Syystäkin myyttinen Mercyful Fate jalostui punkbändi Bratsistä aikana, jolloin rockiin toivat vaaran tuntua Alice Cooper, KISS, David Bowie, The Misfits ja monet muut ikonit, joita yhdisti ainakin yksi asia: ne onnistuivat luomaan musiikin ja lyriikoiden ympärille arvoituksellisen auran, jota tehostettiin salaperäisillä maskeilla ja teatraalisuudella.
Nuoret tanskalaiset kirjoittivat nimensä rockhistoriaan jo kolmella ensimmäisellä julkaisullaan. King Diamond ja Hank Shermann kertovat nyt vuosikymmeniä myöhemmin, miksi Mercyful Fate -ep (1982), Melissa (1983) ja Don’t Break the Oath (1984) olivat niin voimakkaasti juuri julkaisuajankohtansa riivattuja ilmentymiä, ettei niitä voi ikinä toisintaa.
Tämän Mercyful Fate sai huomata itsekin jo 1990-luvulla, kun hajonnut bändi palasi ensimmäisen kerran. Joukko julkaisi sekä alkuperäisellä että muovatulla kokoonpanolla viisi albumia ennen kuin vaipui horrokseen vuonna 1999. Näiden albumien tunnelma erosi ratkaisevalla tavalla siitä, mistä yhtye oli lähtenyt liikkeelle.
Tänä vuonna Mercyful Fate nousee lavoille täysimittaisten keikkojen merkeissä ensimmäistä kertaa 23 vuoteen. Tauon aikana yhtye on nähty lauteilla ainoastaan vuonna 2011, kun se soitti Metallican 30-vuotisjuhlissa San Franciscon Fillmore Theatressa esittäen medleyn aikoinaan juuri Mercyful Fatestä vaikutteita ottaneen synttärisankarin kanssa.
Kun Mercyful Fate treenasi vihdoin mahdollistuneille paluukeikoille, oli täydellinen hetki pyytää audienssia King Diamondin ja Hank Shermannin kanssa. He ovat nyt lähempänä omia luomuksiaan kuin aikoihin, mutta eläneet myös vuosikymmeniä etäällä niistä.
Riivauksen alku
King Diamond ei aikaile sekuntiakaan, kun palaamme kaiken alkulähteille ja arvuuttelen, oliko hänellä nuoruudessaan tiettyjä kokemuksia rockista tai sen visuaalisuudesta, jotka olisivat johdattaneet hänet tielle kohti Mercyful Fateä.
– Dazed and Confused. Se hetki, kun kuulin 13-vuotiaana Led Zeppelin -debyytin lumoavan kappaleen, ja erityisesti Jimmy Pagen täydellisen kitarasoolon… se määritti kohtaloni sekunneissa, King muistelee.
– Pian olin täysin riivattu. Led Zeppelin ja Black Sabbath veivät minut mennessään. Jimmy Page -haastattelujen ja Black Sabbathin sanoitusten kautta päädyin myöhemmin Anton LaVeyn ja Aleister Crowleyn kirjojen pariin. Teini-ikäisenä. En voi korostaa tarpeeksi, miten paljon The Satanic Bible muutti käsitystäni olevaisuudesta.
– Paneuduin kyllä salatieteisiin ja satanismiin, mutta samalla minua kiehtoivat elämää suuremmat orkesterit ja hahmot. Alice Cooper, Blue Öyster Cult, Judas Priest, Uriah Heep, Genesis… Kaikki tämä yhdessä sai minut tavoittelemaan vain yhtä päämäärää: halusin kuulua maailman äärimmäisimpään bändiin.
– En silti haaveillut olevani laulaja. Enkä edes keulakuva. Aluksi olinkin kitaristi. Brainstorm-bändin aikaan olin hetken varma, että säveltämisen edellytyksenä on olla myös kitaristi, kuten lähes kaikki esikuvani. Kun tein todella alkeellisia sanoituksia Black Rose -bändillemme, vahvistui ajatus siitä, että minun on laulettava.
– Minua ei haitannut, etten ymmärtänyt laulamisesta mitään. En ollut koskaan opiskellut sitä. Aloin kokeilla, millaisia ääniä minusta syntyi, ja kumma kyllä pidin kuulemastani. Jopa niistä oudoista ylä-äänistä!
Jo Mercyful Faten Brats-esiasteessa vuosina 1977–1981 kitaroinut Hank Shermann komppaa, että hänen, Kingin, Michael Dennerin (kitara), Timi Hansenin (basso) ja Kim Ruzzin (rummut) myöhemmin muodostamassa klassikkobändissä kaiken taustalla oli se, miten nopeasti rock kehittyi 1970-luvulla.
