”Tehkää asioita!” – haastattelussa Deep Purplen ääni Ian Gillan

Kaksikymmentäyksi albumia, viisikymmentäkaksi vuotta. Levyjen määrää bändi ei laske ja ikäkin on tunnetusti vain numero, mutta Deep Purple ja sen laulaja Ian Gillan osoittavat Whoosh!-albumillaan toimivansa lukemiensa veroisella elämänkokemuksella.

Kuva: Ben Wolf

Ian Gillan istuu kölniläisen hotellin huoneessa katsellen Rein-jokea ja sen varrella komeilevaa tuomiokirkkoa. Deep Purple -laulajan työpäivää on jäljellä enää yhden puhelun verran.

On kesä 2020. Aika, jolloin on helppo murtaa jää kenen tahansa kanssa puhuessa, sillä kukaan ei ole voinut välttyä siltä yhdeltä aiheelta, joka on koskettanut myös Ian Gillania ja Deep Purplea.

Korona saattaa olla monen mielestä loppuunkaluttu aihe, mutta Gillanin kohdalla sitä ei voi väistää: Onhan 75-vuotias veteraani hyvästä terveydestään huolimatta selkeää riskiryhmää.

– Suurin ero tämän vuoden ja menneisyyden välillä on se, että yleensä meille maksetaan siitä, että suurin osa työstämme on odottelua, ja nyt taas olemme odotelleet koko vuoden ilman korvausta, Gillan murjaisee puhelun alussa viitaten artistin arkeen lentokentillä, busseissa ja backstageillä.

– Pieni tauko ei ole haitannut minua. Se on kääntynyt luovuudeksi. Yleensä minulla ei ole aikaa laulunkirjoittamiselle, mutta nyt olen kyllästynyt välillä niin pahasti, että olen kirjoittanut kokonaisia kappaleita vain päivien tai korkeintaan viikkojen aikana. Yleensä sävellykseni ovat vain luonnosmaisia tuherteluja.

Gillanin puheen painotuksissa kaikuvat ikä, kokemus ja viisaus. Tuhansia haastatteluja tehnyt laulaja ei vain vastaile toimittajan kysymyksiin, vaan häneltä tuntuu löytyvän opettavainen tarina aiheesta kuin aiheesta.

Näin käy välittömästi, kun utelen häneltä, voisiko näistä ”korona-ajan lauluista” syntyä hänen seuraava sooloalbuminsa. One Eye to Morocco -levytyksestähän (2009) on jo tovi.

– Tiedätkö, en enää ajattele musiikin tekemistä tällaisesta kulmasta, laulaja avaa arvoituksellisesti.

– Nautin musiikin tekemisestä ilman päämäärää. Jossain vaiheessa kadotin sen nautinnon. Aina kun aloin säveltää, oli mietittävä, mille levylle mahdollisesti syntyvä kappale tulisi tai millaista musiikkia jokin tuleva albumi vaatii. Minun oli jopa tuumailtava, olenko oikeassa mielentilassa kirjoittaakseni musiikkia.

– Nyt 99 prosenttia kaikesta kirjoittamastani on musiikillista siansaksaa. Kyse ei ole edes siitä, että tekisin kappaleita ikinä valmiiksi. En edes ajattele sanaa ”valmis” niitä tehdessäni. Musisoimisessa on kyse asioiden käsittelemisestä. Kuin dialogista itsensä kanssa. Musiikista on tullut jälleen terapeuttini. Osaan nyt rentoutua sen parissa.

– Sama on ollut viime vuosina myös Deep Purplen filosofia. Emme tee musiikkia, koska meidän on pakko julkaista levyjä. Tiedämme kyllä, että voisimme kiertää vaikka maailman tappiin soittaen Smoke on the Wateria. Teemme musiikkia, koska haluamme yhä tehdä tätä palavasti yhdessä ja kokea jotain uutta ja erilaista.

Tuottajan kemiallinen kaava

Deep Purplen viimeisintä vuosikymmentä on leimannut aito halu toteuttaa itseään. Bändin keski-ikä pyörii ehkä seitsemänkympin hujakoilla, mutta se on kokenut kolmella tuoreimmalla albumillaan kuin oman pienen renessanssinsa.

