”Toivottavasti pystyn soittamaan niin kauan kuin elän” – haastattelussa Lemmy

Haastattelu julkaistu Infernossa 7/2015. Kuvat Motörheadin viimeiseltä Suomen-keikalta 6.12.2015.

Kuva: Marko Syrjälä

Rockin kenties ikonisin elossa oleva hahmo Lemmy Kilmister täyttää tänä vuonna 70. Yhtyeensä Motörhead on puolestaan 40-vuotias ja julkaisee uuden albumin. Vuodet ovat vierineet armottomasti, mutta Kilmister elää vain tätä hetkeä.

Motörhead for life. Tällä iskulauseella sosiaalinen media muistaa minunkin fiidiäni tämän tästä.

Lemmy Kilmister on elänyt yli puolet elämästään Motörheadille. Hän perusti yhtyeen vuonna 1975, samana vuonna kun täytti itse 30. Ensi jouluaattona Kilmisterille pamahtaa mittariin 70 ikävuotta.

Vanhuus ei ole tullut hänellekään yksin. Lemmyn terveyshuolet ovat pakottaneet Motörheadin keskeyttämään ja peruuttamaan keikkoja ja kiertueita. Ongelman ytimessä on diabetes, jonka kanssa vuosikymmeniä opeteltu rock’n’roll-elämäntyyli sopii yhteen varsin huonosti.

Viime huhtikuussa bändi peruutti Monsters of Rock -festarikeikan Brasiliassa vain muutamaa tuntia ennen h-hetkeä. Syyksi ilmoitettiin Kilmisterin nestehukka ja ruuansulatusvaivat.

DSC_1948

Motörheadin 22. studioalbumi on nimeltään Bad Magic, ja se ilmestyy samana päivänä kuin tämä lehti. Kilmister kähisee levyn käyntiin uhoamalla, että ”Victory or Die”. Kappale kertoo tietysti sodasta, mutta nimeen liittyy tässä yhteydessä väistämättä muitakin merkityksiä. Olisiko niin, että Lemmyllä on nyt jotakin todisteltavaa?

– Ei. Halusimme vain tehdä yhtä hyvän tai paremman levyn kuin Aftershock, basisti-laulaja sanoo rauhallisesti.

Tuntuu hassulta tehdä puhelinhaastattelua tällaisen legendan kanssa. Lemmy istuu jossakin lontoolaisessa hotellissa ja kuulostaa kyllästyneeltä. Hän vastailee enimmäkseen lyhykäisillä onelinereilla, mutta nauraa paljon ja pyytää kohteliaasti anteeksi jokaista yskäisyään.

Tapasin Lemmyn kasvotusten Tampereella Hakametsän jäähallissa vuonna 2007. Olin tuolloin ollut menestyksekkäästi polttamatta tupakkaa jo muutaman vuoden, mutta sitten Lemmy tarjosi punaisen Marlboron. Siitä alkoi ikuinen lopettamisen ja ratkeamisen kierre, joka jatkuu yhä.

Kiitos vaan, Lemmy.

Samassa haastattelussa Kilmister antoi kullanarvoisen ohjeen kaikkeen päihteidenkäyttöön: ”You shouldn’t do anything too much.”

Nyt hän sanoo lopettaneensa tupakoinnin.

– Lopetin myös Jack & Coken juomisen, mutta siinäpä se.

Sanoa voi mitä haluaa. Manageri Todd Singerman kertoi Decibel-lehdelle viime vuonna, että Lemmy valehtelee jos väittää jättäneensä Jack & Coken. Pahat kielet kertovat, että siinä missä Jack Daniel’s -viskin kulutus on vähentynyt, viininkulutus on vähintään kaksinkertaistunut.

– En jaksa välittää liikaa. Täytän kohta 70, hitto soikoon, Lemmy sanoo ja naurahtaa kuivasti.

Katse tulevaisuudessa

Puhutaan nyt vähän musiikistakin. Motörheadiin kuuluvat Kilmisterin lisäksi kitaristi Phil Campbell ja rumpali Mikkey Dee. Ovat kuuluneet jo yli 20 vuotta.

Bad Magic on ensimmäinen albumi, jonka tämä kolmikko on äänittänyt studiossa livenä. Tyylillisesti se jatkaa kahden vuoden takaisen Aftershockin linjaa. Ei kai tältä yhtyeeltä ole totuttukaan odottamaan yllätyksiä.

