Ville Laihiala ei juuri esittelyjä kaipaa. Sama mies lauloi tarunhohtoisessa Sentencedissä, luotsasi sen jälkeen pitkään Poisonblackiä ja rähjäsi viimeksi S-Toolin keulilla.
Nyt on tullut aika kääntää kieli suomeksi. Ville Laihiala & Saattajat -yhtyeen ensimmäinen albumi on nimeltään Ei meillä ole kuin loisemme.
– Sanaleikkiä ja sarkasmia. Toisaalta aika monessa biisissä on oikeasti äänessä se loinen, joka sylkee pelkkää pimeää, kun taas toinen puoli ihmisestä yrittää pysyä kiinni elämässä, Laihiala sanoo.
Tätä dikotomiaa kuvataan albumin nimibiisissä jopa herkissä tunnelmissa, pianon säestyksellä. Se on yksi esimerkki siitä, miten monimuotoinen albumi on.
Laulaja on vähäpuheinen, kuten ennenkin. Mahtipontisia ja melankolisia, välillä maanisen vihaisia tunnelmia levyllä sylkevä mies ei tunnetusti ole siviilissä kovin sosiaalinen persoona.
Tämä näkyy myös Saattajien kokoonpanossa. Laihialan taustabändinä toimii nyt koko S-Tool vahvistettuna laulajan lapsuudenystävällä Janne Tallgrenilla. Viimeisimmän aktiivisen bändin kanssa oli helppo jatkaa yhteistyötä.
– Mietin jonkin aikaa, keitä haluaisin tähän soittamaan, ja lopulta se oli helppo päätös. S-Toolin porukan kanssa homma toimi koko ajan hyvin, ja olen vähän sellainen ihminen, että kestää aika kauan tutustua uusiin tyyppeihin.
S-Toolin rumpalina ja levyjen tuottajana toiminut Aksu Hanttu äänitti ja tuotti myös Saattajien esikoisen. Same same but different, kuten sanonta kuuluu.
Mitä S-Tooliin tulee, se ei kuulemma ole kokonaan lopettanut, vaan jäi määrittelemättömän mittaiselle tauolle.
– Voi hyvin olla, että vielä aktivoidutaan uudestaan. Mutta jotenkin itselle tuli nyt ajankohtaiseksi tehdä tämä suomenkielinen levy.
Mustan sävyt
Ensimmäiset suomenkieliset biisi-ideat pyörivät Laihialan päässä jo kymmenen vuotta sitten. Silloin ne jäivät pöytälaatikkoon, koska mies epäröi kielenvaihtoa.
– Nyt tuntui siltä, että on oikea aika. Saapahan taas hävetä, hän tuhahtaa.
Vitsissä on totta toinen puoli. Äidinkielellä kirjoittaminen ja laulaminen on väistämättä henkilökohtaisempaa ja haavoittuvaisempaa kuin englanniksi.
– Totta kai omalla kielellä tuntuu, että saa itseä enemmän siihen biisiin. En minä sitä englanniksikaan ole yrittänyt piilotella, mutta suomeksi se tulee paljon suoremmin.
Laihialan tekstien synkeys vyöryy albumilta päälle kuin höyryjyrä. Laulaja kuitenkin painottaa, että niissä on myös humoristinen elementti. Vaatii ehkä pohjoispohjalaista luonteenlaatua, että mustan eri sävyt osaa erottaa.
– Ei se pelkkää mustaa ole, siinä on hyvin usein se sarkastinen puoli mukana. Ja nyt kun olen jatkanut musiikin tekemistä, niin voi olla, että tulevaisuudessa tekstit lähtevät vähän uuteen suuntaan. Mutta saa nyt nähdä.
Syytä siihen, miksi Laihialan ulosanti on yhtyeestä riippumatta aina haikailua mullan alle, hän ei suoraan osaa nimetä. Tai osaa: se on se loinen.
– Se pääsee musiikissa aina valloilleen. Sitä iloisempaa puolta yritän kanavoida sitten lähimpiin ihmisiin jotakin muuta kautta.