– En tiedä mitä olisin tehnyt, jos Kööpenhaminassa ei olisi järjestetty niin paljon keikkoja. Kaikki se, mitä progressiivisessa rockissa tapahtui 70-luvulla ja heavy metalissa [Judas Priestin] Sad Wings of Destinystä alkaen, ennen kuin koko käsitettä oli edes olemassa, määritteli paljon sitä, mitä meistä tuli myöhemmin.
– Kuten varhaisilta Mercyful Fate -albumeilta voi kuulla, niiden musiikki on rockin grooven, metallin voiman, progen polveilevuuden ja punkin vimman yhteentörmäystä, joka ei ollut mitenkään tietoista. Emme hallinneet sitä mitenkään.
Shermann toteaa, että Brats olisi voinut jatkaa vielä hetken entisellään, mutta hän oli jo saanut tarpeekseen punksoundista ja Black Rosessa laulanut King Diamond liittyi joukkoon juuri oikeaan aikaan.
– Jos olet kuullut Kingin laulua ajoilta ennen Mercyful Fateä, tiedät että hänen kerronnallinen ja teatraalinen tapansa laulaa muovautui vasta myöhemmin. Black Rosessa hänen tyylinsä oli vielä hyvin erilainen.
– Kingin ääni jakoi mielipiteitä jo varhain. Sitä voi olla vaikeaa uskoa, koska hänestä on tullut ikoni. Legenda. Toista samanlaista ei ole. Harvalla laulajalla on niin oma soundi, että kokonaista laulutapaa kutsutaan hänen nimellään. Jo varhaisessa vaiheessa hän teki minuun vaikutuksen. Kun olin kuullut Kingin laulua Black Rosen keikoilla kaikkine korkeine äänineen ja mataline salamyhkäisine tulkintoineen, tahdoin hänet Bratsiin. Halusin viedä meidät seuraavalle tasolle, koska ensimmäinen levymme oli, vaikkakin ihan kelvollista punkkia, liian paljon esikuviltamme lainattua sellaista.
– Aluksi King liittyikin Bratsiin, mutta levy-yhtiömme pisti kapuloita rattaisiin ja kieltäytyi julkaisemasta debyytillemme seuraajaa. Emme antaneet sen häiritä. Aloitimme puhtaalta pöydältä. Perustimme Mercyful Faten.
Alitajunnan kipinöintiä
Vuosikymmeniä myöhemmin Mercyful Faten varhaiset tuotokset ovat metallin ikonisia klassikoita, suunnannäyttäjiä ja tärkeitä albumeita niin monelle, että niitä pidetään suorastaan visionäärisenä nerokkuutena.
Usein rennon analyyttisesti puhuva King nauraa poikkeuksellisen pitkään muistellessaan, miten bändin parikymppiset jäsenet tekivät ensimmäisillä demoillaan ja levyillään omasta mielestään kiehtovaa metallia, joka oli monille liian erilaista. Hän korostaa, että kulttimaine syntyi nopeasti, mutta laajempi arvostus tuli vasta myöhemmin.
– En tiedä, ymmärsimmekö itsekään siinä hetkessä, mitä olimme tekemässä. Useimmiten se selvisi meille siinä vaiheessa, kun joku tuli kertomaan, että olemme joko pelastaneet tai tuhonneet metallin, laulaja hymähtelee.
– Hankillä oli jo tuolloin aivan oma tapansa kirjoittaa metallia, ja se tapa on hyvin epäkonservatiivinen. Jos toimisin täysin oman vaistoni varassa saadessani häneltä kappaleen, tarttuisin heti skalpelliin ja viiltelisin koko teoksen osiin ja järjestelisin sen sitten uudelleen, enkä tiedä pysyisikö mikään ennallaan. Onneksi en ole tehnyt niin.
– Jo ensimmäisten vuosiemme aikana opimme tuntemaan toisemme ja tiesimme, miten kummankin mieli toimii. Hank tiesi, miten epätavallisesti haluan sovittaa lauluni, ja minä tiesin, millä vinoutuneella tavalla hänen kappaleensa käyvät päälle joka suunnasta. Siitä syntyi ihan uudenlaisia kitaroiden ja laulun dialogeja.
King kuvailee Mercyful Faten nimikko-ep:n sisältäneen suhteellisen suoraviivaista musiikkia, joka oli lähempänä 70-lukulaista rockia kuin metallia. Vain vuotta myöhemmin kappaleet kuten Evil ja Curse of the Pharaohs olivat toista maata.
