”Tämä on maailman huonointa bisnestä, jos asian ajattelee niin” – haastattelussa Soilwork

Monien aikalaistensa keski-ikäistyessä ja kangistuessa helsingborgilainen Soilwork sen kuin nuortuu ja vetreytyy. Näin ainakin, jos mittapuuna käyttää bändin lujimpiin teoksiin lukeutuvaa uutuusalbumi Verkligheteniä.

Kuva: Stephansdotter Photography

Soilworkillä on ollut viime aikoina paljon aihetta juhlaan. The Ride Majestic -albumia (2015) seurasivat bändin historian pisimmät kiertueet, ja juuri nyt vaikuttaa siltä, että uusi Verkligheten tullaan ottamaan vastaan ylistäen.

Lisäksi bändissä peräti 24 vuotta laulanut Björn ”Speed” Strid täytti viime syyskuussa 40.

Speed, onko 40 tällä hetkellä liikaa, liian vähän vai juuri sopivasti?

– Haluat varmaan kysyä kohteliaasti, joko olen kehitellyt kammottavan keski-iän kriisin, Speed hörähtää.

– Kerroin itselleni uudenvuodenaattona, että vuosi 2018 oli paras varmaan pariinkymmeneen vuoteen. Se oli mahtavaa aikaa. Teimme juuri oikeat keikat Soilworkin ja The Night Flight Orchestran kanssa, olemme saaneet kummankin bändin uudet levyt valmiiksi ja… Mitä muuta kiertävä muusikko voi toivoa?

Hetken naureskeltuaan Speed vetää syvään henkeä, huokaisee ja jatkaa kuin hykerrellen.

– Tuttavani kyselevät, milloin minulle oikein tulee neljänkympin kriisi tai vastaava. Vastaan heille, että minulla taisi olla keski-iän kriisi jossain vuosien 2005–2015 välillä, ja että olen nyt saanut tarpeekseni hyvien asioiden kyseenalaistamisesta. Elän elämäni parasta aikaa, ja siitä on osattava nauttia nyt.

Speed nimeää The Night Flight Orchestran yhdeksi nyky-Soilworkin tärkeimmäksi ”toimivan bändin salaisuudeksi”. Kyseessä on hard rock -yhtye, jonka Speed perusti Soilworkissä kitaroivan David Anderssonin kanssa.

– Jossain vaiheessa Soilwork oli muuttumassa bändiksi, jossa kaikki halusivat toteuttaa kaikkia musiikillisia fantasioitaan, ja se alkoi mennä liian pitkälle. Soilworkistä oli tulossa bändi, joka on vähän death metalia, vähän melodeathiä, vähän heavyä, vähän metalcorea, vähän sitä ja vähän tätä. Eikä lopulta oikeastaan yhtään mitään.

– Kun perustin The Night Flight Orchestran, se kiteytti tietyt ääripäät omaan todellisuuteensa. Nyt olen muusikkona entistä keskittyneempi ja saan kokea kahdessa bändissä parhaat puolet sekä rockin että metallin maailmasta. 

Voitokkaita tappioita

Vuosikymmenen taitteessa Speedin kanssa jutellessa hänen äänensävynsä oli rutinoitunut, pahimmillaan jopa kyllästyneen oloinen. Soilwork eli tuolloin hänen sanojensa mukaan ”pahimmassa levyjen ja kiertueiden kierteessä”.

Keskustellessamme nyt Soilworkin viime vuosista ja kolmen tuoreimman albumin (uutuden lisäksi The Living Infinite, 2013, ja The Ride Majestic, 2015) lujasta suorasta Speedin ääni huokuu aitoa tyytyväisyyttä.

Ei ihme. Soilworkissä vuoteen 2012 asti soittanut Peter Wichers oli bändin selkeä kärkisäveltäjä, jonka lähdön jälkeen moni kyseenalaisti koko Soilworkin tulevaisuuden – Speed etunenässä.

– Kun Peter lähti toistamiseen bändistä, kysyin itseltäni useaan otteeseen, onko tässä enää mitään järkeä. Onko tämä bändi enää Soilwork? Pitäisikö minun hajottaa koko bändi? Speed luettelee.

– Et osaa arvatakaan, miten lähellä Soilworkin loppu oli. Ehdin jo maalailla vaikka minkälaisia uhkakuvia ihan erilaisesta tulevaisuudesta. Olin jo varautunut siihen, että alan tehdä jotain ihan muuta kuin musiikkia.

– Sitten David liittyi bändiin ja herätti sen eloon ihan uudella tavalla. David sai minut tarttumaan kitaraan ensimmäistä kertaa vuosikausiin, ja löysin pitkään kadoksissa olleen intohimon säveltämiseen.

Speed kertoo The Living Infinite -tuplan olleen yhtä todennäköisesti joko bändin viimeinen tai ”ensimmäinen” albumi.

