”Terapia auttaa ymmärtämään ja käsittelemään tunteita, mutta olen vieläkin taipuvainen masennukseen ja vihaan” – haastattelussa Machine Headin Robb Flynn

Machine Head ei ole värikkäiden vaiheiden jälkeen yhä pystyssä vaan seisoo niiden varassa. Uusi Catharsis-albumi rikkoo jälleen rajoja. Robb Flynn sanoo, että häntä ei kannata yrittää neuvoa.

Kuva: Albert Tatlock

Leffoissa jyllää jedi, meillä määrää mäsiin hedi.” Tämä nerokas mainoslause oli edesmenneen Kråklund Records -levykaupan tuotantoa joskus vuosituhannen taitteessa. Se on ajankohtainen jälleen vuonna 2017.

Kumpi lie vahvemmassa vedossa, Star Wars -leffasarja vai metalliyhtye Machine Head. Avaruusseikkailussa veivataan kahdeksatta osaa, kun taas bändi on päässyt yhdeksänteen studioalbumiinsa.

Robert Conrad Flynn siemailee kahvia tukholmalaisessa hotellissa. On vaikea uskoa, että mies täytti viime heinäkuussa 50 vuotta. Kasvonpiirteet ovat aivan samat kuin 25 vuotta sitten. Kun hän katsoo silmiin, tuntuu että katse porautuu takaraivoon asti.

– Viisikymppisyys ei tunnu missään. Olen vuosi vuodelta vähän jähmeämpi ja tarvitsen enemmän ja enemmän venyttelyä, mutta muuten kaikki on kuin ennenkin.

Paitsi ettei oikeastaan ole.

– Sellainen vaiva alkoi noin vuosi sitten, että perseeni vuotaa aiempaa herkemmin. Kyselin lääkäriltä, liittyykö tämä ikään, ja hän sanoi, että kyllä se voi liittyä. Minä siihen, että voi paska! Täytyy vain käydä useammin vessassa. Toivottavasti tässä ei nyt ollut liikaa informaatiota heti kärkeen.

Kuten huomaamme, Flynn on avomielinen ihminen. Hän avaa mielensä syvyyksiä sekä Machine Headin teksteissä että haastatteluissa estottomasti.

Tiedämme, että Robb Flynn sai alun perin nimen Lawrence Matthew Cardine. Tiedämme, että häntä käytettiin lapsena hyväksi ja hänen oikeat vanhempansa hylkäsivät hänet. Sitten hänet adoptoitiin, kunnes hänen adoptiovanhempansakin hylkäsivät hänet, tosin ”vasta” 17-vuotiaana.

Tiedämme, että Flynn on vetänyt elämässään riittävästi varsinkin amfetamiinia ja viinaa, mutta myös kokaiinia ja vahvoja rauhoittavia lääkkeitä. Tiedämme, että hän rahoitti elämäänsä huumekaupalla 1980-luvun Kaliforniassa. Tiedämme, että hän sairasti kolmenkympin kynnyksellä bulimiaa, oksenteli ympäri takahuoneita ja yritti pimittää sairauden vaimoltaan.

Tähän kaikkeen nähden on ihme, että hän on nyt 50-vuotias ja vitsailee fiinissä ruotsalaishotellissa sulkijalihaksensa toiminnasta.

– Nuorena oli vaikea kuvitella olevansa 30-vuotias, saati sitten 50. Kun olin parikymppinen, rundasimme Vio-Lencella Testamentin kanssa. Chuck Billy oli silloin 26, ja minä mietin, että pystynköhän minä tähän enää yhtä vanhana, hah hah!

Terapian opit 

Flynnin raaka elämä on aina ollut läsnä Machine Headin musiikissa. Musiikki on hänelle yksi tapa käsitellä koettuja hirveyksiä ja tehtyjä virheitä, mutta ei ainoa.

– Aloitin terapian noin 20 vuotta sitten ja kävin siellä aluksi todella tiiviisti. Minun tapauksessani siitä oli oikeasti hyötyä. Terapiasta on sellainen myytti, että se saisi pahat asiat katoamaan, mutta eihän siinä niin käy. Traumat ja tuskat ovat aina läsnä, mutta terapia auttaa kohtaamaan ne rakentavammin kuin vain puolustautumalla.

