Tony Iommi tänään 70 vuotta – infernolaiset valitsivat riffien kuninkaan kirkkaimmat hetket

Paljon onnea Frank Anthony Iommi!

Englannin Birminghamissa päästi 19. helmikuuta 1948 ensiparkaisunsa ilmoille muuan Frank Anthony Iommi, joka tulisi jättämään pysyvät ja merkittävät jäljet rockin historiankirjoihin. Oikean käden keskisormen ja nimettömän sormenpäät vieneestä tapaturmasta huolimatta Iommi sukelsi kitaransoiton saloihin ja perusti 60-luvun lopulla Earth-yhtyeen, joka vaihtoi myöhemmin nimensä Black Sabbathiksi – ja loppu on sitä kuuluisaa historiaa.

Ennen Black Sabbathia ja sen lukuisia inkarnaatioita ja kokoonpanoja Iommi oli mukana monissa bluesyhtyeissä ja lyhyesti jopa Jethro Tullin riveissä. Sabbathin lisäksi riffikone on julkaissut muutamia soololevyjä, vieraillut lukuisilla äänitteillä ja säveltänyt jopa Euroviisu-kappaleen Armenialle vuonna 2013. Pääasiassa Iommi on kuitenkin toiminut Black Sabbathin lipunkantajana ja ainoana pysyvänä jäsenenä läpi bändin mittavan uran ja lukuisten miehistönmuutosten.

Tony Iommi on riffien kuningas, jonka vaikutus jälkipolville on ollut mittaamaton. Iommia ja Sabbathia pidetään heavy metalin ja stoner rockin kummisetinä, joka on inspiroinut lukuisia muusikkoja aina James Hetfieldistä Eddie Van Halenin kautta Kurt Cobainiin ja Kim Thayiliin.

Iommilla on luonnollisesti myös paikkansa Infernon toimittajien sydämissä. 70-vuotispäivän kunniaksi kaartimme tarttui lähes mahdottomaan haasteeseen ja valitsi henkilökohtaisesti yhden merkittävimmän ja ikimuistoisimman hetken riffien kuninkaan pitkän uran varrelta.

The Sign of the Southern Cross (Mob Rules, 1981)

”Riffimaisteri Iommin mittavasta tuotannosta on todella hankala nostaa jotain ylitse muiden. Mob Rules on levynä todella tiukka kokonaisuus ja eeppisiin mittasuhteisiin kasvava The Sign of the Southern Cross sen ehkä vaikuttavin esitys. Kaunista ja todella raskasta. Dion laulusuoritus on huikea ja Geezerin mystisen kuuloiset bassojuoksutukset vielä alleviivaavat kappaleen vahvaa ja vangitsevaa tunnelmaa.” – Teemu Vähäkangas

Into the Void, intro- ja säkeistöriffi (Master of Reality, 1971)

Master of Realityn päätösraita alkaa hitaasti möyrivällä, mutta samaan aikaan taipuisalla riffillä. Synkkyys ja kepeä groove yhdistyvät täydellisesti. Sitä seuraa aivan uudenlaista draivia sisältä riffi, jonka päälle laulukin asettuu. Se eteenpäin puskeva voima, jolla se etenee, on uskomaton. Täydellinen kombinaatio seksuaalista primaalista elämänvoimaa ja kosmista psykedeliaa.” – Mikko Malm

Embryo / Children of the Grave (Master of Reality, 1971)

”On maaginen hetki, kun Master Of Reality -albumilla näppäilyintro Embryo vaihtuu Children of the Graven kuin tyhjyydestä tulevaan, hiljalleen voimistuvaan kuningasriffiin. Riffiin, josta on louhittu koko stoner rockin perintö.” – Antti Luukkanen

Over and Over, soolo (Mob Rules, 1981)

”Kun puhutaan Tony Iommista, en ikinä tiedä mistä miehen nerokkuuden osasesta puhuisin ensin: Säveltämisestä, riffikynästä, soolokynästä, soittotouchista vai kenties täydellisen säröttömästä herrasmiesmäisyydestä, josta löytyy tylsyyden sijaan loputon määrä aitoa karismaa. Sama pätee yksittäisiin biiseihin. Black Sabbath -biisien ’ongelma’ on se, etten useimmiten tiedä, hehkuttaisinko ensin riffejä vai sooloja. Onneksi Tonyn sävellyslaarista löytyy myös fiilistelevämpiäkin biisejä!

Mob Rulesin Over and Over on yksi tajunnanräjäyttävimmistä esimerkeistä. TÄMÄ on kitarasoolo. Tony ei vain soittele sooloa soolon soittamisen pakosta, vaan aidosti ELÄÄ biisiä kitaransa kautta. Kappaleen tunnelman, Dion tulkintojen ja Tony kitarasoolon fiilis on käsinkosketeltava.” – Aki Nuopponen

Cornucopia, alkuriffi (Vol. 4, 1972)

“Minuutinpuolikas, joka ruumiillistaa heavy metalin. Pätkän teho ei ole tietenkään pelkästään synttärisankarin ansiota, mutta kyllähän kaikki lähtee Iommin riffistä, joka on niin raskas, vittumainen ja julkeasti päällekäyvä, ettei sitä voi kuin rakastaa – vuosikymmen toisen perään.