– Äänitimme tuolle levylle 27 kappaletta, ja kokeilu oli niin äärimmäinen, että se olisi voinut yhtä hyvin päättyä täydelliseen floppiin. Sillä kertaa rohkeus kuitenkin kannatti ja pelasti Soilworkin. Keksimme itsemme uudelleen. Näin jälkiviisaana voisin sanoa, että se oli meidän uusi debyyttimme.

Jos Wichersin lähtö oli monelle Soilwork-fanille kova pala, samaa voi sanoa vajaan kolmen vuoden takaisesta tilanteesta, jolloin bändissä 12 vuoden ajan rumpuja paukutellut, todella tunnistettavaksi tekijämieheksi tunnustettu Dirk Verbeuren jätti yhtyeen liittyäkseen Megadethiin.

– Kun Dirk lähti ensimmäistä kertaa Megadethin matkaan, homma julkistettiin tuurauskeikkana, ja kerroimme hänen palaavan muutaman kuukauden päästä. Tosiasiassa olin ihan varma, että Dave Mustaine tulee ottamaan Dirkin kokoonpanoonsa heti, kun kuulee hänen soittavan heidän kanssaan, Speed sanoo.

– Tunnistettava tatsi ei ole mikään itsestäänselvyys nykypäivän metallirumpaleista puhuttaessa, ja voin sanoa, että meillä kävi vähintään moukan tuuri, kun Bastian [Thusgaard] sattui olemaan jo muutenkin matkassamme rumputeknikkona ja sittemmin Dirkin tuuraajana. Tunsimme hänet, eikä häntä tarvinnut ajaa sisään bändiin.

– Bastian ei ole ainoastaan mukava jätkä ja raudanluja ammattilainen. Hänen tatsinsa on ehkä erilainen kuin Dirkin, mutta se avasi meille säveltämisen kannalta uusia ovia. Voisi kai sanoa, että käänsimme tämänkin tappion voitoksi.

Melodinen paluu Pohjolaan

Olipa Soilworkillä käytössään salaisia aseita ja olipa tilanne sattumaa tai ei, tosiasia on, että bändi on juuri nyt elämänsä kunnossa: Verkligheten, Soilworkin yhdestoista albumi, on yksi sen parhaista.

Uudet tuulet puhaltelevat kaikkialla. Jopa albumin melodinen kieli tuntuu tehneen pesäeroa Soilworkin historiaan.

– Pidän tuosta sanavalinnasta… ”melodinen kieli”. En ole ajatellut asiaa noin, Speed sanoo.

– Se on ehdottomasti yksi niistä asioista, jotka ovat muuttuneet musiikissamme viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tuskin keneltäkään jäi huomaamatta viime vuosikymmenen loppu, kun soundimme alkoi kumarrella hieman enemmän rapakon taakse, ihan laulumelodioita myöten.

– Kun minä ja David lähdimme säveltämään enemmän, huomasimme eräänlaisen luonnollisen skandinaavisen melankolian palanneen soundiimme. Verklighetenillä se on vapautuneemmassa roolissa kuin koskaan aiemmin.

– Vuosia sitten olimme hetken jumissa omassa soundissamme. Teimme vain sellaisia asioita, jotka sopivat niin sanottuun melodeathiin, emmekä ajatelleet asiaa sen enempää. Viime vuosina olen itse palannut monella tapaa heavy metalin juurille, ja se kuuluu biiseissämme. Verklighetenin keskiössä ovat hyvät riffit, melodiat, kertsit ja tarttuva tunnelma. That’s it.

Soilwork ei ole juuri koristellut albumeitaan vierailevilla tähdillä, mutta nyt visitoivia ääntelijöitä huhuttiin olevan mukana peräti kaksin kappalein: Alissa White-Gluz biisillä Stålfågel ja Tomi Joutsen raidalla Needless and Kin.

– Halusin Alissan ehdottomasti messiin, ja se oli suunnitelmissa niin pitkään, että tieto pääsi lipsahtamaan jollekin levyn versioista, mutta hän ei valitettavasti ehtinyt mukaan levylle, Speed kertoo.

– Tomin osuus sen sijaan on aivan mahtava. Kirjoittaessani Needless and Kiniä minusta tuntui koko ajan, että siitä puuttuu jotain. Pidin sitten taukoa säveltämisestä ja hoidin joitakin tulevien kiertueiden juttuja. Kierrämme pian Amorphisin kanssa, ja se sai lampun syttymään pääni päällä. Minun oli saatava Tomi mukaan!

– Äänemme ovat todella, todella erilaiset. Tomin matala mörinä on ihan omaa luokkaansa, ja hänellä on ainutlaatuinen puhdas lauluääni, joka soi todella hienosti yhteen omani kanssa. En voisi olla tyytyväisempi lopputulokseen.

Omia pieniä maailmoja

Silmiinpistävin asia uudella albumilla lienee sen nimi: Verkligheten, suomalaisittain ”todellisuus”, ei ole välttämättä pohjoismaalaiselle se eksoottisin nimike, mutta monelle muulle kyllä.