Lähestyessäni uutta Whoosh!-albumia ja kehuessani matkan varrella Now What?!- ja Infinite-levyjen (2013, 2017) itsevarmaa soittamisen riemua, Gillan ei lähde kehuskelemaan edes koko Deep Purplen nimissä. Sen sijaan hän nostaa välittömästi esiin yhden nimen: Bob Ezrin.

– Kun Bob suostui tuottajaksemme, siitä syntyi kemiaa, jollaista en ollut koskaan aistinut, Gillan ylistää.

– Hän totesi heti ensimmäisessä palaverissa haluavansa keskittyä musiikkiin. Hän halusi kuulla levyllä sitä Deep Purplea, joka olemme olleet aina lavalla. Sitä, kun innostumme improvisoimaan, jammailemaan ja tiedämme pelkkiä katseita vaihtamalla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sitä, kun keskustelemme musiikin kautta sanomatta sanaakaan.

– ”Ei ole väliä, tuleeko kappaleesta kaksi vai kymmenen minuuttia pitkä, kunhan soitatte sydämenne kyllyydestä ettekä ajattele liikaa sitä, kuulostaako juuri sillä hetkellä soittamanne asia Deep Purplelta”, hän sanoi Now What?! -albumin sessioissa ja sai meidät kuulostamaan Purplelta aidommin kuin vuosikymmeniin.

– En tajunnut sitä vielä silloin, mutta pian huomasin löytäneeni itsekin tekemiseeni eräänlaisen rentouden. Olin kuin urheilija, joka oli miettinyt liikaa neljän vuoden päässä odottavien olympialaisten tavoitteita ja ymmärsi nyt keskittyä siihen, mitä hän rakastaa tehdä eniten.

– Joskus tapasimme mallintaa levylle etukäteen jonkinlaiset raamit. Sitten piiskasimme kuollutta hevosta ja teimme tylsemmistäkin ideoista levyn vaikka väkisin, koska olimme itse määritelleet Deep Purplen kuulostavan joltain tietynlaiselta. Bob sai meidät uskomaan, että Deep Purple on sitä, mitä ikinä haluammekin soittaa.

Alice Cooper, Lou Reed, Pink Floyd, KISS, 30 Seconds to Mars… 71-vuotiaan Ezrinin CV kertoo miehestä paljon muttei kaikkea. Gillan alleviivaa tuottajan roolissa mukautumista. Hänen mukaansa yhtä tiettyä tuottajan raamia ei ole.

– Missä vaiheessa tuottajan työnkuvaksi muodostui se, että hän menee studioon fiilistelemään fanittamansa bändin musiikkia ja nyökyttelemään palkkaa vastaan? Tai sitten joku genren ulkopuolinen tuottaja muuttaa jonkin bändin soundin oikein tarkoituksella täysin, Gillan sanoo ja naurahtaa sen merkiksi, että nyt saattoi tulla kärjistettyä hieman.

– Minusta bändin ja tuottajan suhteessa on kyse molemminpuolisesta kunnioituksesta. Sen Bob on onnistunut saavuttamaan kanssamme. Bob tietää mitä tekee, Bob on itsevarma ja Bob osaa tehdä haluamansa, mutta hän osaa myös kuunnella muusikoita ympärillään.

– Deep Purplella on pitkä historia, vai mitä? Meillä on taustallamme onnistuneita levyjä, joitakin ikivihreitä hittejä ja ihmisille tulee Deep Purplesta mieleen ihan tietty soundi, vai mitä? Monet tuntevat myös kaikki ne onnistumiset ja riidat, joita eri kokoonpanojen välillä on ollut, vai mitä?

– Bob ei välittänyt tällaisista painolasteista. Hän kuunteli viiden pitkään yhdessä soittaneen muusikon musisointia, aisti kaikki ne blues-, proge- ja folkvaikutteet ja osasi jollain tavalla sanoa juuri oikeat tai oikealla tavalla väärät asiat sopivalla hetkellä.

– Siitä tuottajan työssä on minusta kyse. Se on kuin mitä tahansa hyvää asiakaspalvelua. Asiakkaat eivät saa olla vain kasvottomia naamoja jonossa. Heidät on opittava tuntemaan ja heidän kanssaan on uskallettava kommunikoida.

Purppuran kaikki sävyt

Näkemystensä päätteeksi Gillan hörähtää leppoisasti ja pyytää brittiläisittäin anteeksi sitä, että lähti taas jaarittelemaan ylimääräisiä eikä välttämättä edes vastannut alkuperäiseen kysymykseen.

