nimikkohokemaa ajatellessa huomaa miettivänsä itsekseen, että on se jumalauta kova äijä!

Tietoinen kaupallinen itsemurha

Ensiferumin ja sen fanien onneksi Thalassic ei jää vain yhden Pekan show’ksi. Uusia tuulia puhaltelee joka suunnalta. Muutaman orkestraalisemman ja tunnelmallisemman albumin jälkeen bändin kaleerissa on enemmän soutajia kuin aikoihin, ja merellisiä teemoja kohti vyörytään entistä powermetallisemmin ja vauhdikkaammin.

Ruuvia on kiristetty niin paljon, että tämähän on kuin äärimmilleen viritettyä kansanpoweria?

– Sehän se hauskaa onkin, että lähtökohtaisesti me ei lähdetty tekemään mitään eri tavalla, vaan tehtiin just sitä, mikä sattui tuntumaan hyvältä. Jotenkin siinä vain meni vauhtimittarit ihan uusille lukemille, Mahi sanoo. – Pekka tietenkin vaikutti omalta osaltaan asiaan, mutta työskentelimme myös pitkästä aikaa Janne Joutsenniemen kanssa ja meillä oli uusi äänittäjä, uusi miksaaja ja… Kaikki tuntui erilaiselta.

– Huomasin jo treenien aikana uusien mahdollisuuksien aukeavan, Sami lisää. – Tuntui kuin voisin tehdä ihan mitä tahansa! Tämä porukka on nyt sellainen, etten voisi säveltää mitään, mitä nämä kitarankurittajat eivät voisi soittaa, mitä Janne [Parviainen] ei voisi rummuttaa tai Pete [Petri Lindroos, kitaristi-laulaja] ja Pekka eivät voisi laulaa.

Tuntuu kuin orkestroitu Ensiferum ja metallinen Ensiferum olisivat iskevimmässä tasapainossa tähän asti? Samalla monipuolisuudesta ei ole tingitty, vaan mukana on musiikillisia flirttailuja itään, länteen, pohjoiseen ja etelään. 

– Niin, One with the Sea on vähän sellainen raskaampi ja viipyilevämpi biisi, joka tukee hyvin kokonaisuutta, mutta muuten me pelataan tällä kertaa ihan erilaisen monipuolisuuden äärellä, mikä toimii hyvin, Sami pohtii. 

– From Afar [2009] oli ensimmäinen levy, jolla oli mukana orkestraatioita. Siinä oli sellaista nuoruuden intoa, ja koko homma meni aika ”over the top”, kun maalailtiin Mustosen Mikon kanssa aika isolla pensselillä. Ajan ja kokemuksen myötä komealta kuulostavia orkestereita tulee käytettyä säästeliäämmin ja siten myös tehokkaammin. 

Genrerajoja rikkovien levyjen yhteydessä on aina hauskaa seurata fanien reaktioita. Yhden suosikkialbumi on toisen inhokki, ja osa faneista liputtaa kaikkien levyjen puolesta. Ensiferum todellakin haastaa kuulijoitaan, mikä on näkynyt myös Thalassic-albumin ensimmäisten näytteiden myötä. 

– Tämä bändihän taitaa olla sellainen pieni hallittu ja tietoinen kaupallinen itsemurha, Sami naurahtaa. – Pitää muistaa, ettei Ensiferum ole kuin vaikkapa AC/DC tai Slayer. Olisi helvetin outoa kuulla r’n’b -biisi jommankumman noista levyllä, mutta jos me halutaan pistää Enska-levylle vaikka diskobiisi, me tehdään se, ja… aika usein me saadaan myös homma toimimaan. Se on osa meidän luonnetta, ja sitä luonnetta saa rakastaa tai vihata. 

– Joillekin se sopii ja joillekin ei. Jos AC/DC tekisi biisin, jossa on Frederik fiittaamassa, se olisi… katastrofi! Meille tuollainen syrjähyppely taas toimii, ja osa jopa diggailee siitä. Jos taas osa porukasta haluaa tapella netissä, ovatko tällaiset tempaukset ihan paskaa vai neroutta, niin antaa mennä vain!

Kalassa merta edempänä 

Samalla kun uudetkin genrerajat saivat murtua, Ensiferum päätti ylittää myös toisenlaisen rajan. Kaikki lähti siitä, että Sami huomasi joutuvansa vastaamaan Two Paths -albumia (2017) promotessaan toistuvasti samaan kysymykseen: ”Onko Two Paths konseptialbumi?” 

Vastaus oli kieltävä, ja Sami perusteli asiaa niin, ettei Ensiferumin tapa säveltää musiikkia todella laajalla sapluunalla ole omiaan teemalevyille. Silti ajatus jäi kytemään hänen mieleensä. 

– Jaksoin jankata hetken aikaa, ettei se vain ole mahdollista, mutta sitten huomasin miettiväni, että miksei olisi. Asia alkoi suorastaan sapettaa! Miksi rajoittaisimme itseämme kirjoittajina näin? Sami pyörittelee. 

– Ehdotin asiaa kundeille ja sain vihreää valoa. Aloimme katsoa demoja läpi ja luotimme vaistoomme, millaisen teeman perään ne biisit huutelivat. Sieltä alkoi välittyä sellaista aika… merellistä tunnelmaa. Kaikkien vuosien ja konseptialbumien itseltään kieltämisen jälkeen homma kävi lopulta noin kivuttomasti, ja teema alkoi syntyä kuin itsestään. 