– Jotenkin me tunnuimme tuohon aikaan ja sillä joukolla puristavan paljon ideoita todella pieneen tilaan, mistä syntyi se polte, joka on Mercyful Faten ydin, laulaja maalailee.
– Joissakin kappaleissa introriffi saattaa soida vain kaksi kertaa, kunnes liityn äänelläni mukaan, ja toisen säkeistön vyöryessä päälle riffi soikin vain kerran ja hyökkään päälle yllättäen heti sen jälkeen. Olisimme voineet tehdä kaiken paljon suoraviivaisemmin, mutta tuollaiset twistit saavat kuulijan pysymään koko ajan varpaillaan.
Shermann sävelsi Melissa-debyytin kokonaisuudessaan, ja vaikka juuri tämä seikka saa levyn erottumaan yhtyeen muista teoksista, hänen mukaansa jokaisella jäsenellä oli merkittävä osuus kappaleiden lopputulemassa. Hänellä on kuitenkin selkeä näkemys siitä, miten hänen ja Don’t Break the Oathista asti sävellysvastuuta ottaneiden Michael Dennerin ja King Diamondin sävellyskynien jäljet erosivat toisistaan.
– Kirjoittamani kappaleet olivat yksinkertaisesti parempia ja enemmän Mercyful Fateä, kitaristi lohkaisee ja nauraa sen jälkeen kuin olisi sanonut puolivakavissaan sen, mitä oikeasti ajattelee.
– Melissa puhuu puolestaan. Tein sen kappaleet ja King lyriikat, mutta koen asian niin, että kaikilla oli vaikutus soundimme. Dennerin soolot, Hansenin sormin soitetut bassot, Rossin rummut, Kingin ääni. Se kaikki oli osa kokonaisuutta, mutta sanoisin, että Melissa on yhä Mercyful Faten paras albumi, koska sen sävelsi yksi kaveri.
Satan’s Fall, debyytin 11 minuuttia ja 23 sekuntia kellottava eepos, on tänäkin päivänä monen kuulijan mielestä parasta, mitä bändi sai seitsemällä levyllään aikaiseksi. Shermann ei varsinaisesti kiistä tätä näkemystä, mutta sanoo kappaleen olleen äärimmäinen oman aikansa tuotos.
– En voisi enää ikinä tehdä niin mittavaa kappaletta, jossa olisi sama henki. Voin kyllä kirjoittaa pitkiä kappaleita, ja olen kirjoittanutkin, mutta Satan’s Fall saattoi syntyä vain nuoruuden vimmalla ja alitajunnalla, kitaristi luonnehtii.
– Kirjoitin riffin, toisen ja kolmannen, ja sitä jatkui niin kauan, kunnes Satan’s Fallissa oli enemmän osia kuin missään aiemmin tekemässämme. En suunnitellut sille minkäänlaista juonta ja riffit on kirjoitettu siinä järjestyksessä kuin ne kuullaan, kunnes biisin aloittava teema toistuu kappaleen lopussa ja sitoo kaiken yhteen.
– Moni ikoninen 70-luvun kappale on varmasti syntynyt samalla tavalla. Alitajuisesti vaiston varassa kirjoittamalla ja päättämällä tarina melodialla tai riffillä, jota kutsutaan nyt kappaleen teemaksi.
Perkeleen kovaa kuritusta
Sekä Shermannin että Kingin julistama välittömyys todellakin oli osa Mercyful Fateä.
King hymähtää leppoisasti kerrottuaan, että Melissa äänitettiin kuudessa päivässä ja Don’t Break the Oathin kohdalla bändiä hemmoteltiin peräti kahdeksalla studiopäivällä, mutta nämä rajoitteet kääntyivät levyjen eduksi.
– Asiassa auttoi, että me ikään kuin sävelsimme monet kappaleemme soittamalla niitä keikoilla, laulaja kertoo.
– Jokin versio oli tehty jo treeniksellä, mutta lopullisen muodon kappale sai kun esitimme sen kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja milloin milläkin klubilla, jolloin kaikki hulluimmatkin ideat saivat todellisen, lopullisen muotonsa.
– Don’t Break the Oathin kappaleita kuului settilistaamme jo heti Melissan ilmestyttyä, joten siitä voi laskea, miten pitkään ehdimme esittää niitä ennen kuin albumi julkaistiin. Come to the Sabbath taisi saada ensiesityksensä vanhassa kirkossa, josta oli tullut jonkin sortin rockklubi, ja sehän oli kappaleen luonteen tuntien enemmän kuin sopivaa.