Jos joku velloisikin 24/7 tämän albumin kaltaisissa tunnelmissa, se johtaisi aika pian ennenaikaiseen hautaan. Laihiala kuittaa, että aikoo kyllä katsoa maailmaa ja elämää niin kauan kuin voi.
Synkeydelle on tunnetusti markkinoita nimenomaan Suomessa. Laihialalla on pitkä kokemus kansainvälisestä urasta ja viimeksi S-Tool kokeili siipiään muuallakin, mutta Saattajat on läpikotaisin kotimainen projekti.
– Qstockissa oli eka keikka, eikä se maailman paras ehkä ollut, mutta saatiinpahan kuparinen rikki. Odotan into piukassa, että päästään soittamaan enemmän. Viimeksi olen ollut ilman kitaraa lavalla Sentencedin kanssa. Siitä on hetki vierähtänyt.
– En minä osaa nähdä, että näitä biisejä soittelisi jossain saksalaisessa kuppilassa. Ei helevetti.
Kauneus soi kauniimpana
Ville Laihiala & Saattajat julkaisi kesällä coverversion Ismo Alangon klassikkokappaleesta Rakkaus on ruma sana. Kuten arvata saattaa, biisiä on työstetty tuntuvasti painavammaksi, mutta versio on myös tietyllä tavalla hämmentävän uskollinen alkuperäiselle.
Originaalihan on suorastaan suomenkielisen musiikin komeimpia hetkiä. Se on myös tarpeellinen muistutus siitä, että koko kansan tuntemaksi hitiksi voi nousta taiteellisesti laadukas teos. Uskomatonta mutta totta.
Laihiala ei ole päässyt keskustelemaan tekemästään versiosta suoraan Alangon kanssa, mutta mestarilta piti tekijänoikeussyistä pyytää lupa version julkaisuun. Laihiala näki välikäden kautta sähköpostikeskustelun lupaprosessista.
– Ismon vastauksessa luki, että ”sehän on vitun kova, tehköön vaan”.
Biisi on ollut Laihialan bändien keikkabussirotaatiossa.
– Aina on kuunneltu paljon Hassisen Konetta, Sielun Veljiä ja Ismon soolotuotantoa. Tämä biisi jäi jo joskus Sentenced-aikoina takaraivoon pyörimään. Muistaakseni siitä oli Tenkulan [edesmennyt Sentenced-kitaristi] kanssa puhettakin, että perkele, tästä pitäs tehdä coveri.
Nyt se on tehty. Biisi pomppaa levyn muusta materiaalista esiin jonkin verran, mutta suurin syy siihen on kappaleen teksti ja etenkin kertosäkeen rivi ”kaipaus soi kauniimpana”.
Kaiken visvan ja paskan jälkeen kauneus on sana, joka tulee odottamatta. Ehkä tässä on kyse siitä, että pimeän loisen kanssa kamppailee se toinen puoli, joka yrittää laulaa myös kauneudesta.
Päiväkirjamerkintöjä selatessa
Lisää covereita saattaa olla tulossa ainakin livekäyttöön, koska yhdeksän biisin mittaisella albumilla ei täytetä kunnon keikkasettiä. Laihialan vanhojen yhtyeiden materiaalia on kuitenkin turha Saattajat-keikoilla haikailla.
– Kyllä me mennään näillä biiseillä ja varmaan muutama julkaisematon soitetaan myös, kun ei tuo levymateriaali oikein riitä vastineeksi keikkalipun hinnalle. Mutta en minä halua kaivella vanhoja tekemisiä, sellainen ei tuntuisi ollenkaan luontevalta.
Pitkän uran tehnyt mies katsoo vanhoja biisejään ikään kuin vanhoja päiväkirjoja. Harvoin niihin tekee mieli aidosti palata. Se oli silloin ja nyt on nyt.
– Siellä on paljon helmiä, mutta myös helvetisti jonninjoutavaa paskaa. Teen musiikkia aina tunne edellä, ja vissiin se tunne on ollut paskastakin biisistä tekemisen hetkellä niin vahva, että se on tehty. Tunteiden ilmaisemistahan tämä homma pohjimmiltaan on.
Tunteista on kysymys myös yleisössä. Laihiala ei osaa nimetä mitään sellaista levyä tai biisiä, josta olisi erityisen ylpeä. Mutta yleisön palaute jää mieleen, koska sillä on lopulta eniten merkitystä.