Korjaan pahoittelut välittömästi turhiksi ja kerron, että laulajahan tekee juuri nyt sitä, mitä hän on päätynyt tekemään musiikissaankin: jammailemaan liikaa ajattelematta, jolloin hän itse asiassa antaa itsestään ja ajatuksistaan enemmän kuin kykenin etukäteen toivomaan.

Ymmärrän silti yskän: ero rönsyilevän jaarittelun ja polveilevan fiilistelyn välillä on hiuksenhieno. Niin Deep Purplen kaltaisessa musiikissa kuin siihen liittyvässä keskustelussakin.

– Nuorena minua opetettiin olemaan hiljaa, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, Gillan hymähtää, yskii sitten pitkään ääntään selvittääkseen ja kertoo, että sittemmin hän on löytänyt paikan sekä suorasanaisuudelle että harkinnalle.

– Tätä nykyä monet bändit ja yhtiöt tuntuvat tekevän sen virheen, että he ajattelevat liikaa mitä sanovat. Tai siis soittavat. Joskus tuntuu kuin iso osa uudesta musiikista olisi tehty tietokoneella. Ihan kuin jossain yritettäisiin rakentaa jonkinlaista täydellisen ja myyvimmän musiikin kaavaa, jonka perusteella kappale sitten toteutetaan.

– Se tekee musiikista paikoin hirvittävän yksitotista. Levy-yhtiö löytää bändin, muovaa siitä tietyn normin näköisen ja kuuloisen ja ajaa sen soundin tiettyjen asetusten läpi. Ja jos tämä bändi soittaa vaikkapa melankolista rockia, ihan kaiken heidän tekemisissään on oltava karua ja synkkää, ilman pilkettä silmäkulmassa.

Myönnän mainitun korostuvan nykyaikana, mutta nostan esille, että trendejä on ollut ennenkin ja epäilen Deep Purplenkin joutuneen esimerkiksi 1980-luvulla sen aikaisen soundin paineen alle.

– Totta kai jouduimme! Kerta toisensa jälkeen. Kyllä meillekin yritettiin sanoa, miten tukkamme kuuluu olla, miten meidän tulisi pukeutua, miltä rumpujen kaiun tulisi kuulostaa ja miten pitkiä biisit saavat olla, Gillan sanoo.

– Olimme siinä mielessä onnekkaita, että tietyt levymme ja kappaleemme nousivat oikealla ajoituksella jo varhain urallamme sellaiseen asemaan, että saimme niiden ansiosta ikään kuin työrauhan itsellemme.

– Taiteen tappaa se, jos sillä yrittää miellyttää kaikkia. Heti jos mekin olemme tehneet jotain sellaista, jota uskoimme muiden haluavan kuulla, tuloksena on ollut jotain puolivillaista. Kun olemme antaneet vain mennä, musisoineet yhdessä, tehneet levyn ja odotelleet sormet ristissä, pitääkö joku muukin siitä, tulos on ollut paljon aidompi.

Whoosh! todellakin pitää kiinni tästä ajatuksesta. Levyn kansien välistä löytyy pohdiskelevaa melankoliaa, kuten kappaleesta Man Alive, kun taas Nothing at All on suorastaan riemukasta glamhenkistä rockia. The Long Wayllä soitetaan progeilevia fiilistelyjä, ja kappaleesta The Power of the Moon löytyy bluespohjaista simppeliyttä.

– Kun olin nuori, luulin olevani kuolematon, osaavani ja tietäväni kaiken. Nyt kun olen vähän vanhempi, tiedän ainoastaan sen, etten ole kuolematon enkä tiedä oikeastaan mitään mistään, Gillan pohjustaa hämmentävästi.

– En todellakaan tiedä, miten tehdään ”hittikappale”. Enkä tiedä, millainen musiikki myy. Sen sijaan tiedän, ja tiedämme yhdessä, millä tavalla Deep Purple soi ja kuinka ei ole olemassa vain yhtä tai kahta kaavaa sille, miltä Deep Purplen tulee kuulostaa. Tiedän nyt, että myös kuulijamme haluavat meidän tekevän musiikkia juuri tällä tavalla.