– Äänitimme kolmen ensimmäisen julkaisun kappaleet pitkälti siinä järjestyksessä kuin ne oli kirjoitettu. Siksi minulta ei ole yhtäkään sävellystä ensimmäisellä ep:llä tai Melissalla. Hank oli tehnyt siihen mennessä niin paljon materiaalia, että ehdin tavallaan mukaan vasta Don’t Break the Oathille, mutta se oli toimiva ratkaisu.
– Hankillä oli täysin oma sysimusta soundinsa, joka on Melissan sydän. Don’t Break the Oathilla otimme valtavan loikan melodisempaan ja vähän avarampaan soundiin, joka sopi omaan ilmaisuuni.
1980-luvun alussa sitä soundia, johon Mercyful Fate alitajuisesti tähtäsi, ei ollut olemassa. Se oli rakennettava itse. Tässä bändiä auttoivat erityisesti Easy Sound Recording -studio ja tuottaja Henrik Lund.
– Sen, miten etsimme juuri sitä oikeaa soundia, voi kuulla hyvin niissä pienissä eroissa, joita nimikko-ep:n, Melissan ja Don’t Break the Oathin välillä on. Se kaikki oli meille jokaiselle yhtä suurta oppimisprosessia, King sanoo.
– Henrik Lundilla ja kumppaneilla oli todella hyvä tapa lähestyä asiaa. Se ei ollut sellaista aikaa tai sellainen studio, jossa bändi olisi lähtenyt hakemaan studion soundia, vaan studio auttoi bändiä löytämään omansa. He olivat todella avoimia kokeilemaan kaikkea ja kuuntelivat paljon meitä, mutta uskalsivat myös kertoa omia mielipiteitään.
Shermann kertoo, että hänen ja Dennerin kitarasoundit olivat aluksi kiinni puhtaasti siitä, mitkä soittimet ja vahvistimet he sattuivat saamaan käsiinsä, kunnes molemmat alkoivat tietää mitä haluavat.
– Aikoinaan kaikki idolimme ja suosikkibändimme soittivat vain ja ainoastaan Marshallin vahvistimilla. Richie Blackmore, Uli Jon Roth ja kaikki muut nähtiin aina valtavien Marshall-pinojen edessä, Shermann naureskelee.
– Tammikuussa 1979 ostin 50-wattisen Marshallin ja vaihdoin sen melko pian satawattiseen vain saadakseni aikaan enemmän ja aggressiivisempaa ääntä. Se on juuri se vahvistin, jota kuulet Mercyful Faten nimikko-ep:llä. Marshallin ja omien näppieni yhdistelmä oli kaiken alku.
– Soitin Flying-V:llä, myöskin esikuvieni innoittamana, mutta tärkeintä oli, että käytimme MXR M-104 -säröpedaalia, johon olin erityisen mieltynyt [KISSin] Ace Frehleyn soiton ansiosta. Keväällä 1983 päätin, että haluan Fender Stratocasterin ihan vain Uli Jon Rothin mahtavan soundin takia. Lisäsin myös siihen mainitun pedaalin.
– Kuten varhaisilta Mercyful Fate -albumeilta voi kuulla, kitaroita ei ole soitettu mitenkään näppäilemällä ja nypläämällä, vaan aivan perkeleen kovaa kieliä kurittamalla. Juuri se oli sitä, mitä halusimmekin. Halusimme soittaa täysillä, ja se sai luvan kuulua levyillä kaikenlaisina elävinä säröinä ja outoina vireinä.
Kiistanalaisuuksien keskipisteessä
Tätä nykyä voi tuntua etäiseltä, että bändit kuten Venom ja Slayer joutuivat 1980-luvulla tiukan tarkastelun kohteiksi saatanallisten sanoitustensa takia, jotka kuuluvat nykyään metallin vakiokuvastoon.
Mercyful Fate oli yksi aikansa äärimmäisimmistä ilmiöistä myös ulkomusiikillisesti. Sen näkyvin ilmentymä oli King Diamondin mustavalkoinen maski, jonka keskiössä oli silmien väliin piirretty käännetty risti. Jo tämä sai monet metalliin vihkiytymättömätkin tutustumaan tanskalaisen okkultistisiin sanoituksiin, millä oli omat seurauksensa.