Kiukku ei ole kadonnut minnekään. Catharsis alkaa sanoilla ”fuck the world”.

– Minussa on yhä paljon vihaa. Ihmiset kysyvät usein, olenko todella niin vihainen. Kyllä minä olen.

Terapiasta huolimatta?

– Kyllä. Terapia auttaa ymmärtämään ja käsittelemään tunteita, mutta olen vieläkin taipuvainen masennukseen ja vihaan.

Uuden levyn nimi on kreikkaa ja viittasi antiikissa puhdistavaan teatterikokemukseen. Arkielämässä puhutaan katarttisesta kokemuksesta, kun tarkoitetaan selkiyttävää, keventävää ja parantavaa elämystä. Flynnille musiikilla on vahva katarttinen voima, kuten meille muillekin.

– Kun aloin käydä teininä keikoilla, se räjäytti tajunnan. Exodus, Possessed, Metallica… Tällaiset bändit lämppäsivät jotain Raveniä 250 ihmisen klubeilla. Kaikki se pittailu ja riehuminen oli minusta ihan helvetin vapauttavaa.

Flynn koki, että sai ilmaista itseään äärimmäisellä ja aggressiivisella tavalla muiden samanmielisten kanssa. Tunne sai vahvistusta, kun Flynn perusti ensimmäisen bändinsä.

– Se oli vielä vapauttavampaa! Siitä tuli yhteisöllistä. Loimme katarttisen kokemuksen yhdessä, emme vain keskenämme vaan myös yleisön kanssa.

Irti balladivaiheesta 

Catharsis on monipuolinen levy. Kaikki Flynnin tutut maneerit kuten puuskutus, juustoiset melodiat ja ässäriffit ovat läsnä, mutta mukana on myös täysin uudenlaista Machine Headiä.

– Tällä levyllä on paljon tunteita. Bastards ja Volatile ovat aika poliittisia ja yhteiskunnallisia kappaleita. California Bleeding taas kertoo lähinnä ryyppäämisestä, joka sekin on eräänlainen katarsis, heh heh.

– Eulogy on biisi masennuksesta, Kaleidoscope musiikista… Todella paljon erilaisia juttuja. Catharsis kuvaa nimenä koko levyä ja sitä, miten musiikki minuun vaikuttaa.

The Blackening -levyllä (2007) ja Through the Ashes of Empiresilla (2003) Machine Headin kappaleet kasvoivat huomattavasti pituutta. Trendi jatkui myöhemminkin, mutta Catharsis on paluu kompakteihin kappaleisiin.

– Kaikki luulevat, että teimme The Blackeningille tietoisesti kymmenen minuutin biisejä. Paskat. Ensimmäiset neljä biisiä olivat neljä lyhyintä. Sitten teimme lisää biisejä, kellotimme ne ja kappas – ne kestivät kymmenen minuuttia. Olimme itsekin ihan ihmeissämme siitä.

Tällä kertaa Flynn, rumpali Dave McClain, basisti Jared McEachern ja kitaristi Phil Demmel tekivät alusta lähtien lyhyitä, yksinkertaisia biisejä. Linja piti. Vain Heavy Lies the Crown heilahtaa kahdeksaan minuuttiin.

– Olimme helpottuneita, kun kappaleissa ei ollutkaan neljäätoista riffiä ja pitkiä c-osia. Painelimme syvemmälle kaninkoloon ja katsoimme mitä löytyy, Flynn kuvaa.

Kaikenlaista löytyi. Jossain vaiheessa Flynn kirjoitti pelkkiä slovareita, mikä ei miellyttänyt muuta ryhmää.

– Kaikki mitä kirjoitin, kuulosti Fiona Apple -balladilta! Kaverit kyselivät, mikä minua vaivaa. Ja se oli sillä hetkellä kaikki, mitä halusin kirjoittaa!

Umpikujia tulee kuulemma jokaisen levynteon yhteydessä. Machine Headillä prosessi on kuitenkin melko vakiintunut. Biisinteon aloituksesta kestää vähän alle vuosi siihen, kun masteri on valmis.

Vaikeudet murretaan Flynnin mukaan joko raa’alla työllä tai vetäytymällä luomistyöstä hetkeksi kokonaan. Hyvät ideat tuppaavat tulemaan purskeina.