Jos puhutaan Sapatin perillisistä, väittäisin, että vaikkapa moni ikivihreimmistä Type O Negative -hetkistä on pelkästään tämän riffin ansiota.” – Matti Riekki

Psycho Man (Reunion, 1998)

”Voi tätä valinnan vaikeutta, upeita hetkiä kun riittäisi vaikka muille jakaa. Reunion-livelle tehty studiolevytys Psycho Man vetää nyt tällä nimenomaisella hetkellä pisimmän korren. Biisissä kiteytyy Iommin ja Sabbathin ydin: alkupuolisko on hidas, raskas ja doomahtava, kunnes puolivälissä laitetaan pari pykälää isompi rock-vaihde silmään killeririffillä. Sanoituksiltaanhan biisi ei ole kaksinen, mutta Tonyn riffit hoitavat homman kotiin. Olisipa harmillisen löysäksi osoittautuneella 13-paluulevyllä ollut riffikynä yhtä terävänä kuin tällä biisillä.

Erityismaininnat menevät vielä biiseille Sabbath Bloody Sabbath ja A National Acrobat sekä mahtiriffin palkintoruusuke War Pigsin lopun yleisölaulatusriffille.” – Vesa Siltanen

Supernaut, eka riffi (Vol. 4, 1972)

”Kuten jokaisen tätä artikkelia lukevan pitäisi tietää, Black Sabbathin kuusi ensimmäistä albumia valoivat kivijalan koko heavy metalille ja nostivat Tony Iommin kuolemattomien riffikeisareiden raskaaseen sarjaan – sen korkeimmalle korokkeelle, jos minulta kysytään.

Supernautin leikittelevästi seilaava aloitusriffi poikkeaa siinä mielessä maestron alku-uran tavaramerkkiriffeistä, että se soitetaan kokonaisuudessaan yksittäisillä nuoteilla sointujen sijasta. Se kuulostaa Bill Wardin haitsukomppaukseen yhdistettynä miltei protoindustrialilta, minkä Al Jourgensen vei käytännön tasolle 1000 Homo DJs -projektinsa lainaversiossa.

Vol. 4:llä riffi alleviivaa Iommin tyylikästä soittotatsia ja vibraton käyttöä. Sitä on kaiken lisäksi helkkarin hauska soittaa itse. Perfectomondo, Tony.” – Markus Laakso

Headless Cross (Headless Cross, 1989)

”Toisen Tony Martin -keulaisen Black Sabbath -levyn nimibiisi on riffeiltään melkoinen aarrearkku, mutta sen ehdoton moottori on biisin introssa ja kertosäkeessä soiva kolmisointukuvio. Yksinkertainen, mutta tehokas, perinteinen Iommi-tavaramerkki. Riffi, joka on aloittelevalle kitaristille vieläkin helpompi kuin iän ikuinen Smoke on the Water, mutta Headless Crossin simppeliä neroutta ei mitenkään voi väheksyä. Kappale on Martinin ajan Heaven & Hell, samanlaiselle idealle perustuva korvamato, joskin ”isoveljeään” vähemmälle huomiolle jäänyt ja muutoinkin rikollisen aliarvostettu sävellys.

Kappale on kouriin tuntuva osoitus siitä, miten maestro Iommi vaali pieteetillä järkähtämättömästi omaa juttuaan, vaikka heavy metalin ensimmäinen kultainen vuosikymmen veteli jo auttamatta viimeisiään.” – Jaakko Silvast

No Stranger to Love (Seventh Star, 1986)

”Black Sabbathin vuodet Ozzy Osbournen ja Ronnie James Dion kanssa tunnetaan hyvin, ja Ian Gillanin ja Tony Martinin aikaisilla levyilläkin on vankka kannattajakuntansa. Glenn Hughesin kanssa toteutettu Seventh Star nostetaan huomattavasti harvemmin esiin. Levyn huomioiminen kuitenkin painottaa entistä enemmän sitä faktaa, kuinka hienosti Tony Iommi on osannut muokata tyyliään jokaiselle laulajalle sopivaksi. Balladi No Stranger to Love esimerkiksi on AOR-genreä puhtaimmillaan ja kappaleen tyylikäs soolo poikkeaa aika lailla siitä, mitä tavallisesti ajatellaan tyypilliseksi Iommi-kitaroinniksi.

Samaa näkökulmaa noudattaen voi mainita Iommin vuoden 2000 soololevyn, jolla eri laulajia on kaikkiaan kymmenen kappaletta ja tyyli vaihtuu heidän mukanaan vaivattomasti biisistä toiseen.” – Toni Keränen