– Kohtasimme erikoisia tilanteita pitkin kiertueitamme. Saavuimme jollekin klubille ja järjestäjä tuli kertomaan, ettemme voi soittaa kyseisessä paikassa, Shermann naurahtaa.
– Olihan siinä koominen puolensa, kun kiersimme Motörheadin kanssa ja naiset, viina ja huumeet eivät olleet järjestäjälle mikään ongelma, mutta käännetty risti laulajan otsassa ja maine äärimmäisen vaarallisena satanistisena bändinä meni yli rajojen, vaikkei mitään näyttöjä vaarallisuudestamme ollut olemassakaan.
King hymähtää, että asiat eivät olleet 1980-luvulla niin erilaisia kuin nykyaikana. Myös silloin pienistä asioista saatiin paisuteltua todellisuutta isompia, kun lehdistö ja puskaradio lisäsivät bensaa liekkeihin. Kaikki oli vain hitaampaa.
Hyvä esimerkki oli vastakkainasettelu KISSin ja King Diamondin välillä Gene Simmonsin joukkojen oltua huhujen mukaan haastamassa tanskalaislaulajaa oikeuteen samanlaisten maskien ja imagon yhteneväisyyksien takia.
– Toimittajat tulivat kysymään minulta olemmeko saatananpalvojia ja mitä se tarkoittaa. Uhraammeko eläimiä tai jopa lapsia pirulle, ja onko kyseessä jonkinlainen itsemurhakultti. Kävin tästä aiheesta jopa jonkinlaisen julkisen kiistelyn tanskalaisen papin kanssa, laulaja sanoo.
– Mitä tahansa olinkaan sanonut, olinpa sitten leikkinyt hieman mukana tai todennut jotain ympäripyöreää rockista ja taiteesta, sain lukea siitä kaikesta viikkoja tai joskus jopa kuukausia myöhemmin. Se ei tapahtunut yhtä nopeasti kuin nykyään. Ja se, mitä lopulta luin, ei usein vastannut lainkaan sitä, mitä muistelin sanoneeni.
– Mercyful Fatessä oli aluksi kepeämpi puolensa, kuten Nuns Have No Fun -kappale, joka kirjoitettiin ihan puhtaasti sokkiarvon vuoksi. Lopulta se mitä kirjoitin oli jotain paljon vakavampaa kuin mikään imagon luominen olisi voinut ikinä olla. Olen kokenut käsittämättömiä, yliluonnollisia asioita. Niistä myös lyriikkani koostuivat.
Shermann jatkaa, että myyttisiin mittoihin kasvaneista huhuista oli lopulta bändille vain hyötyä. Huhut olivat 1980-luvulla parasta mahdollista promoa, mutta määränsä silläkin.
– Tiesimme, että meillä on helvetin hyviä riffejä. Todella tiukkoja biisejä. King oli ammentanut sanoituksiimme paljon satanismia, mikä oli sitä, mitä hän eli ja hengitti, joten aluksi kaikki ne reaktiot eivät haitanneet minuakaan.
– Annoimme huhujen kasvaa itsekseen. King saattoi hieman sörkkiä tilannetta sanomalla haastatteluissa jotain sopivasti muurahaispesää sohaisevaa, ja se oli parasta promoa, mitä saatoimme saada. Ihmiset kiinnostuivat metallistamme ja löysivät levymme, mutta tärkeintä oli, että kyse ei ollut mistään halvasta gimmickistä.
– Paikalliset kirkon edustajat yrittivät ahdistaa Kingin umpikujaan ja luulivat, että osaavat mahtailla hänet tainnoksiin, mutta kaikki, jotka tietävät Kingin, tietävät myös, ettei hän mene sanattomaksi. Niissä tilanteissa kävi päinvastoin kuin yksikään pappi toivoi, sillä King tiesi asioista enemmän kuin he itse.
– Ajan kanssa aloin saada tarpeekseni niistä jutuista. Keskityin itse aina musiikkiin. Rakentelin riffejä ja kappaleita, eikä minusta olisi ollut ylläpitämään tällaista teemaa ja sitä myöten mainetta. Aloin puutua metalliin ja kaikkeen siihen ulkomusiikilliseen pyöritykseen, ja jossain vaiheessa Mercyful Fate vain alkoi natista liitoksistaan.
Elävien kuolleiden paluu
Vuonna 1985 Mercyful Fate hajosi. Shermannin mukaan hänen kohdallaan oli kyse nuoren ihmisen nopeista mielenliikkeistä. Aivan kuten hän oli kyllästynyt punkkiin muutamassa vuodessa Bratsin kanssa, myös okkultistinen metalli alkoi olla 1980-luvun puolivälissä nähty. King halusi mennä teemoillaan yhä syvempään päähän, Shermann taas tehdä tarttuvaa rockia.