– Sitä ei voi hallita. Joskus tulee miljoona riffiä ja hyvää ideaa kerralla, ja seuraavassa kuussa kaikki on pelkkää paskaa.

Iloinen leireilijä 

Pisimmilläänkin Machine Headin julkaisujen välillä on ollut taukoa vain neljä vuotta. Flynn on aina pystynyt piiskaamaan joukkonsa uuteen liikkeeseen nopeasti.

Superchargerin (2001) jälkeen bändi melkein hajosi viruen ilman levy-yhtiötä ja toista kitaristia. Siitä huolimatta seuraava levy, uljas Through the Ashes of Empires, ilmestyi vain kaksi vuotta myöhemmin.

– En tiedä, milloin idea uudesta levystä iskee tajuntaan. Jos ajattelee tätä uutta levyä, teimme Bloodstone & Diamondsin [2014] jälkeen 283 keikkaa 20 kuukaudessa. Sen jälkeen en edes vilkaissut kitaraa kolmeen kuukauteen. Halusin olla pelkkä nobody, perheenisä ja normaali jannu.

Kesällä 2016 Flynn lomaili perheensä ja kavereidensa kanssa tervehenkistä leirielämää viettäen.

– Olimme aivan korvessa. Ei kännyköitä, ei edes kännykkäverkkoa, ei mitään. Kunhan hengailimme, kalastimme, uimme ja joimme kaljaa. Katselimme auringonlaskua ja vain olimme. Ihan mahtavaa.

– Sitten syyskuussa se vain tuli. Huomasimme, että rahat alkoivat loppua, joten täytyi ruveta virittelemään soittokamoja, Flynn virnistää.

Tunteella ja duurissa 

Catharsis-levyn ensikuulema jättää mieleen ainakin Bastards-nimisen kappaleen. Se voisi olla Dropkick Murphysiä tai mitä tahansa folkpunkkia. Machine Head ei ole sivakoinut tällaisilla laduilla aiemmin.

Kyseessä on voimabiisi, joka on selvästi kummunnut hyvin vahvoista tunteista. Mistä syntyi idea moiseen duurirallatukseen?

– Tekstiltään Bastards on todella vihainen biisi, vaikka duurissahan se menee. Joskus vuosi sitten laitoin treeniksellä yksinäni sointuja yhteen ja tein tekstiä. Tiedän kyllä, että se on folkbiisi. Neljä sointua, joita on renkutettu satoja vuosia, mutta ajattelin että vitut siitä, Flynn kuvaa.

Hän teki kappaleen siltä istumalta loppuun ja latasi siitä mies ja kitara -version YouTubeen. Siellä se on edelleenkin, ladattu 22. marraskuuta 2016. Flynn komppaa biisiä maanisesti akkarilla ja hoilaa hurmoksellisen komeasti nuotin vierestä. Ties mitä kello on ollut videointivaiheessa.

– Siinä vaiheessa ajattelin, että se oli siinä. Sain sen biisin ulos systeemistäni.

Biisi sai uuden elämän vasta viime keväänä, kun työn alla oli albumin päättävä Eulogy-hituri. Flynn huomasi, että kappaleen kertosäkeen soinnut olivat vanhat tutut. Hän ajatteli, että voisikin olla tyylikästä, kun samat soinnut ja teksti toistuisivat levyllä eri biiseissä. Flynn ottaa polleasti referenssiksi The Beatlesin Sgt. Peppers Lone Hearts Club Bandin (1967), jolla nimikappale toistuu levyn lopussa hieman erilaisena.

Enää piti tehdä Bastardsista bändiversio. Flynn ei halunnut muokata siitä täysin erilaista, joten kantava elementti on yhä akustinen kitara. Biisiin lisättiin kuuden sormen täppäysliidi ja vire laski matalammaksi.

– Kyllä me hiukan keskustelimme siitä, voimmeko tehdä tällaisen kappaleen, koska se on niin kaukana muusta levystä. Mutta se on hyvä biisi, jossa on vahva viesti. Se riitti vakuuttamaan myös muut. Jollain tavalla teksti alkoi resonoida kaikkien muiden kanssa. Bastards pitää minusta lopulta koko levyä koossa.