– Olemme tehneet aina levymme aika samalla tavalla aina, mutta tällä kertaa soitimme biisit tosiaan yhtä aikaa. Sitä ei ole tapahtunut hetkeen.

Biisinnimet ovat hurjia. Fire Storm Hotel, The Devil, Teach Them How to Bleed… Mistä tällaiset tekstiaiheet kumpuavat?

– Tekstit ovat asioita, joita kulloinkin ajattelen. Vihaan sotaa ja monia muitakin asioita, niistä riittää kirjoitettavaa. Minulla tosin oli pieni writer’s block tällä levyllä. Pariin viikkoon ei tullut mistään mitään. Silloin ei voi tehdä muuta kuin odottaa, että se menee ohi.

Kun tiedustelen, miten Bad Magic Kilmisterin mielestä sijoittuu Motörhead-albumien asteikolla, hän kiertää kysymyksen.

– Ei sellaiseen voi vastata. Minulla on monta suosikkia. Pidän ihan aidosti kaikista levyistämme, paitsi ehkä Iron Fististä [1982], mutta on silläkin hyviä biisejä. Joitakin kummallisia juttuja on ollut, niin kuin vaikka Night Side, ihan vitun kamala biisi muuten, hän hörähtää.

DSC_1852_Fotor

Samaa Snake Bite Love -albumin (1998) raitaa on muuten haukkunut julkisesti myös Mikkey Dee.

Lemmy on tunnettu tarinankertoja, ja hänen uransa on varsinainen kiehtovien anekdoottien runsaudensarvi. Lemmyn omaelämäkerran ensimmäisestä painoksesta on aikaa jo 13 vuotta. Aika rientää.

Tarinoiden kertomiseen liittyy usein tunne, miten erilainen maailma oli vaikkapa 1980-luvun alussa. Olen joskus tavannut seitsemänkymppisiä ihmisiä, jotka pystyvät sanomaan vakavalla naamalla, ilman ironian häivääkään, että kaikki asiat olivat ennen paremmin. Onko Lemmy Kilmister tällä tavalla nostalginen ihminen?

– Joskus on hauska muistella menneitä, mutta en sanoisi, että olen nostalginen. Pyrin keskittymään tulevaisuuteen.

Ei rooleja

Kilmisteristä on tullut pitkän uran ja mittavien ansioiden vuoksi ikoni, joka vaikuttaa siltä kuin ei huomaisi omaa sädekehäänsä. Vaikka taatusti hän huomaa.

Greg Olliverin ja Wes Orshoskin Lemmy-dokumentti viiden vuoden takaa esitteli lopulta aika surumielisen hahmon. Hahmon, joka on yhtä aikaa Lemmy Kilmister, jumala, ja hyvillään siitä, miten halvan kämpän on löytänyt Los Angelesista. Hahmon, jonka kaikki maailman ihmiset tuntevat, mutta joka on silti jotenkin yksinäisen oloinen.

Kaikki tietävät, että Lemmy käy usein Rainbow Bar & Grillissä. Fanit menevät sinne varta vasten päivystämään, josko vanha herra suvaitsisi saapua pelaamaan pelikonetta. Moneenkohan yhteiskuvaan Kilmister on kantabaarissaan joutunut.

– Tietenkin käyn siellä edelleen. En niin paljon kuin ennen, koska jalkani eivät ole yhtä hyvässä kunnossa kuin aiemmin.

Lemmyä ei häiritse, että hän on ihmisille kuin elävä pala memorabiliaa. Kuin vahanukke, joka onkin oikea.

– Jos on kuuluisa, ei sellaisesta voi valittaa, että ihmiset tunnistavat. Jos kuvien ottaminen ärsyttää, siitä voi kieltäytyä. Ei se ole käynyt hermoilleni koskaan, Lemmy selittää vähän ihmetellen.

DSC_1923_Fotor

Kilmisterillä itselläänkin on ollut sankareita, ja hän muistaa millaista ihaileminen on. Se, että Lemmyllä vaikuttaa olevan vahva kosketus normaaliin elämään ja todellisuuteen, on merkittävä osa hänen viehätystään.

Johtuukohan tämä siitä, että hän oli jo hieman vanhempi, kun suosiota alkoi tulla? Parikymppisinä tähtiin ampuneet bändit eivät ole koskaan ehtineet elää ”normaaleina” ihmisinä, joita kukaan ei tunne.

