Tuhansien tunteiden tulkki – haastattelussa Amberian Dawn

Amberian Dawnin kitaroiva kippari Tuomas Seppänen voi huokaista helpotuksesta. Kolmisen vuotta sitten hänen yhtyeensä hajosi liitoksistaan, mutta tuli jälleenrakennetuksi entistä vahvemmaksi.

19.11.2015

Vuosi 2012 oli sinfonisesta metallistaan tunnetun Amberian Dawnin tähänastisen historian taitekohta. Tuolloin bändin paletti meni hyvin pitkälti uusiksi, kun uusi laulajatar Capri korvasi Heidi Parviaisen. Myös muu soittajisto muuttui, kun bändiin astui mukaan sekä uusia jäseniä että aiemmista kokoonpanoista tuttuja paluumuuttajia.

– Muutokset olivat pelottavia, mutta samalla välttämättömiä, ja nyt on helppoa sanoa jälkiviisaana, että bändissä vallitsee tällä hetkellä aivan käsittämätön kemia. Nykyinen kokoonpano Caprin kera on ihan täydellinen musatyyliin, jota Amberian Dawn tällä hetkellä edustaa, Tuomas Seppänen kehuu.

– Ajat saattoivat tuntua vaikeilta ja jopa mahdottomilta, mutta varsinaisia pohjakosketuksia me ei olla koskaan koettu. Jopa kaikkein toivottomimmalla hetkellä jatkaminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta.

Seppänen näkee muutokset niin radikaaleina, että kokee Amberian Dawnin olevan nyt aivan eri bändi kuin ennen myllerryksiä.

– Koimme aiemman Amberian Dawnin kanssa paljon, mutta kaikki tapahtui liiankin nopeasti. Maailmanlaajuinen levytyssopimus, isoja kiertueita, paljon näkyvyyttä… Kunnes nopea yhteen kasvaminen olikin kääntynyt itseään vastaan ja olimme kasvaneet yhtä nopeasti toisistamme erilleen.

– Meillä oli takana neljä studiolevyä neljässä vuodessa, kolme Euroopan-kiertuetta, radiosoittoa ympäri maailmaa, menestystä Rock Band -videopeliformaatissa ja niin edelleen… Minusta alkoi tuntua, että kaikki oli tällä tyylillä musiikillisesti saavutettu. Henkilökemioissakin alkoi esiintyä ongelmia.

Bändikemia ei ole maailman helpoin taiteenlaji, ja kun Seppäseltä utelee syvempiä syitä kokoonpanon elämiselle, hän ei osoittele muita.

– Asiat muuttuvat… ihmiset, tarpeet, halut ja odotukset muuttuvat. Myönnän olevani itse aika on/off-tyyppi, ja kanssani on kuulemma parhaimmillaan maailman helpointa tehdä töitä, mutta jos homma ei toimi, osaan olla aika hankala tyyppi.

– Hieman skitsofreeninen toimintatapani ei ehkä sovi kaikille, mutta loppupeleissä bändissä on tärkeintä, että kunnioitusta toisten ammattitaitoa kohtaan riittää. Vuosien varrella olen oppinut arvostamaan bändikavereita enemmän kuin mitään muuta bänditoiminnassa.

Iskevyyden häpeilemättömyydestä

Vaikka sinfoninen metalli on genrenä hyvinkin vapaa, se voi olla kuulijakunnan ennakkoluulojen kannalta myös vankila. Bändin seitsemännen levyn, Innuendon, sävellyksistä huokuu vahvasti, kuinka niiden ydin muodostuu lähes kaikesta muusta paitsi siitä ilmeisimmästä melodisesta metallista.

– On tietenkin selvää, että vahvimmat musiikilliset vaikutteeni tulevat klassisesta musiikista, sillä aloitin pianonsoiton jo neljävuotiaana. Klasarimusa on minulle jonkinlainen perustus, jonka päälle voin rakentaa kaikenlaista. En voi kuvitella itseäni tilanteeseen, jossa klassinen musiikki ei olisi kasvattanut minua pienestä pitäen, Tuomas Seppänen sanoo.

– Teinivuosina stereot valloitti kuitenkin vuorollaan Dio, Yngwie Malmsteen, Stratovarius, Rainbow, Deep Purple ja monet muut. Myöhemmin kitarainstrumentaali vei mennessään Joe Satrianin, Vinnie Mooren ja Tony MacAlpinen tavoin.

– 2000-lukua lähestyessä löysin myös kevyemmän musiikin, kun Abba ja Modern Talking tulivat elämääni. Voin myöntää ihan rehellisesti, että nämä jutut vaikuttavat melodiakieleeni näinä päivinä kaikkein eniten, vaikka sävellykseni kulkevatkin eräänlaisen Amberian Dawn -sapluunan läpi.