– Tuo nimi on pyörinyt mielessäni jo vuosia, Speed paljastaa.– Kun äänitimme tätä levyä, huomasin kirjoittaneeni kappaleisiin poikkeuksellisia yhdistelmiä mainitsemistani melankolisista melodioista ja eräänlaisia sanoituksellisia kulmia eksistentialistisiin kriiseihin. 

– Albumin nimi viittaa siihen, kuinka me luomme omia todellisuuksiamme. Me kaikki elämme omassa maailmassamme. Omassa todellisuudessamme. Todellinen maailma on mitä on, ja ihminen pyristelee koko elämänsä sitä vastaan eskapismin tai omien sääntöjensä kautta. Iän myötä ihminen pakotetaan kohtaamaan yhteiskunnan säännöt, mutta hän taistelee aina niitä vastaan.

Miten henkilökohtainen todellisuutesi eroaa siitä, mihin ympäröivä maailma sinua pakottaa?

– No, saan tänäkin päivänä kuulla, että eikö pitäisi jo jättää lapselliset musahommat nuoremmille, Speed hymähtää. – Jos aloittaa bändissä soittamisen 16-vuotiaana, ei tietenkään voi olettaa, että samat arvot, tai varsinkaan samat asiat, olisivat elämän keskiössä 36-vuotiaana. Toisilla se näkyy enemmän, toisilla vähemmän.

Björn Strid, Tuska 2017. Kuva: Mikko Pylkkö

– Tarkoitan sitä, että aika moni bändikaverini on kyllästynyt näihin hommiin, sillä eihän tämä tästä kummemmaksi muutu. Jos Soilworkin kaltaisessa bändissä soittamisen mielekkyys riippuu siitä, soittaako tänä vuonna keikkoja tuhannelle ihmiselle, ensi vuonna kolmelletuhannelle ja parin vuoden päästä viidelletuhannelle, tulee varmasti pettymään.

– Tiedän ihmisiä, jotka haluavat elämän olevan kuin uraa tai bisnestä. Eli kaiken pitää kasvaa ja kasvaa, koko ajan. Joka vuoden pitää olla joidenkin ulkoisten mittareiden mukaan ”parempi” kuin edellisen. Se on aika kuluttavaa, eikö? Noin ajattelemalla unohtaa aika helposti olla tyytyväinen kaikkeen siihen hyvään, mitä omassa elämässä jo on.

– Minun todellisuuteni pakenee arkea, mutta hyväksyy realistisesti sen, mitä ”rokkitähteys” todellisuudessa on. En haaveile liikaa, koska minusta todellisuus on tällaisia taruja ihmeellisempi asia.

Ryysyt rikkauksina

Speed nauraa pitkään palatessani juttutuokion alkuun ja mahdolliseen keski-iän kriisiin. Olisikohan sittenkin niin, että Speed on purkanut osan keski-iän kriisistään juuri tämän albumin eksistentialistisiin teemoihin?

Hän on kuitenkin ehtinyt soittaa elämänsä aikana tuhansia keikkoja, levyttää kymmeniä albumeita ja on yhä kuin luotu tien päälle, vaikka moni hänen ympärillään on saanut rokkielämästä tarpeekseen.

– Niin, on vaikea sanoa, olenko minä tässä se täysjärkinen ja muut hulluja vai päinvastoin, Speed naureskelee.

– En voi kieltää, ettenkö aina välillä jossain Pohjois-Amerikassa hyytävän kylmässä kiertuepakussa herätessäni ajattelisi, onko tässä mitään järkeä: matkustan 16 tuntia paikkakunnalta toiselle läpi lumimyrskyjen, jotta voin soittaa tunnin keikan 80 ihmiselle jossain Kanadan pikkukaupungissa, koska promoottori halusi meidät sinne.

– Tämä on maailman huonointa bisnestä, jos asian ajattelee niin. Teemme mittavia kiertueita, joilla pidämme itsemme juuri ja juuri kiinni leiväntyngässä, mutta olisiko se sitten parempi vaihtoehto tehdä samaa kahdeksasta neljään toimistotyössä?

Speed myöntää miettineensä vaihtoehtoja muusikonuralle. Eikä rokkitähden elämä ollut alun alkaenkaan hänelle mikään ykköstavoite.

– Haaveilin nuorena jätkänä tulevani jääkiekkoilijaksi, mutta minusta tulikin vahingossa metallibändin laulaja. Luulenpa, että tuulen viemänä oleminen on ollut yksi elämäni avaimista. Löysin maailman parhaan työn todella nuorena, ja olen saanut tehdä sitä parikymmentä vuotta. Mitä muuta voisin toivoa? Olen etuoikeutetussa asemassa, ja jos saan tehdä tätä vielä 10–15 vuotta, en voisi olla onnellisempi.

– Kerta kerran jälkeen ymmärrän, että tämä vain on se kipinä, joka saa minut tuntemaan eläväni. Se, kun saan tuntea yhteyttä musiikkiin, kun sävellän, ja yleisöön, kun soitan sävellyksiäni heille. Se on täysin korvaamaton tunne, enkä saa vastaavia kiksejä mistään muusta. Se on minun todellisuuteni. 

Julkaistu Infernossa 1/2019.