– Minulla ei ole rooleja. Minä olen minä, enkä jaksa välittää siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat.

Omat virheet täytyy tehdä

Jos Lemmy Kilmister on niin monelle tätä nykyä se suurin sankari, ketkä ovat olleet hänen sankareitaan?

– Dave Edmunds on yksi ihminen, jota arvostan kovasti. Hän on tuottaja Walesista. Hän ei ole koskaan pettänyt luottamustani. Olen pitänyt monia ihmisiä sankareina elämäni varrella, mutta yleensä käy nopeasti ilmi, että he eivät ole sellaisia.

Mainittu Edmunds tuotti aikoinaan Motörheadin demon ennen kuin On Parole (1979) tehtiin. Levyhän äänitettiin jo vuonna 1975, mutta levy-yhtiö United Artists pani sen syystä tai toisesta naftaliiniin. Bändi äänitti valtaosan biiseistä uudestaan varsinaiselle debyyttilevylleen Motörheadille (1977), ja kun Overkill (1979) räjäytti suosion, On Parolekin näki päivänvalon.

Kuten esimerkki kertoo, Motörheadin 1970-luku oli sekavaa aikaa. Levy-yhtiöt ja bändin jäsenet vaihtuivat, päihteitä kului. Silti levyjä ilmestyi jatkuvasti ja keikkoja riitti.

Kilmister sanoo, että vaikka vuodet olivat vaikeita monella tavalla, mikään ei kaduta.

– En ole tehnyt virheitä, heh heh! Ei vaan, kai olisin voinut tehdä jotain toisinkin, mutta hemmetin hyvinhän minun on käynyt.

DSC_1988_Fotor

Jos virheistä puhutaan, bändi teki niitä itse asiassa aika tavalla.

– Me katsoimme tarkkaan, mitä vaihtoehtoja meillä oli, ja valitsimme sitten väärän. Mehän teimme töitä ihan paskojen lafkojen kanssa, koko ajan. Sony oli kaikista pahin. Mutta minkäs sille enää voi? On vain pakko tehdä virheitä.

Kun kyselen, millaisia neuvoja Lemmy nuorelle itselleen antaisi, hän ymmärtää kysymyksen kiinnostavalla tavalla väärin. Hän taitaa puhua totta väittäessään, että keskittyy mieluiten tähän hetkeen.

– En antaisi nuorelle itselleni mitään neuvoja. Hänellä olisi ihan toiset ongelmat edessään kuin minulla, koska tämä aika on ihan erilainen. Tämä on erilainen planeetta kuin silloin. Sanoisin, että tee omat virheesi.

Naiset, viina ja raha

Nykyinen Motörhead-kokoonpano on kaikkein pitkäikäisin. Phil Campbell on ollut kyydissä jo vuodesta 1984, Mikkey Dee vuodesta 1992. Michael Burston soitti toista kitaraa vielä vuoden 1995 Sacrifice-albumilla, mutta sen jälkeen Motörhead on toiminut triona.

Miten on mahdollista, että kokoonpano muuttui ensimmäisten 20 vuoden ajan muutaman vuoden välein ja seuraavat 20 vuotta on menty samalla kolmikolla?

– Miksi se ei olisi mahdollista, Lemmy ihmettelee.

Hänen mukaansa kaikki Motörheadissa tietävät paikkansa ja tuntevat toisensa.

– Onhan meillä välirikkoja, mutta ne ovat pieniä. Joskus äänestämme jostain, mutta yleensä ajattelemme aika samalla tavalla. Bändi on kuin perhe. Vaikka joskus riidellään, niin ei sitä jätetä.

Vanhan sanonnan mukaan miesten muodostamien bändien keskinäiset välirikot johtuvat lähes aina jostakin tai peräti kaikista seuraavista syistä: naiset, viina ja raha. Mikä näistä on ollut Motörheadissä yleisin?

– Joskus tyttöystävät ovat olleet ongelmallisia, mutta yleensä syyt ovat olleet muualla. Brianin [Robertson, kitara 1982–83] kanssa en tullut toimeen. Eddie [Clarke, kitara 1976–82] lähti koska… No, hän oli koko ajan lähdössä bändistä. Hänhän erosi melkein joka viikko. Yhdellä kerralla en enää jaksanut puhua häntä takaisin.