Ei tosikoille 

Machine Head oli uransa alussa vihainen ja tuimailmeinen yhtye. Niinpä muistan äimistykseni, kun vuoden 2001 Superchargerilla oli American High -niminen biisi. Kappaleessahan oli selvää huumoria ja leikkisyyttä! Mitä ihmettä!

Siitä lähtien huumorintaju on kulkenut mukana bändin tekemisissä. Joskus se on suorempaa, joskus kätketympää. The Blackeningin ylipitkiä kasvatteluja kuunnellessa ei voi välttyä kuulemasta pilkettä Flynnin silmäkulmassa.

Catharsisilla hauskanpito on jälleen hieman enemmän naamalla.

– Totta helvetissä tällä levyllä on huumoria. Razorblade Smile, California Bleeding… Se on meidän kunnianosoituksemme Motörheadille, Flynn sanoo.

– Razorblade Smile sai meidät kaikki nauramaan. Siinä oli referenssinä Motörheadin Back at the Funny Farm. ”I really like this jacket but the sleeves are much too long…” Se on helvetin ironinen, hauska biisi! Halusimme tehdä jotain samantapaista.

Synkkyydessä vellovassa metallimaailmassa on virkistävää, kun kaikki ei olekaan yksinomaan toivotonta, kylmää, pimeää, mustaa ja lohdutonta. Vaikka tietenkin näin on usein myös Machine Headin kappaleissa.

– Metalli voi olla hyvin vakavaa ja mekin voimme olla todella synkkiä. Se on tarpeellista, mutta joskus on hyvä olla vastapainoa. Halusimme tuoda takaisin sellaista tiettyä… välinpitämättömyyttä? Vitut kaikesta ja sitä rataa, Flynn sanoo ja innostuu.

– Minulla on ikävä sellaista haista paska -asennetta. Musiikissa oli aiemmin sellaista paljon enemmän. Siinä on jotain glamouria, jota kaipaan. Bilebiisejä, ironista ja vähän kyynistäkin huumoria!

Ilmiselvä räppivideo 

Metallin maailma on paitsi tosikkomainen myös ahdasmielinen. Machine Head on rimpuillut kapeakatseisuutta vastaan koko uransa. Vuoden 1999 The Burning Redillä bändi kaivoi suorastaan verta nenästään. Tukkansa leikannut Flynn räppäsi ja kirskuvan metalliset soundit olivat pehmentyneet Ross Robinsonin tuotannossa muodikkaiksi. Metallipuristeilla oli nieleksimistä levyn hittikertseissä ja bändin uudessa ilmeessä. Itse asiassa levy on paljon mainettaan parempi. Kuunnelkaapa se joskus. Pari heikkoa lenkkiä, mutta voittopuolisesti todella tasokkaita kappaleita.

The Burning Red on vain yksi esimerkki vastavirtaan kulkemisesta. Flynn muistelee, että häntä vitutti jo Burn My Eyesin (1994) aikaan se, että bändi tungettiin väkisin neo-thrash-laatikkoon. Machine Head syntyi olemaan jotakin arvaamatonta, uutta ja erilaista.

– Minä olin parissa bändissä ennen Machine Headiä. Niissä olin aika matalalla toteemipaalussa, en todellakaan ollut pomo. Kun aikaa kului, minusta alkoi tuntua, että pystyisin parempaan kuin ne silloiset bändiliiderit. Perustin sitten Machine Headin.

– Siihen aikaan kuuntelimme hiphopia, hardcorea, punkkia ja tietenkin metallia. Myös The Curea. Siinä oli aikamoinen kasa vaikutteita, joiden ei olisi pitänyt toimia yhdessä, mutta jotenkin ne toimivat.

Flynnillä oli selkeä kuva siitä, miltä Machine Headin pitää kuulostaa ja näyttää.

– Jos nyt katselet Davidianin videota, se on aika kaukana perusmetallikuvastosta. Minulla on cornrowsit [päätä myöten kulkevat letit] ja me kävelemme ympäri Oaklandia pitbullterrierin kanssa. Sehän on ilmiselvä räppivideo!

Se oli Machine Headin statement: olla jotakin muuta.

– Sitten me menestyimme sillä reseptillä, mutta emme halunneet jäädä jumiin. Mukaan tuli aina uudenlaisia juttuja. Halusimme seikkailla, ja haluamme yhä.