Kitaristi sanoo bändin lyhyen elinkaaren johtuneen samasta asiasta kuin miksi he onnistuivat tekemään niin liekehtiviä albumeita. Kaikki toteutettiin niin suurella nuoruuden innolla ja kynttilöitä poltettiin molemmista päistä huomista miettimättä, ettei sitä tahtia olisi voinut kestää pidempään.
Mercyful Faten jäsenet ajattelivat vuosikausia, että heidän tiensä erkanivat lopullisesti. King Diamond oli vienyt Dennerin ja Hansenin soolobändinsä riveihin. Shermann puolestaan muodosti Fate-nimisen kokoonpanon ja soitti Dennerin kanssa heavy metal -bändissä nimeltä Lavina.
King sanoo, että kahdeksan vuotta oli tuossa iässä pitkä aika, ja yhteen palannut Mercyful Fate olikin kuin joukko eri ihmisiä.
– Se kaikki tapahtui kuin itsestään, välit lämpenivät yksi kerrallaan Hankin ja Michaelin soitettua jo pitkään keskenään. Jossain vaiheessa sain kuulla Hankin kirjoittamia riffejä ja tiesin heti, että ne ovat Mercyful Fateä, King toteaa ja lisää, ettei tietynlainen aura ollut kadonnut Shermannin ja Dennerin sävellyskynistä mihinkään.
– Tiesin tulevani olemaan kiireinen King Diamond -bändin kanssa, mutta aistin, että Mercyful Faten on tapahduttava nyt tai se tulee jäämään ikuisesti historiaan. Onnekseni juuri oikeanlainen levy-yhtiö, Metal Blade, oli hyvin kiinnostunut julkaisemaan levyjämme. Se ei ollut mikään itsestäänselvyys. Meillä oli ollut paljon ongelmia Roadrunnerin kanssa.
Myös Shermann sanoo, että Mercyful Faten palatessa oli helppo päästä oikeaan mielentilaan ja kirjoittaa yhtyeelle lisää musiikkia miettimättä liikaa sille jo langennutta kulttibändin mainetta. Asiat olivat kuitenkin myös muuttuneet.
– Toisin kuin 80-luvulla, teimme uudesta tulemisestamme alkaen eräänlaisen sopimuksen, että ainakin minä, Denner ja King teemme kappaleita jokaiselle levyllemme, joten biisejä oli vain synnyttävä, kitaristi muistelee.
– Siinä oli vaaransa. Enää ei ollut mahdollista, että jollakin meistä olisi ollut nipussa kymmenen parasta kappaletta ja olisimme menneet niillä, vaan paljon biisejä jäi julkaisematta, koska kaikilta oli oltava mukana jotain.
Tällä lähestulkoon Mercyful Faten aiemman impulsiivisuuden vastaisella tavalla toimia oli muitakin seurauksia: se toi albumeille monipuolisuutta, mikä kuului Shermannin mukaan erityisesti bändin 1990-luvun lopun julkaisuilla. Noihin aikoihin Michael Dennerin ja Mercyful Faten tiet erosivat, ja tilalle astunut, tätäkin nykyä bändissä kitaroiva Mike Wead osoitti Shermannille, että Mercyful Faten soundin voi tavoittaa yhä useampi kirjoittaja.
– Denner suositteli itse Mike Weadiä, kun hän jättäytyi sivuun Mercyful Fatestä. Wead kykeni omaksumaan Dennerin tavaramerkkisoolot paremmin kuin olisin uskonut kenenkään pystyvän. Wead on teknisempi soittaja kuin minä tai Denner, mutta hänen takataskustaan löytyi paljon myös kaivattua intensiteettiä. Weadin kameleonttimaisuuden voi huomata siitä, miten eri tavalla hän on soittanut King Diamondin albumeilla verrattuna Mercyful Fateen. Kyllä hänet sieltä tunnistaa, mutta ote on lopulta hyvin eri kuuloinen, Shermann sanoo.
– Hänellä oli samat esikuvat, samat Stratocaster-kitarat ja sama henki, joten Wead on yhtä lailla Mercyful Faten jäsen kuin me muutkin. Hän on ollut osa tätä bändiä yli 25 vuotta. Hän on Mercyful Faten kitaristi.