Saappaat jalassa

Kesäkuun lopussa Kilmister aiheutti internetinlaajuista huolta ja myötähäpeää, kun hän sekoitti Glastonburyssa Ace of Spadesin ja Overkillin. Bändi on soittanut nämä kaksi biisiä juuri tässä järjestyksessä settinsä lopuksi tuollaiset 30 vuotta, mutta niin vain Lemmy alkoi hoilata Overkillin päälle Ace of Spadesiä, vaikka kappale oli juuri äsken soitettu.

Yleisin näkemäni kommentti tapaukseen oli, että eikö bändiä voisi jo päästää eläkkeelle. 40 vuotta riittää. Kukaan ei halua nähdä, kun Lemmy känisee viime voimillaan väärää biisiä.

Tavallaan on kunnioitettavaa, että Lemmy haluaa kaatua saappaat jalassa – ja tulee kenties jopa kaatumaan lavalle.

– Toivottavasti pystyn soittamaan niin kauan kuin elän. Se on aika mukava ajatus, eikö vain?

Niin kai.

DSC_2006_Fotor

Tämä haastattelu tehtiin ennen Glastonburyn tapausta. Sen jälkeen bändi esiintyi muun muassa Espanjassa Resurrection-festareilla, joilla satuin olemaan muista syistä paikalla.

Mieleeni jäi surullinen näky, kun ikääntynyt rockikoni kiipesi ennen keikkaa tuskaisen näköisesti ja hi-taas-ti pari metriä pitkät portaat lavalle. ”Fucking hell”, hän puuskahti, kun sai viimein kapuamisurakan päätökseen.

Keikka oli taattua Motörheadiä. Mikkey Dee ja Phil Campbell ovat erinomaisia muusikoita, ja kai Lemmykin soittaa suurin piirtein oikeita sointuja.

Mutta se laulu. Siinä missä Kilmisterin ääni on joskus edustanut kaikessa rumuudessaan jotakin pirullista kapinallisuutta, nykyään se kuulostaa huonokuntoisen vaarin pihinältä.

– Minulta kysytään terveydestäni koko ajan. Olen kyllästynyt siihen. Olen ihan kunnossa, voin kävellä ympäriinsä, nukun ja syön normaalisti. Diabetes on olemassa enkä voi sille mitään, mutta sen kanssa voi elää, Kilmister linjaa.

Tavallaan Kilmisterin terveydentila tuo ylimääräisen jännitteen Motörheadin keikoille. Se, että bändi ylipäätään esiintyy, on jo riemun aihe. Peruuntuminen on aina mahdollista, viime hetkiin saakka.

Silti viime vuosien kehitys saa miettimään, olisiko kaikkien kannalta parempi, jos Lemmy vetäytyisi viettämään ansaittuja eläkepäiviä edulliseen Los Angelesin -asuntoonsa. Toisaalta, ehkä se olisi hänelle sama kuin viiltäisi ranteet auki.

Joulukuussa Motörhead saapuu Suomeen. Bändi soittaa Hartwall Areenalla itsenäisyyspäivänä, jos soittaa.

– Itsenäisyyspäivä kuulostaa siltä, että siitä tulee joko hauskaa tai hemmetin tylsää, en tiedä vielä, heh. Setti tulee olemaan hyvä, voin luvata sen.

Vailla vertaa

Motörheadistä on kasvanut mammutti, jonka ympärillä liikkuu melkoisesti rahaa. Jos bändi tekikin alkuvuosina virheitä, nykyään asiat ovat hyvin. Keikkaliksat lienevät mukavalla tasolla, ja Joe Petagnon Snaggletooth-logoja on painettu miljooniin ja taas miljooniin paitoihin.

Välihuomiona kerrottakoon, että Petagno irtisanoi yhteistyön bändin kanssa kahdeksan vuotta sitten juuri bisnessyistä. Snaggletooth ei irvistänyt vuoden 2008 Motörizer-albumilla, mutta teki sen jälkeen paluun.

Lemmyä bisnes ei suuremmin kiinnosta.

– En tiedä bisneksestä mitään… Kunhan homma toimii, en jaksa välittää liikaa. En tiedä mitä fanit nykyään tekevät. Jotkut ostavat vinyylejä, jotkut vain pöllivät biisit netistä. Se on yksilöllistä.

Bändillä on nykyään jopa oma risteily, Motörboat. Se kertoo omaa kieltään, millaisella tasolla bändi operoi. KISS taisi aloittaa bändiristeilyt, ja sen jälkeen niitä on riittänyt.