Nykyihmisiä on Flynnin mukaan vaikea saada reagoimaan mihinkään.

– Kukaan ei nosta katsetta puhelimestaan, hän heittää.

Catharsisilla Machine Head haluaa olla arvaamaton ja suorapuheinen. Metaforat ja Raamatun säkeet on nyt heitetty nurkkaan.

– Metallissa on laulettu samoista jutuista 30 vuotta. Se on aika turhauttavaa. Haluan tuoda tähän hommaan hiphopin kieltä ja ilmaisua. Pyydän valmiiksi anteeksi tätä lausuntoa, mutta hiphopin kieli on todella paljon ilmaisuvoimaisempaa kuin metallin. Näin on ollut jo vuosia. Metalli oli joskus äärilaitaa, mutta ei ole enää.

Vain me, eikä muita

On turha luulla, että näkisimme Machine Headin ensi kesänä festarikeikalla Suomessa tai missään muuallakaan. Flynn ja kumppanit miettivät Bloodstone & Diamondsin aikaan, miten tästä eteenpäin. Flynn oli saavuttanut yhdessä asiassa saturaatiopisteen.

Festareissa.

– Minä vihaan festareita. Vihaan oikeasti. Vihaan käydä paskalla bajamajassa ja vihaan hengata 150 muun bändin keskellä. Vihaan soittaa kylmässä ja sateessa. Ja mikä kaikkein pahinta, minusta alkoi tuntua festareilla siltä, että meillä ei ole yhteyttä yleisöön. Ei minkäänlaista.

Machine Head soitti festareita parikymmentä vuotta. Flynn muistaa, että eräs ensimmäisistä oli Doningtonin Monsters of Rock vuonna 1995.

– Metallica, Skid Row ja kuusi muuta. Yksi päivä, kahdeksan bändiä. Silloin hyvä keikka tuollaisella festarilla saattoi vaikuttaa bändin koko uraan. Levyjä myytiin ja keikalle ilmaantui enemmän jengiä. En tiedä onko se enää mahdollista tässä ajassa, mutta ainakaan se ei ole mahdollista meille.

Vaikka tällainen linja tuntuu äkkiseltään jyrkältä, takana on selvästi harkintaa. Flynn puhuu suoraan ja tietää mitä tekee.

– Minusta tuntui vuosikausia siltä, että vaikka olisimme panneet pystyyn ihan helvetinmoisen tuotannon ja soittaneet eeppisen festarikeikan, ketään ei kiinnostanut. Mikä hyvänsä bändi saa sen circle pitin aikaan, ihan sama kuka siellä soittaa. Yhteyttä bändin ja yleisön välillä ei ole.

Lisäksi Flynn huomasi, että klubikeikat kärsivät, jos niitä edelsi festarikiertue. Yleisö jäi kotiin, kun muisti nähneensä Machine Headin juuri viime kesänä.

Eikä tässä vielä kaikki: Machine Head esiintyy tällä hetkellä ainoastaan yksin. Se lanseerasi Bloodstone & Diamondsin aikaan Evening with Machine Head -konseptin, johon kuuluu se, ettei lämppäreitä ole. Setti saattaa venyä kolmetuntiseksi. Fanit saavat täyslaidallisen ilman häiriötekijöitä, ilman kompromisseja.

– Tiedän mistä puhun. Me olemme olleet kaiken maailman pakettirundeilla… Voi jumalauta. Hirveä määrä säätöä sen vuoksi, että saa soittaa lyhyen setin yleisölle, josta suuri osa odottaa seuraavaa bändiä. Kerran otimme Bring Me the Horizonin rundille mukaan ja jengi heitteli heitä roskilla. Aina se meni jotenkin vituiksi.

Flynn piti bändin kanssa palaverin, jossa todettiin yhdessä, että asiat oli tehty jo pitkään samalla tavalla.

– Veikö se meitä eteenpäin? Kaikki muutkin tekivät samoin. Oliko se meidän kannaltamme paras tapa?

Kun Evening with -idea esiteltiin bändin taustavoimille, reaktio ei ollut järin innostunut.