Kohtalona ammattimaisuus
Niin King kuin Shermann sanoo olevansa ylpeä siitä, mitä Mercyful Fate teki vuosina 1993–1999 julkaistuilla viidellä albumilla. Molempien puheista voi silti aistia myös pientä varautuneisuutta tuon ajan materiaalia kohtaan.
– Tein 90-luvulla viisi Mercyful Fate- ja neljä King Diamond -albumia, ja vaikka se oli äärimmäisen luovaa aikaa, tuollainen määrä musiikkia ja kiertäminen siihen päälle on niin paljon, että todellisuus sumeni hieman, laulaja sanoo.
– Jossain vaiheessa soolotuotantoni ja Mercyful Faten välinen raja alkoi hälvetä. Jotkin Fate-kappaleet olisivat voineet hyvin olla soolokappaleitani eri lyriikoilla ja päinvastoin. Itse sävellykset olivat kyllä kauttaaltaan hyviä ja allekirjoitan jokaisen tekemämme albumin, mutta Mercyful Faten kaikkein riivatuin ja polttavin ydin ei ollut aina läsnä.
Suurin muutos tapahtui siinä, miten albumit tuotettiin, Shermann puolestaan korostaa ja luettelee, miten paljon ammattimaisempaa kaikki oli.
– Se, muuttuivatko asiat paremmiksi vai huonommiksi, riippuu täysin kuulijasta, kitaristi summaa.
– Oli ihan eri asia käyttää levyn äänittämiseen entisen sijaan puolitoista tai kaksi kuukautta. Liiallinen ajankäyttö ei ihan täysin istunut Mercyful Fateen. Se sai miettimään liikaa kaikkia pieniä yksityiskohtia ja ymppäämään mukaan vähän liikaa asioita. Siitä kaikesta tuli vähän liian… kiillotettua.
– Jos vaihtoehtoina on soittaa sama soolo kaksikymmentä kertaa ja pyrkiä jonkinlaiseen ”täydellisyyteen” tai ottaa tasan kaksi ottoa, joissa on enemmän särmää ja visvaa, valitsen aivan varmasti jälkimmäisen. 90-luvulla teimme asiat toisinaan ensimmäisellä tavalla, mikä johti albumeihin, joissa oli kyllä kaikki kohdillaan, mutta henki saattoi uupua.
– Mukaan saattoi tulla aineksia, joita kappaleiden ydin, riffit, eivät todellisuudessa tarvinneet. Lauluraitojen määrän kasvattelu sopi täydellisesti King Diamondin albumeille, muttei ihan samaan tapaan Mercyful Fateen.
Vaikkei alkuperäinen Mercyful Fate -liekki roihunnut 1990-luvulla aivan yhtä vimmaisesti, Shermann sanoo erityisesti In the Shadows-, Time- ja 9-albumien (1993, 1994 ja 1999) sisältävän paljon sävellyksiä, joista hän on ylpeä.
– Lähes yhdeksänminuuttinen The Old Oak -kappale In the Shadowsilla oli itselleni osoitus siitä, että vain Kingin laulamana tietynlaiset tarinamaisemmat kappaleet saavat sellaisen sielun, jota riffini vaativat, hän myöntää.
– Sitten taas Time ja Into the Unknown [1996] olivat erikoisella tavalla lähempänä 70-luvun juuriamme kuin mikään 80-luvulla tekemämme. Ne olivat progressiivisempia, polveilevampia ja tunnelmallisempia kuin raa’at varhaisimmat levytyksemme. Se mikä hävittiin intensiteetissä, voitettiin visuaalisissa sävellyksissä.
– Monet noiden levyjen kappaleista olivat Kingille täysin painajaismaisia laulettavia, sen voin sanoa. Joskus tuntuu kuin olisin haastanut häntä tahallani repimään ääntään yli äärirajojen mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla. Ei olekaan mikään ihme, että King innostui säveltämään osuuksiinsa paljon monimutkaisia, moniäänisiä osia.
King pitää erityisesti siitä, että Mercyful Fate piti jopa 1990-luvun läpi kiinni omaehtoisuudestaan. Monet metallibändit ovat kutsuneet kyseistä vuosikymmentä genren lamaksi, King taas sanoo, että monet bändit vain tekivät itse heikompia levyjä.
– Me säilytimme kasvomme ja meidät tunnistettiin siitä. Me olimme yhä se bändi, jota inspiroi 70-luku, emmekä tehneet oikeastaan koskaan mitään, mikä olisi kuulostanut 90-luvulta. Se soundi, joka oli joillekin tuohon aikaan vanhentunutta, oli toisille kaivattua tuulahdusta ikiaikaisesta pimeyden sydämestä.