– Siksi uudella levyllä voi olla kappale kuten Drop the Weapon, joka kertoo hyvin suorasukaisesti siitä, miten paljon nuoria ihmisiä kuolee ammuttuna tai puukotettuna, koska he sekaantuvat jengeihin ja tulevat vanhempien ihmisten manipuloimiksi iässä, jossa ihminen todellakin luulee olevansa voittamaton ja tuhoutumaton.

– Mutta ihan yhtä lailla mukana voi olla Dancing in My Sleepin ja Man Aliven kaltaisia sävellyksiä ja tekstejä, jotka suorastaan syleilevät elämää ja hetkeä. Ne eivät vie mitenkään uskottavuutta synkemmiltä ajatuksiltani enkä todellakaan aio peitellä elämän valoisampia puolia, koska ne ovat ihan yhtä iso osa meitä itseämme.

– Olen synnynnäinen optimisti, eikä elämä ole tehnyt minua kyyniseksi. Näen hopeareunuksen lähes joka pilvellä, tiedäthän. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sulkisin silmäni ihmisyyden varjopuolilta. Elämä ei ole niin mustavalkoista, että se olisi jakautunut vain hyviin ja pahoihin asioihin. Siksi Purple soi elämän kaikilla sävyillä.

Elämisen arvoista elämää?

Miettikääpä, mitä kaikkea maailmassa ja pelkästään musiikkimaailmassa on tapahtunut vuosien 1962–2020 välillä, kun Ian Gillan on ollut urallaan enemmän tai vähemmän aktiivinen.

Musiikissa kerrotaan usein ”ryysyistä rikkauksiin” -tarinoita, joissa nälkäänäkevä ja suorastaan kituva bändi tekee vuosikausia töitä ja kaikki on huonosti, kunnes menestys ja rikkaudet kääntävät kaiken hyväksi. Kuten samat tarinat riviensä väleissä kertovat, asiat eivät ole näin yksinkertaisia.

Gillan innostuu puhumaan siitä, millaisena hän näkee elämänsä juuri nyt verrattuna kaukaiseen 1960-lukuun.

– Tiedäthän, ettei ole olemassa yksiselitteisesti huonoa tai hyvää elämää, vaan aika monenlaiset asiat elämässä ovat elämisen arvoisia, hän aloittaa ääntään jälleen selvitellen.

– Muistan kun olin ensimmäistä kertaa täällä Kölnissä. Elettiin talvea 1965. Saavuimme soittamaan keikkoja ja yövyimme pienessä rotankolossa, jonka oli kai tarkoitus olla bed & breakfast -paikka. Ahtauduimme sen loukon halvimpaan kellariin neljän kaverin kanssa, palelimme koko yön kaljoitellessamme ja nukuimme puoleenpäivään.

– Kun heräilimme, meillä oli päivän budjettina viisi Saksan markkaa. Ostimme isot bratwurstit sinapilla, muutamat oluet ja soitimme illalla keikan, minkä jälkeen juhlimme taas aamuun asti. Sama jatkui viikon verran. Elimme joka päivä mahat kurnien, palellen, hiprakassa ja keikoilla kaikkemme antaen. 

– 55 vuotta myöhemmin olen täällä taas ja asun hotellissa saman bed & breakfastin yläpuolella. Näen ikkunastani Kölnin tuomiokirkon, jota en malttanut nuorempana edes vilkaista. Illalla menen ehkä muutamalle viskille läheiselle terassille tai katselemaan vaikkapa museoita tässä lähellä.

Kuvailun jälkeen Gillan kysyy:

– Onko jompikumpi näistä niin sanotusti hyvää tai huonoa elämää?

Kestää hetken ennen kuin ymmärrän hänen kysyvän sitä minulta, eikä kysymys ole vain arvuuttelua.

Vastaan spontaanisti, että kumpikin kuulostaa mahtavalta ajalta, mutta epäilen, että nuorempana asioista ei välttämättä osaa nauttia, kun on niin kova kiire eteenpäin.

– Täsmälleen! Gillan huudahtaa.

– Minäkin olen elänyt sen ajan, kun on saavutettava koko ajan enemmän ja suurempaa, mutta tunnen tehneeni itseni kanssa rauhan sen suhteen, ettei asioiden tule mennä niin. Hyväksyin jossain vaiheessa oman keskeneräisyyteni, enkä koe sitä enää heikkoutena vaan ennemminkin näkökulmien rikkautena.