– Tuntuu hyvältä, kun tullaan sanomaan, että musiikki on jollakin tavalla puhutellut tai ollut tukena vaikeilla hetkillä. Sellainen merkitsee itselle musiikintekijänä todella paljon.
Työnantajan rooli
Uuden levyn kansikuvassa virnuilee Laihiala itse vähän totuttua raffimmin maskeerattuna. Kuvan on ottanut Vesa Ranta, sama mies joka ohjasi myös Maailma loppuu -kappaleen musiikkivideon.
Infernoa saattaa lukea joku, joka ei osaa heti yhdistää langanpäitä. Ranta ja Laihiala ovat vanhoja bändikavereita Sentencedistä, jossa Ranta soitti rumpuja.
– Ajattelin, että mennään kannessa omalla naamalla. Siinä näkyy hienosti ne molemmat puolet, Laihiala sanoo.
Kannen virnistys alleviivaa osaltaan myös sitä, että tässä on kyse Ville Laihialasta. Saattajat on taustabändi ja laulaja johtaa joukkoa eri tavalla kuin S-Tool-kontekstissa.
– Minä maksan palkat ja kannan vastuun. Jos nyt joku kuvitteellinen konflikti tulisi, minä olen myös se, joka sanoo viimeisen sanan. Mutta sen verran näitä ukkoja tunnen, että konflikteja tuskin on odotettavissa.
Se, että Laihiala toimii nyt omalla nimellään, on johtanut myös täyteen taiteelliseen vapauteen. Löytyy keskitemporokkia, hakkausta ja huutoa, riisuttua tunnelmointia ja jopa jonkinlaista vaiheoehtoprogea hieman Toolin tai vaikka Katatonian hengessä.
Mies ei ole kuulemma koskaan asettanut itselleen mitään rajoja, mutta usein hän huomaa joutuneensa johonkin karsinaan vähän huomaamattaan.
– Tässä oli nimenomaan se ajatus, että antaa tulla ihan kaikki mitä tulee. Siellä on konerumpujakin ja monta sellaista juttua, mitä ei ole tullut ennen ihan suoraan tehtyä.
Laihiala kehaisee bänditovereitaan korkeasta työmoraalista.
– Meillä oli taannoin sovittuna parit reenit, joihin en henkilökohtaisista syistä sitten päässytkään. Sinnehän ne muut ukot kuitenkin meni käymään biisejä läpi keskenään. Pakko arvostaa sellaista sitoutumista.
Musiikki ei jätä rauhaan
Ville Laihialaa on turha etsiä sosiaalisesta mediasta. Hän on sanonut suoraan, ettei ryhdy roikkumaan Facebookissa. Tulee mieleen Armored Saintin John Bush, joka manasi Infernon numerossa #184 joutuvansa perustelemaan tällaista ratkaisua sekä levy-yhtiölle että bändikavereilleen.
Kumpi on sitten lopulta parempi, vetäytyminen koko somesta vai tarkkaan yhdessä levy-yhtiön kanssa mietitty kontentti ja presenssi? Riippunee artistista.
Laihialan tapauksessa minkäänlainen teeskentely ei tule kysymykseen. Kuten todettua, mies on vetäytyvää sorttia myös yksityiselämässä. Mutta musiikin tekemisestä hän ei osaa vetäytyä.
Mikä saa miehen tekemään musiikkia vielä Sentencedin, Poisonblackin ja S-Toolin jälkeen?
– Sen kun tietäisi. Monta kertaa olen päättänyt, että enää en soita nuotin nuottia. Sitten menee pari kuukautta ja sitä huomaa taas soittelevansa jotakin riffinpätkää. Minulla on kotona demotusvehkeet, joilla saan koko ajan talteen ideoita. Jostain se kipinä vaan aina tulee.
Ehkä Laihiala löytää myös uutta yleisöä kotikielellään. Ei meillä ole kuin loisemme nimittäin sisältää materiaalia, jonka voisi kuvitella soivan jopa radiossa.
Oudompiakin asioita on tapahtunut.
Julkaistu Infernossa 8/2022.