Seppänen kertoo pitävänsä normeista ulos murtautumista vain vapauttavana asiana, minkä ansiosta Amberian Dawnin levyillä saattaa nykyään tapahtua lähes mitä tahansa. Kunhan kaikki vain syntyy pakottamatta, luonnollisesti.

– Saattaa olla, että olen tullut vuosien mittaan rohkeammaksi ja immuunimmaksi kritiikille, minkä myötä uskallan ehkä ottaa enemmän riskejä kuin aiemmin. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa Innuendolta löytyvä Knock Knock Who’s There -kappale, joka ei ole edes kovin heviä, vaan ennemmin iskelmää! Tätä musiikkimme vaatimaa tuhansien tunteiden kirjoa ei toteutettaisi ilman avarakatseisuutta.

– Toisaalta, en ole koskaan yrittänyt brassailla teennäisillä progeratkaisuilla, vaan yrittänyt pikemminkin saada monimutkaisemmat ideat kuulostamaan helpommin kuunneltavilta. Monet bändit tuntuvat tekevän juuri päinvastoin, eli suoraviivaisimmatkin jutut yritetään saada kuulostamaan kikkailemalla monimutkaisemmilta siinä uskossa, että se tekisi musiikista jotenkin uskottavampaa.

Altavastaajan aitoudesta

”Taas yksi metallibändi naislaulajalla.” ”Mistä näitä Nightwish-klooneja riittää.” ”Samanlaisia female fronted metal -bändejä mahtuu kolmetoista tusinaan.”

Siinä muutamia ajatuksia, joihin moni lienee syyllistynyt Amberian Dawnin kohdalla.

Siinä missä naislaulettu metalli leimaa bändin ulkomailla usein myönteisesti, sama lähtöasetelma aiheuttaa Suomessa nuivaa suhtautumista. Ihan kuin pelkkä laulajan sukupuoli määrittelisi koko bändin suuntauksen yhteen ja samaan lokeroon.

– Monille on tärkeää lokeroida asioita ja keksiä aina jokin vertaus, josta peilata bändiä kuin bändiä. Syyllistyn siihen samaan itsekin, Seppänen naurahtaa.

– Tällaiset asiat eivät haittaa minua enää niin paljon. Annan muiden tehdä vertailunsa ja määritellä musiikkimme. Keskityn itse siihen rajattomaan luomistyöhön.

Suomalaisesta näkökulmasta Amberian Dawn on ollut helppo laskea väliinputoajaksi, mutta tosiasiassa yhtyeen albumit ovat olleet hyvin monipuolisia ja vahvoja, ja bändi onkin otettu loistavasti vastaan Suomen rajojen ulkopuolella.

– Voin vain arvailla, mistä se johtuu. Vastaanotto ulkomailla on ollut aina parempaa, minkä takia en ole tähän mennessä järjestänyt meille kovin montaa keikkaa Suomeen. Tämä ei taas ainakaan paranna mahdollisuuksia löytää musiikkiamme täällä Pohjolassa.

– Joskus tuntuu, että vielä raskaampi tai selvästi kevyempi metalli on Suomessa paljon suositumpaa. Voi olla, että Amberian Dawn jää täkäläisissä korvissa hieman siihen tyhjiöön, jossa musiikkimme ei ole tarpeeksi äärimmäistä rankemman metallin kuulijoille, muttei myöskään riittävän suorasti popahtavamman metallin suuntaan iskevää.

Menestyksen mittapuista

Tämän lehden ilmestyessä Amberian Dawn matkaa vielä parin keikan verran isolla Euroopan-kiertueella Delainin ja Anneke van Giersbergenin tähdittämän The Gentle Stormin kanssa. Rundin myötä bändi elää unelmaansa, vaikkei se vastaisikaan yleisiä menestyksen mittapuita.

– Koen, että olemme jo saavuttaneet aika paljon. Kymmeniä tuhansia levyjä on myyty ja maailmaa kierretty vaikka kuinka. Olemme saavuttaneet hämmentävää näkyvyyttä, ja tämä kaikki on tapahtunut täysin tinkimättömästi omanlaisellamme musiikilla ja omilla ehdoillamme, Seppänen summaa itsevarmasti.

– Arvostus… Se taas on jotain sellaista, minkä jokainen määrittelee itse. Lähteekö se sisältä vai ulkoapäin. Eli onko menestys sitä, että on saanut tehdä sellaista musiikkia kuin haluaa ja päässyt sen voimin sinne, minne on halunnutkin. Vai onko se sitä, että pääsee koko kansan lemmikiksi, esiintymään vaikkapa Vain elämää -ohjelmassa ”syöden sisäfileetä, juoden punaviiniä ja tirskauttelemaan välillä itkut” miljoonayleisön edessä, kuten Jouni Hynynen taannoin osuvasti letkautti!

– Ainakaan minun ei tarvitse kahta kertaa miettiä, mihin näiden ääripäiden välillä tähtään. Amberian Dawn on tässä ja nyt.

Lisää luettavaa