– Aikoinaan oli parasta ikinä vetää hulluja keikkoja, ryypätä, poltella, bilettää, hypätä naisissa ja angstata milloin mitäkin teinimaailman tuskaa, mutta mitä omaan musiikkiini tai Deep Purpleen tulee, en yrittänyt valehdella itselleni, että voisin kirjoittaa nopeista autoista ja kuumista naisista koko elämäni.

– Tiedän monien kriiseilevän erityisesti sitä, kuinka elämä on ohi kun tuo vaihe loppuu. Kriisitkin kuuluvat elämään, kyllä, mutta voin lohduttaa, että se eri tavalla mielekäs elämä odottaa harmauden tällä puolella.

– Joka päivä tapahtuu jotain mielenkiintoista ja elämisen arvoista. Sen tapahtuvan ei tarvitse olla maailman suurin juttu, koska maailman pienimmät asiat ne vasta hauskoja ovatkin. Pienet asiat inspiroivat minua kirjoittamaan.

”Tehkää asioita!”

Ihmettelen Gillanille, miten hän on kyennyt pitämään itsensä näin uteliaana ja optimistisena. Mieheltä ei kulu hetkeäkään, kun hän jo jakaa vielä yhden tarinan, ikään kuin summatakseen koko keskustelumme.

– Tehkää asioita. Keksikää tapa, jolla pidätte itsenne vireinä. Se tapa voi muuttua elämän kuluessa, laulaja neuvoo.

– Kun Steve [Morse, kitara] liittyi bändiin, hän oli malttamaton. Keikkamatkoillamme hän kulki koko ajan eestaas bussissa kitara kaulallaan ja soitteli joitain ihan mahdottomia skaaloja. Se oli hänen tapansa pysyä vireänä.

– Minä taas makoilin pitkin pituuttani sohvalla lyijykynä korvan takana ja sanaristikkolehti kädessä. Kyllä, olin ikäloppu jo 90-luvulla! Steve kysyi minulta, miten ihmeessä jaksan tehdä jotain sellaista. Virnistin Stevelle ja sanoin, että teen ihan samaa kuin hänkin. Se oli tapani pitää mieleni vireänä.

– Vielä tuolloin tähtäsimme jatkuvalla liikkeessä pysymisellä täydellisyyteen. Halusimme tehdä sen mitä teemme täydellisesti. Keskityimme vain siihen mitä osasimme. Kesti aika pitkään, että päästin tuosta ajatuksesta irti. Kun tajusin, ettei täydellisyyttä ole olemassakaan eikä ihminen ole täydellinen, tekemisen ilon siemen löytyi.

– Vuosia myöhemmin ymmärsin, ettei tärkeintä ollut se, onnistuuko asioissa, vaan se, että ylipäänsä tekee asioita eikä anna itsensä passivoitua. Ei kannata pelätä epäonnistumista tai varsinkaan sitä, että on jossakin asiassa huono, tai ettei tule koskaan olemaan jossakin asiassa paras. Sillä ei ole mitään merkitystä. Tärkeintä elämässä on elää sitä elämää.

– Minun neuvoni onkin juuri se: tehkää asioita. Eläkää asioita. Vaikkei kaikki tekemänne onnistuisikaan. Koette siinä samalla kaikenlaista. Jos ei tee koskaan mitään, voi onnistua korkeintaan viettämään elämänsä elämättä päivääkään.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Ian Gillan tapasi puhua joskus intohimoisesta jalkapallofanituksestaan ja oli innokas formuloiden seuraaja, mutta kun nämä kaksi lajia nostaa pöydälle nyt, Gillan suorastaan turhautuu siitä, että ärsyyntyy nykyään molemmista.

– En haluaisi kuulostaa vanhalta ukolta, jonka mielestä kaikki oli ennen paremmin, mutta näiden lajien kohdalla se pitää täysin kiistämättömästi paikkansa, Gillan puhahtaa ja vetää henkeä kuin saarnaan valmistautuen.

– Nykyajan jalkapallo on kammottavaa seurattavaa. Se ei ole kunniallista. Se ei ole urheilua. Suurinkin jalkapallofani tietää täsmälleen mistä puhun, vai mitä? Tarkoitan sitä teatteria, joka koostuu miljardöörien hölkkälenkeistä nurmikolla ja filmausesityksistä sääntöviidakon keskellä.