Uusi pimeys
Liikkuessamme kohti tätä hetkeä ja Mercyful Faten paluuta Shermann kertoo, että reunion on ollut lähellä tapahtua tai ainakin keskustelujen aiheena monesti sen jälkeen, kun bändi ajautui telakalle vuonna 1999.
Varsinkin King Diamondille 2000-luku oli aaltoilevaa aikaa. Vaikka hän julkaisi muutaman sooloalbumin, laulajan uraa varjostivat lukuisat terveyshuolet, joista pahimpia olivat selkäongelmat ja haasteet äänen kanssa.
Viime vuosikymmenellä asiat alkoivat vyöryä kohti parempaa, ja nyt laulaja myöntää, että vasta tupakoimisen jättäminen, äänen parantuminen ja elintapojen korjaaminen mahdollistivat Mercyful Faten paluun.
– Olemme treenanneet nyt monta päivää ja olen todellakin saanut huomata, että Mercyful Fate -kappaleiden laulaminen on minulle helpompaa kuin ikinä, vaikka olen jo 66-vuotias, King sanoo tyytyväisyys äänessään.
– Sitä on vaikea uskoa, koska voin sanoa, etten ole ikinä kirjoittanut itselleni kovin helppoja asioita laulettavaksi. Kaikki ne käänteet korkeimpien ja matalimpien äänien välillä olivat jo varhaisimmilla Mercyful Fate -albumeilla jotain sellaista, mikä onnistui kyllä studiossa silkalla nuoruuden vimmalla, mutta lavalla sama oli paljon vaikeampaa.
– Kun minun oli kerta kaikkiaan pakko lopettaa tupakointi, mikä on ollut valtava helpotus, koko keuhkojeni kapasiteetti parani, äänihuuleni puhdistuivat ja ääneni väri kirkastui uskomattomalla tavalla. Huomasin sen jo treenatessani King Diamond -kappaleita vuosia sitten, mutta Mercyful Fate yllätti minut silti enemmän.
– Lauloin ensimmäistä kertaa tuon kaiken jälkeen Metallican 30-vuotisjuhlakeikalla San Franciscossa vuonna 2011. Kun treenasimme edellisenä päivänä, huomasin että minun oli muutettava tekniikkaani kaikkeen tottumaani nähden ja mietin ääneen, että mitä helvettiä tämä on, voiko ääneni toimia näin. Voin sanoa, että Mercyful Faten paluun siemenet kylvettiin jo tuolloin, vaikka sen konkretisoitumisessa kesti hieman.
Shermann sanoo todellisen oven Mercyful Faten paluulle avautuneen muutama vuosi sitten, kun King Diamond oli saanut soolouransa jälleen vauhtiin ja myös kitaristi oli työstänyt runsaasti uutta musiikkia.
Bändi ei kuitenkaan aio tyytyä olemaan menneiden aikojen jukeboksi: jo kesän kiertueella kuullaan uusi kappale The Jackal of Salzburg, ja uusi albumikin äänitetään Shermannin sanoin ”heti kun aikaa on riittävästi”.
– Joku voisi ajatella, että on silkkaa hulluutta esittää kappale, joka ei ollut muutama viikko sitten edes valmiina, mutta Mercyful Fate on aina toiminut tällä tavalla. Jo 80-luvulla monet kappaleemme valmistuivat juuri näin.
– Päätimme jo vuosia sitten, että kun lähdemme kiertueelle, aiomme soittaa myös jotain uutta. Esitellä sitä, mitä Mercyful Fate vuosimallia 2022 on, jotta kiertue ei olisi pelkkää nostalgiaa. Tämä kehystelee sitä, ettei meidän ole tarkoitus kiertää jatkossakaan vain vanhan materiaalin varjolla vaan julkaista kokonainen uusi albumi.
– Minulla on nyt yhdeksän kappaletta valmiina, ja tiedän, että King on kirjoittanut muutaman kappaleen ja työstänyt omat osuutensa pitkälle myös minun aihioihini. Meillä on myös paljon biisien nimiä valmiina sekä ajatus kansitaiteista. Jäljellä on vain se, että viimeistelemme kokonaisuuden haluamaamme muotoon.
– Me emme tule palaamaan 80-luvun soundiimme. Emmekä 90-luvun. Me tulemme tekemään jotain ihan uudella tavalla pimeää, mutta jos olemme oppineet jotain historiastamme, niin sen, että Mercyful Faten pitää syttyä alitajunnasta.
Julkaistu Infernossa 6/2022.