– Kaikki sanoivat, että tämä olisi meiltä suuri virhe. Evening with -keikkoja soittavat kuulemma vain hippibändit ja Bruce Springsteen. Mutta helvetti soikoon, me halusimme kokeilla jotain uutta! Minä sanoin, etten halua enää festareille. Vihasin sitä, kuinka paljon vihasin olla lavalla. En halua vihata olla lavalla!

Kuinka kävi? Bändi soitti 283 keikkaa, joista 250 Evening with -konseptilla. Vastedes siitä ei aiota lipsua lainkaan.

– Meihin tuli uutta energiaa, kun saimme soittaa pitkiä settejä. Fanit rakastivat niitä. Head Caset [fanien lempinimi] olivat yhtä kyllästyneitä festareihin kuin me! Maksat maltaita lipusta ja näet kolmen vartin setin. Amerikassa festareilla on puolen tunnin slotit ja 160 bändiä. Miten vitussa siinä voi erottua joukosta? Ehkä, jos on ihan uusi bändi, mutta ei saatana, jos on Machine Head.

Flynnin innon oikein tuntee. Tämä on jälleen yksi osoitus siitä, että Machine Head ei halua olla kuten kaikki muut.

– Me saamme soittaa isoja venueita maailman parhaalle yleisölle. En tiedä, pääsemmekö koskaan Springsteenin tasolle, mutta tiedän, että asiat muuttuvat. Se mikä toimi ennen, ei toimi enää. Tämä toimii.

KAINALO: Bloginpitäjä vaikeuksissa

Robb Flynn pitää The General Journals -blogia, jossa hän käsittelee kaikkea maan ja taivaan väliltä. Joskus hän muistelee menneitä, toisinaan hän jakaa arkisia huomioita ja sohaisee joskus kusiaispesää oikein kunnolla.

Paitsi kirjoitettua blogia, Flynn harrastaa myös livevideoita, jotka ovat ikään kuin blogin toinen muoto. On helppo uskoa, kun mies sanoo, että haluaa kokea yhteyden yleisönsä kanssa.

Flynn on myös kyllästynyt jauhamaan samoja asioita. Tammikuussa 2016 hän julkaisi pahamaineisen videonsa, jossa hän käsittelee Phil Anselmon känniheilausta Dimebash-tapahtumassa. Tätä haastattelua varten toimittajat saivat selvästi Flynnin itsensä kirjoittaman ohjeistuksen, ettei asiasta enää mielellään kyseltäisi.

Ei ihme. Flynn sai videon jälkeen osakseen helvetinmoisen paskamyrskyn tappouhkauksineen kaikkineen. Ja puolitoista miljoonaa katselukertaa. Tapausta on jauhettu kaiken maailman nettimedioissa tuhanteen kertaan, joten totellaan Flynnin kainoa toivetta.

Mutta mikä ihme sitten saa miehen kirjoittamaan ja ottamaan kantaa asioihin? Sellaisiinkin, joista tietää saavansa turpiin.

– Ääähhh… En välitä ihmisten reaktioista. Minä vain laukaisen. Olen taiteilija. Pitää hyväksyä, että taiteilijan homma on tehdä asioita, julkaista ne maailmalle ja antaa kaikkien kritisoida ja esittää niistä mielipiteensä. Pitää olla paksu nahka. Palautetta ei pidä kuunnella, oli se sitten ylistämistä tai haukkumista. Pitää vain jatkaa tekemistä.

Flynn viittaa jälleen kerran uuden levyn nimeen.

– Minä pidän kirjoittamisesta, koska se on hyvin katarttista. Kun kirjoitan, en suunnittele. Minulla on hyvin harvoin mitään ennakkoideaa. Alan vain kirjoittaa. Joskus se lähtee arjesta ja kääntyy johonkin muuhun, ja sitten leikkaankin alun pois.

Kaikesta päätellen Robb Flynn elää tunteella ja on hyvin, hyvin impulsiivinen.

– En kirjoita tai tee videoita mistään syystä. Kirjoitan ja puhun siitä, miltä sillä hetkellä tuntuu. Kolmen päivän päästä saattaa tuntua täysin erilaiselta. Ehkä lukijalla tai katsojalla herää tunteita, hyviä tai huonoja. Elämä on joskus hämmentävää, ja tekstin tuottaminen ja lukeminen auttaa käsittelemään sitä.

Julkaistu Infernossa 1/2018.