– Jokainen isompi peli on kuin käsikirjoitettu näytelmä. Kuinka saada katsojat pysymään ruutujen äärellä koko 90 minuuttia. Kuinka monta ”loukkaantumista” on tapahduttava. Miten luoda jännitystä tyhjästä peliin, jossa jännitys rakentuu oikeasti verkkaisuudesta.

– Sääntöjä valvovat tuomarien ohella tietokoneet. Jos pelaaja on paitsion rajalla kiivaassa pelitilanteessa ja tuuli sattuu puhaltamaan niin, että hänen hiuksensa hulmuavat rajan yli, seuraavat kymmenen minuuttia tarkastellaan, onko kyseessä rivipelaaja, jota voidaan rangaista, vai tärkeä miljonääri, joka pääsee kuin koira veräjästä.

– Jalkapallo ja formulat ovat muuttuneet samalla tavalla. Ne on ylituotteistettu. Ylibrändätty. Urheilijoista on tullut rokkitähtiä. Ovathan he tiukassa kunnossa ja kaikkea, mutta se mikä oli ennen urheilua, on nyt politiikkaa, kabinettipeliä, kannanottoja, rahaa, rahaa ja vielä kerran rahaa ihan vain varmuuden vuoksi.

Gillan ei todellakaan peittele harmistuneisuuttaan ja naureskelee tulevansa toimeen ilman jalkapalloakin, mutta kuva on paljon suurempi.

– Laskelmoitu tuotteistaminen on räjähtänyt käsiin ihan kaikessa. En ole mikään suuri elokuvien tai tv-sarjojen ystävä, mutta ajattelepa: isot urheilulajit, isot elokuvat, isot tv-sarjat, isot levy-yhtiöt ja kaikki vastaavat – ne tekivät ennen rahaa taiteen ja urheilun sivutuotteena, nyt taidetta ja urheilua tehdään rahan sivutuotteena.

– Jossain yritetään tälläkin hetkellä tuottaa taidetta, viihdettä tai urheilua, josta kaikki maailman ihmiset pitäisivät. Sitä yritetään niin kovasti, että tuotantoyhtiöt yrittävät nuoleskella kaikkia makuja ja vähemmistöjä ja ottaa huomioon sen, että nykyajan ADHD-yhteiskunnassa ei malteta keskittyä oikein mihinkään.

– Onneksi heilurilla on usein tapana heilahtaa tällaisten ääripäiden jälkeen toiseen suuntaan.

Hyväntuulinen Gillan naureskelee jo hieman itsekin omalle avautumiselleen. Hän palautuu omaksi leppoisaksi itsekseen, kun utelen, missä asioissa hänen ”paluuksi perusasioiden äärelle” nimeämänsä ilmiö näkyy juuri nyt.

– Kaikille ilmiöille on vastailmiönsä, ja luulenpa, että ”maan alla” tehdään koko ajan kovemmin ja kovemmin töitä sen eteen, että taide olisi jälleen taidetta ja urheilu urheilua. Niistä ihmiset ovat kuitenkin kiinnostuneita.

– Näen sen selkeimmin musiikissa. Olemme nähneet viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana kaikki siirtymät sinkuista älppäreihin, vinyylistä kasettiin, kasetista cd-levyihin, cd-levyistä mp3-tiedostoihin, mp3-tiedostoista striimaukseen ja nyt…? Nyt kaikki haluavat levymme taas vinyylinä!

– Sukupolvet kapinoivat aina hieman edellistä sukupolvea vastaan. Luulenpa, että kun kaiken helppoudessa ja laskelmoidun yltäkylläisyyden ähkyssä saavutetaan jokin raja, emme enää palaa entiseen vaan kaipaamme taas vaihteeksi jotain todellista. Se ei välttämättä ole mekaanisen levysoittimen neula raapimassa levyä, mutta…

– Sanotaan näin, että jossain kohtaa me ihmiset haluamme taas tehdä asioita itse. Omin pikku kätösin. Sekä taiteessa että urheilussa. Ja nähdä tekosensa omin silmin. Uskon että pian asiat ovat eri tavoin, paremmin. Tasapainossa.

Julkaistu Infernossa 7/2020.