– Teemasta tuli aika laaja ja suurpiirteinen, koska emme halunneet rajoittaa sitä vain pohjoisiin tunnelmiin. Matkasimme paljon pidemmälle maailmalle, tutkimme paljon erilaisia myyttejä ja legendoja, ja koska maailma on lähes 80-prosenttisesti vettä, tarinoita merenkäynnistä löytyi enemmän kuin oli edes osannut odottaa. 

Sami nauraa kertoessaan, että ”ketsuppipullon auettua” meritarinoita alkoi vuotaa yli äyräiden. Äyskäröidessä kaksi kappaletta, Merille lähtevä ja Hurriganes-cover I’ll Stay by Your Side, tippui bonuksiksi. 

– Kaikenlaisia ideoita jäi käyttämättä niin paljon, että niistä olisi tehnyt vaikka toisen albumin, Sami hekottelee. – Nyt jäi käsittelemättä japanilaista mytologiaa, Etelä-Amerikan intiaanit, Euroopan länsirannikko ja jopa kotimaiset Pohjanmeren merirosvot, koska koko teema pääsi yllättämään rikkaudellaan. 

– En tiedä, tulemmeko enää koskaan tekemään konseptialbumia, mutta ainakin se apina on nyt pois selästä, ja vaikka tämä teema yltää lähestulkoon maailman ja merien ympäri, siellä on ihan oikeasti seassa se punainen lankakin! 

Uusien merellisyyksien ohella eräs vanhempi Ensiferum-teema saa Thalassicilla jatkoa: levyn päättävä Cold Northland on Väinämöinen-saagan kolmas osa. Kaksi ensimmäistä osaa, Old Man ja Little Dreamer, kuultiin bändin debyytillä 19 vuotta sitten.

– Olin pyöritellyt eepoksen melodianpätkiä mielessäni jo pitkään, ja nyt tuli sellainen fiilis, että parikymmentä vuotta alkuperäisten jälkeen voisi juhlistaa bändin pitkää taivalta täydentämällä trilogian, Mahi sanoo. – Old Man oli ihan ensimmäinen valmistunut Ensiferum-kappale ikinä, ja…

– …oli muuten lähellä, ettei Cold Northlandistä tullut Ensiferumin viimeinen kappale ikinä! Sami keskeyttää. – Kun äänitykset olivat ohi, otimme vähän simaa Sonic Pump Studiolla, ja illanvieton lopussa Mahi lensi komeassa kaaressa pää edellä alas studion portaita ja löi päänsä ovenkahvaan.

– Siitä lähdettiin sitten ambulanssilla paikattavaksi, ja bändi oli aika lähellä saada eeppisemmän päätöksen kuin voisimme suunnitella, Mahi jatkaa. – Saada nyt levy valmiiksi, ja bändin perustaja olisi heti perään kanttuvei… Huh huh, voisi olla, että juttelisitte tässä tilanteessa levystä vähän eri sävyyn, jos olisi käynyt huonommin.

– Olisihan se ollut runollista, Sami jatkaa hymyä äänessään. – Cold Northland perustuu Kalevalan viimeiseen runoon, jossa Väinämöinen lähtee veneellä pois ja lupaa vielä palata… Onneksi palasit ambulanssireissulta elävänä takaisin!

Se perkeleen korona…

Bändi on täynnä energiaa, hallussa on vahva albumi, uudistunut kokoonpano puhkuu intoa ja… korona. Viime kuukausina väsymiseen asti kirottu virus takaa, ettei Ensiferumkaan pääse ihan heti tien päälle.

– Kyllä se perkele on ottanut niskalenkin koko musamaailmasta. En voi puhua kaikkien bändien puolesta, mutta ainakin meidän kokoluokan yhtyeelle tämä on raskas isku, Sami huokaisee.

– Olisihan tässä voinut tehdä isompiakin siirtoja. Lykätä levyn julkaisua eteenpäin ja promota sitä sitten ensi vuonna julkaisun perään kiertueilla. Jotenkin vain tuntuu pöljältä antaa sen vaikuttaa. Levy on kuitenkin äänitetty jo alkuvuodesta, ja vajaan puolen vuoden odottaminenkin tuntui meille ikuisuudelta. Helvetillinen palohan tässä olisi päästä soittamaan jengille tätä matskua! Kyllä sekin aika vielä koittaa, siitä olen varma, ja nyt on vain kehitettävä jotain järkevää puuhaa sitä odotellessa.

Onko joutenolo kiertueita odotellessa passivoivaa vai jopa inspiroivaa uuden musiikin kannalta?

– Ollaan me leikitelty ajatuksella, että kunhan on promot tämän levyn suhteen tehty, niin mikäs siinä, jos alkaisi vaikka pistää uusia biisejä pikkuhiljaa narulle demoiksi, Sami sanoo.

– Ainoa ongelma on, ettei perkele meinaa löytyä intoa mihinkään, Mahi lisää. – Mieliala on jotenkin madaltunut, ja uuden tekeminen on ainakin tähän asti tuntunut älyttömän vaikealta. Tuntuu, että vaikka kuinka yrittäisi ja aikaa olisi vaikka muille jakaa, päivät vain lipuvat ohi odotellessa. Ei saa mitään aikaan.

– Ei auta kuin yrittää olla jäämättä tuleen makaamaan ja luottaa siihen, että tulevaisuus on kirkkaampi, Sami sanoo. 

– Musiikkimaailman kirjoittamattomat säännöt eivät ehkä salli monen levyn julkaisemista ihan näin nopealla aikataululla, mutta kuka tietää… Ehkä kaikki tämä jumitus muuttuu alkukankeuden jälkeen vielä luovuudeksi!

Julkaistu Infernossa 6/2020.