– Se on ihan siisti juttu. Saamme liksan, joten miksi emme tekisi sitä. Mukana on kymmenen bändiä ja me soitamme pari kertaa. Siellä on ollut Anthraxia, Zakk Wyldea ja muita. Hauskaahan se on.

Anthraxista puheen ollen, Scott Ian kertoo hupaisia tarinoita Lemmystä tuoreessa I’m The Man -kirjassaan. Kilmister muistaa hyvin, kun tapasi lyhyenlännän newyorkilaisen ensimmäistä kertaa.

– Olen aina pitänyt Scottista. Menin katsomaan heidän keikkaansa Hammersmithiin joskus 1980-luvun puolivälissä. He olivat juuri saapuneet ja olivat ihan jet lageissa bäkkärillä. Tervehdimme ja toivotimme onnea keikalle. Sitten aloimme törmätä toisiimme koko ajan. Mukavia jätkiä!

Nykyään Lemmy ei enää käy juuri katsomassa bändejä. Mikään ei ole kuulemma tehnyt pitkään aikaan vaikutusta.

– En ole nähnyt missään yhtä hyvää bändiä kuin me olimme. Kaikki tuntuvat olevan kuin jostain hemmetin oppikirjasta.

Lemmy käyttää tosiaan imperfektiä ”olimme”. Ehkä tahallaan, ehkä vahingossa.

Neuvomisen vaikeus

Seitsemänkymppisenä lienee melko huvittavaa seurata pari-kolmekymppisten jullien rokkitouhuja. Lemmy myöntää olevansa nykymaailmasta melko pihalla, joten häneltä ei kannata kysyä neuvoja.

– Kaikkihan ovat minua nuorempia, heh heh… Olosuhteet ovat todella erilaiset nykyään. Maailma on muuttunut. Klubeja on helvetisti enemmän, mutta suurin osa niistä soittaa vain jotain diskoa. Me pärjäämme yhä, koska olemme olleet olemassa niin kauan. Uusilla bändeillä on vaikea päästä mihinkään.

Amorphisin Esa Holopainen sanoi eräässä musiikkibisnespaneelissa taannoin, että jos hän olisi nyt nuori mies, hän ei ryhtyisi soittamaan vaan tekisi jotain ihan muuta. Lemmy Kilmisterillä on hieman samanlainen asenne.

– Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten uudet bändit saavat hommansa nykyään liikkeelle. Olen vain iloinen, ettei minun tarvitse yrittää.

Motörheadin perustarkoitus on aina ollut pitää hauskaa. Takavuosina bändin keikkabussissa oli jatkuvasti bileet; päihteitä, tyttöjä ja estotonta menoa.

– Olihan se villiä. Ryyppäsimme aina aamuun asti ja meillä oli helvetin hauskaa. Kun ryhdyimme 1970-luvulla keikkailemaan bussilla, se oli suurta luksusta. Siihen asti olimme kiertäneet pakettiautolla.

Millä tavalla Lemmy nykyään kuluttaa aikaansa keikkabussissa?

– Katson leffoja ja luen kirjoja. Luin juuri kirjan Windsorin herttuasta. Sitä ennen taisin lukea Stephen Kingiä. Hyviä kirjoja molemmat.

Kilmisterin asenne tuntuu olevan sellainen, että eletään päivä kerrallaan. Koskaan ei voi tietää, minkä nurkan takana noutaja vaanii, joten vedetään siihen saakka täysillä.

Eikä Motörhead ole pelkkä reliikki menneestä. Bad Magic saattaa jäädä bändin viimeiseksi, ja siihen nähden se on ilahduttavan hyvä ja verevä rocklevy. Ei siitä ehkä klassikkoa tule, mutta ei se ole huonokaan.

– Uskon, että on ihmisiä, jotka eivät ole kuulleet meistä vielä. Niinhän käy jokaisella levyllä, että se on se ensimmäinen, jonka joku löytää, Lemmy Kilmister sanoo ja yskäisee.

Joku löytää Motörheadin ikiaikaisen rockalkuvoiman ja vihkiytyy siihen todennäköisesti loppuelämäkseen. Samalla kaiken myyttisyyden keskipisteessä oleva hahmo on päivä päivältä lähempänä lopullista loppua, ja silloin me kaikki otamme hatun päästä.

Antaa miehen tehdä omalla elämällään mitä haluaa. Hän on sen ansainnut. Motörhead for life.

DSC_1960_Fotor